IV.

Maa oli huhuja täynnä.

Uudesta kenraalikuvernööristä liikkui uhkaavan peloittavia viestejä. Keisarin heikkoudesta, kykenemättömyydestä, neuvonantajainsa tahtoon alistuvaisuudesta puhuttiin mitä uskomattomimpia juttuja. Pyydysmäki oli jo muutamia unettomia öitäkin viettänyt.

Mutta nyt oli Pyydysmäki mitä loistavimmalla tuulella. Tässä juhlassahan hän yhtäkkiä tapaakin omat kyläläisensä kansallisesti heränneinä! Monivuotinen unelma on osoittautunut toteutumiskykyiseksi. Kun Pyydysmäellä jo ovat asiat näin, niin kai valistuneemmilla rintamailla on vielä paremmin.

Bobrikoffi saa meistä aika urakan.

Hän seisoi emäntänsä vieressä tarjoilupöydän edessä ja odotti kahvia. Tungos oli suuri, mutta Pyydysmäki nautti siitäkin. Hän hymyili noille tytöille ja emännille, jotka hikipäissään toimittivat pöydän takana palvelustehtäviään.

— No nyt… nyt vihdoinkin äidille ja isälle!

Se oli Lissu, jonka juhlavieraiden joukosta oli kotoinen tottumus ja sisäinen kutsumus temmannut keittiöväen puolelle, missä apua kipeästi tarvittiin. Ja keittiön ovesta vilkkuivat Ylisen ja Penttilän emäntäin hikiset kasvot monen muun kera. Kiire tarttui jo Pyydysmäen emäntäänkin, niin että hän sanoi siinä ryhtyessään kahviaan juomaan: — Jokohan sinne pitäisi tulla? Mutta vieressä oli pari muuta emäntää, jotka juuri ukkoineen saivat kahvinsa Pyydysmäen Maiju-tytöltä, ja toinen sanoi:

— Hosukoot nyt nuoremmat, ollaan me vain vieraina.

Ja sitten yhdessä naurettiin ja laskettiin vanhuuden etuoikeuksia ja havaittiin ne painaviksi.

Pyydysmäkeläiset tungeksivat juuri, pois ahtaaksi käyvästä tarjoilusalista, kun muuan mies pidätti ovella isäntää ja pyysi saada vähän puhutella. Mies oli nimeltään Joose Peräoja, joka palveli renkinä Juurakkolan Jaakolla vielä, vaikka oli jo nainut mies ja taisi olla pari lastakin asukkaina mökillä, mihin hän alkuaan vaimonsa sijoitti muutamia vuosia takaperin.

Kun he pääsivät hieman ulommaksi väentungoksesta, istahtivat he erään aitaa vasten nojallaan makaavan rinnin varaan. Mutta samalla lähestyi heitä toinenkin, Israel Kolisto, totisena mälliänsä purren. Miehet rupesivat nyt kyselemään Pyydysmäeltä, voisiko hän vielä jollain tavoin auttaa heitäkin saamaan maata. He kertoivat, että se Juurakkolan talo, jossa Joose palveli, olisi nyt ostettavissa, mutta saako sitä valtiolainaa vielä? Heitä on kaikkiaan neljä, jotka tahtoisivat koettaa…

Silloin täytyi Pyydysmäen sanoa, että sitä valtiolainaa ei nykyään enää saa. Mutta miten siinä juteltiinkaan, Pyydysmäki oli nyt sillä päällä, että tässä kylässä ei saa olla ketään, jonka tarvitsee odottaa venäläistä maanjakoa, jos vain hänen apunsa auttaa. Niin hän lupasi ajatella asiaa siinä mielessä että saataisiin jollain tavoin yksityinen laina. Miehet menivät iloisina haaralleen ja sanoivat, että jos Pyydysmäki vain asian järjestää, niin ostetaan se talo.

* * * * *

Myytävänä olevan Kylä-Juurakkolan talon omistivat entisen koronkiskurin Juurakkolan äijän tytär ja tämän aikoinaan myöskin rikkaasta kodista lähtenyt vävy, jonka kanssa Lintumäki yhteen aikaan metsästeli. Pari oli ollut aikansa isoisimpia. Mutta heidän elämänsä ei ollut mennyt oikein hyvin. Ensin oli vaimo ruvennut salassa maistelemaan, eikä sitten kestänyt kauan ennenkuin mies rupesi tästä havainnosta lohduttelemaan itseään samalla tavalla. Elämä kuitenkin meni tavallista menoaan, lapsiparvi lisääntyi luonnonjärjestyksessä. Mutta myöhemmin alkoi työasiain hoito jäädä toimittamatta ja syntyä velkoja. Niin kyllästyttiin koko talon asumiseen, päätettiin myydä murhe pois selästä ja ruveta elelemään korkojen varassa. Tämän talon halusivat nyt mökkiläiset saada käsiinsä.

Näistä mökkiläisistä oli Israel Kolisto jo hieman vanhemmalla puolen ikäänsä oleva maatyömies, joka koko elämänsä paimenpojasta saakka oli tehnyt töitä Pyydysmäen talollisille. Mutta nyt, kun hän alkoi lähestyä viittäkymmentään ja vanhuus rupesi kiertäen ja kaartaen vaanimaan joka puolelta, hätyytteli ja toi elämänpelon, josta ei mies vielä kymmenkunta vuotta takaperin tiennyt mitään, — nyt häätyi hän ajattelemaan omaa maatilkkua. Tässä asiassa oli ilmeisesti yllyttänyt toisten mökkiläisten esimerkki, ja akka yllytti myös.

Toisena osakkaana oli Matti Miinanpoika, kymmentä vuotta nuorempi, jonkun verran maailmaa kierrellyt, sitä ja tätä yritellyt, laiskanpuoleinen mies. Tällä oli hoikka vartalo, pitkät kädet, heiluva käynti ja puhelias, isoääninen suu. Sitä vastoin Kolisto oli pieni, umpimielinen ja hiljainen.

Kolmantena oli jo ennen mainittu Kylä-Juurakkolan renki, Joose Peräoja, kolmissakymmenissä oleva, hyvä työmies. Hän oli työmiessukuakin, mutta kokonaan ilman mitään muuta peruspääomaa kuin ruumiin terveys, voima ja hyvä työnkurssi. Mutta niissäpä sitä olikin kerrakseen. Reipas mies ei kaivannutkaan muuta.

Neljänneksi tuli nuori poika, joka ei vielä ollut kahdenkymmenenkään ikäinen. Hän edustikin äitiään, torpparin leskeä Leena Kantosuota, jonka torppa oli Ylisen maalla, mutta kontrahti lopussa eikä sitä saanut millään uusituksi. Ensi vuonna jo odotti varma häätö.

Joose Peräoja oli tanakkaa tekoa, nuorenpuoleisella iällään jo tottunut piipunperiäkin pureksimaan. Mutta Kantosuon Taavetti oli hintelä, teräväsilmäinen ja liukasliikkeinen poika siitä huolimatta, että kasvoissa, ruumiin kehitysmuodoissa ja liikkeissä ilmeni liian aikaisen raskaan ruumiillisen työnrasituksen jäljet.

Nämä miehet istuivat Pyydysmäen tuvan penkillä rivissä eräänä kesäisenä iltana neuvottelemassa isännän kanssa. Monen samanlaisen joukkueen kanssa oli Pyydysmäki ollut vuosien kuluessa tekemisissä, ja saavutukset olivat tyydyttävät. Valtionvarojen saanti kyllä oli pysähtynyt alkuunsa, mutta parissa tapauksessa oli asia rahoitettu yksityisvaroilla.

Kaikki nämä, jotka tässä nyt istuivat maanhaluisina, olivat Pyydysmäelle lapsuudesta saakka tuttuja oman kylän miehiä. Kolisto ja Peräoja olivat aivan ensiluokkaisia työmiehiä, Kantosuon leski suurine lapsijoukkoineen monet myrskyt soutanut ja vastamäet kokenut torpanvaimo, jota ei ilkeäisikään laskea mieron tielle. Olihan tämä vaimo tehnyt melkoisen yhteiskunnallisen päivätyön ensin synnyttämällä ja sitten vielä yksinpuolin elättämällä ja kasvattamalla kelpo ihmisiksi lapsilaumansa. Tämä Matti Miinanpoika nyt kyllä oli mies, johon ei kannattanut paljoa luottaa. Mutta mihinkäpä sekään talopahansa panee! Jos ei kykene sitä asumaan, niin siihenhän se jää talo, ja elinkykyisempi asuja saattaa siihen pesiytyä.

Tämä puuha miellytti Pyydysmäkeä. Sillä voi taas antaa yhden iskun Bobrikoffin puuhille. Maanjakohuhut olivat taas ruvenneet elpymään. Ja Helsingissä ilmestyvä sosialistinen Työmies-lehti oli alkanut kiihoittaa. Pyydysmäki ei ollut itse lehteä lukenut muuten kuin Suomettaren selostuksista. Mutta jo niistä saattoi tehdä sen johtopäätöksen, että lehdellä täytyi olla epäisänmaallinen, siveetön pohja. Kyllähän Erkki suunnilleen ymmärsi kaupungin ja tehtaitten työväen ja heidän työnantajainsa väliset suhteet. Eihän aikaansa seuraava talonpoika saattanut olla huomaamatta sitä uutta taistelusuhdetta, mikä oli alkanut kehittyä suurteollisuus- ja -kauppapääoman ja ruumiillista työvoimaansa myövän ihmisen välillä. Kyllä Pyydysmäki sen huomasi, että ihminen siinä taisteli rahan valloittavaa ylivaltaa vastaan. Mutta sittenkin. Koko taistelu olisi pitänyt pysäyttää siksi kunnes olisi päästy vapautumaan hieman tästä molempia uhkaavasta Venäjän kaksipäisestä, siipiään huitovasta kotkasta. Nythän oli sukeutumassa taistelu koko kansan, kaikkien luokkien yhteisestä olemassaolosta. Jos nyt ruvetaan keskenään taistelemaan vallasta, eri luokatkin, kun jo ruotsalaiset ja suomalaiset ovat kohta niin hajan, ettei mitään yhteistä vastarintaa näy voivan ajatellakaan, silloin varmaan menetetään kaikki. Koko luokkataistelu, joksi sitä nyt nimitettiin, näytti aloitetun sopimattomaan aikaan. Jos ryssä kumoo perustuslait, niin se tulee ja hallitsee Suomessa, niin työmiestä kuin työnantajaakin, tallaa molemmat maan tasalle ja musertaa kaiken yrittämishalun. Se oli Pyydysmäen vakaumus. Sen vuoksi olisi jokaisen isänmaallisen miehen tullut välttää kaikkien keskinäisten suhteiden kärjistymistä ja asettua yhteiseen rintamaan. Ehtiihän sitä sitten näitä sisäisiä riitoja ja etusuhteita selvitellä, kun Venäjällä tulee vallankumous. Ja sen tulemiseen Erkki Pyydysmäki uskoi ehdottomasti. Se saattaisi vain vähän viipyä.

Mutta jos toimitetaan maata näille työkykyisille maatyömiehille, tulee heistä isänmaastaan kiinnipitävää talonpoikaisväkeä. Ja samalla toimeentulevaa. Sellaisiin ei pysty ryssän narraaminen. Pyydysmäki oli sen jo kokenut.

Niin hän rupesi neuvottelemaan näidenkin miesten kanssa. Hän tiedusteli olivatko he nyt lopullisesti olleet kyselemässä Juurakkolan hintaa ja myyntiehtoja. Olivat, tämä Matti oli ollut, mutta tavannut emännän pahalla tuulella, ja hän oli kyllä sanonut, ettei heidän taloaan ikinä Matin-moisille myydä. Hm. Se oli melkein ymmärrettävää. Mutta Joose oli kerran kysynyt isännältä, ja silloin oli tämä sanonut, ettei sillä ollenkaan väliä ole, vaikka mustalaiset ostaisivat, kun vain rahan pöytään lyövät.

Pyydysmäki lupasi ryhtyä neuvotteluihin asiasta. Niin kävi hän ensin talon myöjän luona. Tämä sattuikin pitämään kunnianaan sitä, että itse Pyydysmäki tulee kyselemään. Kyllä hän myö, mutta ei halvalla! Tahtoo niin ja niin paljon. Kun pitää ruveta koroillaan elämään, niin pitää saada hintaa. Pyydysmäki ei hätäile, ei tee ensi kerralla mitään tarjousta. Rupeaa vain rahoja kuulustelemaan kunnan säästöpankista. Saisihan sieltä Pyydysmäki, jos taloa itselleen ostelisi. Mutta kun säästöpankkiherrat saavat kuulla tarkoituksen, alkavat he epäröidä. Säästöpankissa hallitsevat pitäjän rahamiehet. Heidän silmissään on tämä talojen halkominen ja pirstominen tuhoisaa hommaa. Se on sosialismia, omaisuuden tasanjakoa. Köyhälistöstä tulee vain ylpeitä öykkäreitä; päivämiehiä on vaikea saada ja palkat nousevat. Ja sittenkin ne kuitenkin köyhtyvät. Paljoa ei siihen suuntaan tosin ollut vielä merkkejä näkynyt, mutta kokeneet ja viisaat miehet näkivät joka taholla merkkien lähestyvän. Eikä nyt tahtonut kannattaa suurehkokaan talo, sitä vähemmin pieni. Ne tekevät varmasti vararikkoja ennen pitkää. Sinne, sinne ne menevät kruunulta ja yksityisiltä lainatut varat. Heidän oli mahdotonta ymmärtää mitä tämä Pyydysmäki, varakas ja ymmärtäväinen mies muuten, tarkoitti tällaisilla puuhilla. Kaiketi se ottaa niiltä hyvät välitysmaksut? Tietenkin. Kauniit rahat pistää voittoina taskuunsa.

Eivät he anna. Se on liian uudenaikainen ja epävarma tarkoitus. Eikä ole rahaakaan… eihän sitä ole. Kun sen lisäksi kauppaneuvos Blomster, entisiä pitäjän poikia, joka oli päässyt rikastumaan ja noussut kaupungin johtavien porvarien luokkaan, oli kysynyt suurempaa lainaa, täytyi siihen varata rahoja. Kauppaneuvokselle kuuluu tulevan kahvilasti aina Brasiliasta, ja hän arvelee saavansa täältä säästöpankista rahaa huokeammalla korolla ja vähän pitemmälle ajalle kuin vekselillä kaupungin pankista. Sille tässä nyt täytyy katsoa rahat, täytyy tietenkin. Kauppaneuvos on rikas ja kunnon mies, kyllä hän vastaa.

Ja niin tarkastetaan velkakirjoja ja vaaditaan rahantarpeessa perittäväksi joukko koronmaksussaan hieman myöhästyneitten velallisten maanviljelyslainoja. Tämähän onkin sopiva syy maksajain kiristämiseksi: tarvitaan rahoja! Ilmoitetaan kauppaneuvos Blomsterille puhelimella, että laina annetaan. Samalla lasketaan tuttujen kesken sopivaa leikkiä hyväntekijäisistä, konjakista, "rovastin sikaareista." Kauppaneuvoksella kuuluu jo niitä olevan varattuna. Noo, sen hekin arvaavat.

Pyydysmäki tietysti saa vain kuulla julkisuuteen välttämättömästi tulevat kuivat tosiasiat: että nyt ei ole pankissa rahaa, kun on luvattu kauppaneuvokselle jo aikaisemmin puhuttu laina. Jo tämäkin riittää kuohuttamaan Pyydysmäen vanhaa-aatamia. Mutta pankissahan onkin pääpomona hänen vanha kunnallispoliittinen kilpailijansa kauppias Koivunoksa, joka samasta valtiollisesta puoluekannasta huolimatta on Pyydysmäen leppymätön vihollinen. Se juontaa alkunsa aina v:n 1891 valtiopäivämiesvaaleista, jolloin muutamat Koivunoksan ystävät tahtoivat saada hänet Pyydysmäen edellä valtiopäiville. Ja kun ei se onnistunut, rupesi Koivunoksa oikein vakinaisesti vihaamaan.

Tämä vastoinkäyminen vain kiihoitti Pyydysmäkeä. Hän tahtoi nyt ajaa Juurakkolan talonpalstoituksen läpi millä hinnalla tahansa. Lähti kaupunkiin, jossa hänellä oli muutama tuttava yksityispankin johtaja. Siellä asia alkoikin heti järjestyä.

Sitä mukaa siis Kylä-Juurakkola alkaa siirtyä näille uusien talollissukujen perustajille. Aina Matti Miinanpoikaa myöten syntyy näissä perheissä valtava elämänkuohunta. Muutamat väsähtäneet ja veltostuneet syrjästäkatsojat käyvät taas kyselemään toisiltaan, noituuko se lautamies noihin avustettaviinsa uuden hengen vai mikä salaperäinen voima ne panee liikkeelle.