← Table of contents
Keisaririkos

IV.

Reading edition

Iiska Pyydysmäki oli jo aamulla sattunut yhteen muutaman savolaisen aatetoverin ja runoilijakumppalin kanssa. Tämän nimi oli Miettinen, ja Miettisen ylioppilaskokemus oli vuotta vanhempi kuin Pyydysmäen. Kumpainenkaan ei laulukorvan puutteessa kuulunut laulajiin, joten heillä oli riippumaton vappuvapaus. Koko aamutunneiksi olikin heillä riittänyt puhetta kirjailijapalkinto-kysymyksestä, joka tuoreeltaan oli nyt kirjallisten ylioppilaspiirien mielten virittäjänä. Tämä ylioppilas Miettinen oli melkein vielä suuttuneempi kuin Pyydysmäki, Kirjailijapalkintojen vastustuksessa näki hän valtiollisen puoluekysymyksen. Vastustus johtui siitä, että kaikki nuoret kirjailijat menivät "nuorten leiriin".

— Jos ne kuuluisivat vanhoihin, ei yksikään heistä panisi vastaan! intoili poika.

— Luonnollisesti, myönsi Iiska Pyydysmäki. — Mutta sepä jo merkitsisikin sitä, että palkittavien kirjailijain tulisi kirjoittaa kirjanoppineitten ja fariseusten maun mukaan.

Nuorukaiset istuivat jossain kivikossa useitten samalla tavalla vapaasti muodostuneitten ryhmien lähettyvillä. Aurinko oli lämmittänyt ilman, ja tässä tuulen suojassa saattoi jo tuntea todellista kevättä.

— Minä sain kirjeen eräältä toverilta, kertoi Miettinen kaivaen taskujaan. — Siinäkin puhutaan kirjailijan työn arvostamisesta sangen kuvaavia juttuja. Hän on tavannut Kauppis-Heikin. Sehän on siellä kiertokoulunopettajana. Tahdotko kuulla?

Tietysti toinen tahtoi.

— Hän kirjoittaa tässä m.m.: "Rouva Canth oli käynyt Helsingin-matkallaan senaattori Yrjö-Koskisen luona ja ottanut puheeksi Kauppis-Heikin ja maininnut, että eiköhän tuolle saisi pientä matkarahaa, sen verran, että saisi vähän katsella tätä omaa maata ja käydä edes Helsingissä. Mutta kyllä oli rouva Canth käynyt noloksi, kun senaattori Yrjö-Koskinen ei tiennyt sen nimisen kirjailijan olemassaolostakaan. Tietysti ei silloin voi olla matkarahoistakaan mitään puhetta. Vaikka Kauppis-Heikki on sangen hilpeä mies, oli tämä tieto tehnyt hänet hyvin totiseksi. Suomen etevin historioitsija ei ole tullut huomanneeksi, että tämä kirjailija on julaissut kolme, neljä teosta. Täällä on tästä asiasta paljon puhuttu ja ihmetelty. Eikö Suomi siis halua millään lailla kirjailijoitansa kehittää? Onhan selvää, ettei tällainen köyhä mies voi mistään saada varoja matkusteluun. Ja joka nurkassa asuu se nurkasta kirjoittaa. Jos näin aivan kehitysvälineittä voisi tulla neroksi, niin mitä sitten tulisikaan niistä, jotka saavat mielin määrin katsella maailmaa ja nauttia sen tarjoamista sielunylennyksen välikappaleista, kuten näytelmä-, maalaus- ja soittotaiteesta y.m.? Mutta mitäs on tarjolla tällaisilla itseoppineilla kansankirjailijoilla? Herra tule ja puserra potaatinkuoret rieskaksi!"

Miettinen käänsi kirjeen kokoon ja pannessaan taskuun jatkoi:

— Tämä tapaus on vain yksi monista, jotka osoittavat, miten suomalaisuuden liike vieraantuu kansallisuudesta. Se ei hoida juuriaan, se tähystelee vain huippuja.

— Sinä kiehahtelet, kiusasi Pyydysmäki. — Katso vain, ettet kuohu oli padanlaidan.

— Joskus savolainenkin kiehuu, kun häntä härnätään.

— Kun koskee omahista.

— Niin! Meillä savolaisilla nyt on se käsitys, että tässä Heikissä olisi ainesta muuhunkin kuin aapisen pänttäämiseen poikavekarain päihin.

— Te voisitte kerätä sille Kauppis-Heikille matkarahat sieltä Savosta, jos todella hänen matkaansa pidätte kansallistarpeena. Valtio ei nyt kerta kaikkiaan pidä kirjailijoita ja heidän kehittämistään niin tarpeellisena.

— Niin. Sitähän voisi. Mutta nekin, savolaiset kannattavat kirjailijoitaan mieluummin juttelulla kuin rahalla.

Kumpainenkin katseli ajattelevan näköisenä mäkirinteessä hälisevää ja etäämmällä kentällä ilakoivaa joukkoa. Silloin tällöin kajahti ylioppilaslaulu ja kättentaputus vuorotellen.

Toveruksia läheni eräs ylioppilas jo etäältä tähdäten heihin. Tällä oli väsähtäneet, kalpeat kasvot, hieman tavallisuudesta poikkeava pitkä tukka ja lempeät, tuijottelevat silmät.

— Saarimäki. Miten hänkin on täällä? virkahti Pyydysmäki toverilleen.

Samassa Saarimäki saapui nuorukaisten luo, tervehti hiljaa, hieman hymyillen.

— Sinäkin tulit tänne? tutki Pyydysmäki kummastellen.

Vasta tullut tuijotti tiukasti hänen silmiinsä.

— Tulin. Kristityn pitää kestää kaikki.

— Kestää?

— Kestää kiusaus.

— No laitatko sinä itsesi tahallasi kiusauksiin?

— En. Mutta en toistaiseksi tahdo pelkurimaisesti välttääkään niitä. Minun täytyy oppia kestämään. Minä lähden työmaalle.

— Mihin? kysyi Pyydysmäki kummastellen.

— Herran viinamäkeen.

— Jokos sinä saat päästötutkinnon, vai?

— En. Minä heitän sen. Katsohan, rakas veli: ei Herran viinamäen työmiehiltä kysytä mitään tutkinnoita. Minä tarkoitan teologisia. Jeesus kysyy ainoastaan mieltä, sydäntä, antaumusta kokonaan, kokonaan hänelle. Minä olen nyt tehnyt sen, antautunut kokonaan, ja nyt minä lähden julistamaan syntiselle maailmalle Kristuksen kuolemaa.

Pyydysmäki ilmeisesti hieman elostui, hänen mielenkiintonsa kuvastui silmissä ja muutamissa eleissä. Mutta Miettisen kasvojen ylitse liiteli vastenmielisyyden ja väsähtäneisyyden pilvi. Edellinen nousi nojaavasta asennostaan ja asettui suoraan Saarimäkeä vastapäätä.

— Kuule, tarkoitatko sinä, ettet ollenkaan suorita jumaluusopillista päästötutkintoa?

— Tarkoitan. Taikka en nyt ainakaan. Minä menen vapaaksi saarnaajaksi.

— Kiertämään maata?

— Niin.

— Onko sinulla joku… joku paikka, sitoumus? Tarkoitan: saatko sinä jotain palkkaa?

— En.

— Mutta miten sinä elät?

Saarimäki hymyili.

— Kai sitä nyt aina. Kristitytkin antavat ruokaa sen verran ja matka-apua.

Iiska Pyydysmäki tarkasteli vanhempaa lukutoveria yhä uteliaampana. Hänen oli vaikea määrätä kantaansa tämän tiedonantoihin. Oliko tässä hänen kannaltaan ylivoimainen sankariteko vai oliko tuo poika yhtäkkiä tullut löylynlyömäksi? Ääntään alentaen hän kysyi:

— Mutta entäs velat?

— Velatko? Niistä täytyy Jeesuksen pitää huoli… kun Hän kerran minut pestaa ja velvoittaa työhön viinamäkeensä.

Miettinen haukotteli. Kevät näytti vaikuttavan lihavanläntään poikaan raukaisevasti. Iiska sytytti savukkeen. Saarimäki katseli ajatuksiinsa vaipuneena ja hieman hymyillen vuorotellen taivaanrantaan ja Iiskan silmiin. Vihdoin hän yhtäkkiä kysäisi:

— Milloin sinä teet ratkaisusi Jeesuksen ja maailman välillä?

Iiska Pyydysmäki hymähteli hieman nolona. Huuli vapisi hermostuneesti, kun tuhkaa savukkeestaan pyyhkien vastasi empien:

— Tiedä… minusta tuntuu kuin, miten sen nyt sanoisi, kuin meillä olisi vielä suoritettavana tässä isänmaassa muutakin… suoraan sanoen, minä pelkään, että sinä hassuttelet.

Saarimäki ilostui:

— Niin sanoo moni muukin! Mutta kun Jeesus sanoo toista ja minun sieluni vastaa: niin.

Iiska ravisteli päätään.

Samalla ilmestyi joukkoon pari iloista ylioppilasta, pitempi ja lyhyempi, kumpaisellakin lakki hieman takaraivolla.

— Mitä hiton farisealaisseuroja te täällä! huusi pieni jo kaukaa, koko naama nauruna ja heiluttaen ylen paksua sauvaansa.

— Se taitaa tämä Saarimäki viekoitella teitä pois kirkon-herrasta, melusi lyhyempi.

— Mitä, meinaatko sinä lähteä saarnamatkoille, sinä? tiukkasi pitempi kiskoen Saarimäen takinnapista.

— Kyllä! tunnusti Saarimäki uljaasti, suu hieman naurussa.

— Ja siinä kaupungissa, missä sinua ei oteta vastaan, sinä puhdistat tomun sinun jaloistasi? lasketteli lyhyempi.

Saarimäki kävi totisemmaksi ja virkkoi:

— Sinäkin tulet kerran tätä pilkkaasi katumaan.

— Älä kuule…

— Pojat, syömään Kaivopuistoon! ehdotti pitkä.

Vaikka Miettinen ei vakinaisesti lukeutunut tähän seuraan, suostui hän kohta. Iiska Pyydysmäki hieman empi ja laski mielessään mitä isä mahdollisesti sanoisi. Mutta samalla tempasi hänet ilonkaipuun väkevä aalto. Äskeinen alakuloinen ja painostava mieliala, minkä Saarimäen juttelu oli aiheuttanut, haihtui.

— Mennään! julisti hän. Mutta samalla muisti hän jotain ja jatkoi: — Sillä ehdolla kuitenkin, ettei juoda.

— Maistetaan hiukan vain, sanoi pitkä.

— En tule, kieltäysi Iiska nyt jyrkemmin,

— Tehdään lupaus, ehdotti lyhempi. - Suostun.

— Menköön, lupasi myöskin Miettinen.

— Minä pidätän itselleni toimintavapauden, ilmoitti pitkä. — Voi olla, etten maista, mutta voi sattua päinvastoinkin. Ja sen vuoksi civis Pyydysmäki voi tämän tiedon saatuaan jäädä pois, jos häntä haluttaa, tahi lähteä mukaan, jos huvittaa. Minä menen joka tapauksessa.

Hälisten ja nauraen lähti joukkue liikkeelle. Sitä ennen oli Saarimäki jo huomiota herättämättä yksinään poistunut.

* * * * *

Yöllä kello yhden tienoissa hälisi Kaivopuisto vielä iloisessa vappukuhertelussa. Valkolakkisten ryhmiä, joista osaksi kuului myöskin juopuneitten hoilaavia tai rähiseviä ääniä, liikkui eri puolilla, päätiellä ja käytävillä. Ajurit laukkauttivat hevosiaan ylimääräisten juomarahojen kiihoittamina.

Meren rannasta päin tulivat hiljaa haastellen Iiska Pyydysmäki ja se pieni, jonka nimi, miehen perin suomalaisesta sukuperästä huolimatta oli Halfors. Viimeksi mainittukin oli pitänyt lupauksensa olla juomatta. Viimeksi olivat nuorukaiset istuneet rantakallioilla ja tarkastelleet tänään jäistä vapautunutta merta ja "Harakkaa". Meri aaltoili riemullisen vapaana ja välkehti kevätyön heijastuksessa.

Pojat olivat ahmineet viileätä merituulta. Kylmä hieman puistatteli, mutta mieli oli silti raikas. Heidän kävellessään kevätyön hämärässä sattui Iiskan silmään ensinnä yksinäinen istuja, joka kykki kyyryssään penkillä tien vieressä.

— Eikö tuo ole Länsipää? kysyi hän osoittaen sormellaan penkille.

Todettuaan kaksissamiehin asian lähestyivät he penkkiä. Länsipää nukkui siinä istuillaan, pää riippuen rinnalla, ja kuorsasi. Miesriepu herätettiin. Saatuaan silmänsä auki ja päästyään tajuihinsa tunsi hän kyllä kohta Iiskan ja lopulta Halforsinkin. Länsipää ei myöntänyt olevansa paljoa päissään, mutta häntä vilutti kovasti. Toverukset istuivat samalle penkille ja yrittivät puhutella.

— Mitäs te minusta, ärähti hän ja kääntyi selin.

— Sinä kylmetyt tässä.

— Ketä se liikuttaa?

— On kai sinulla jokin asunto?

Länsipää oli vähän aikaa vaiti, mutta purskahti sitten hermostuneeseen nauruun:

— Hah hah haa!

Ja kun he olivat aikansa puhutelleet miesrukkaa, rupesi tämä vihdoin itkemään. Itkua oli oikeastaan vaikea erottaa äskeisestä naurusta. Mutta tempovat hartialiikkeet osoittivat sen riittävän selvästi. Silloin oli hänen kanssaan vaikea tulla toimeen. Eihän hän kuullut lohdutteluja. Neuvottomina he seisoivat lähellä tietämättä mitä tulisi tehdä. Vihdoin hän melkein selvällä äänellä hoki:

— Minä olen… minä olen… minä en ole enää mies.

Ja purkautui taas hartioita hytkyttävään itkuun.

— No älähän nyt, puhui Iiska ja piteli takinhihasta. — Lähde kävelemään tästä, sinun tulee kylmä, ja poliisikin voi tulla.

Halfors koetti toista sävyä:

— Pirujako sitä nyt itkemään, mies.

Nyt nosti Länsipää päätään ja tuijotti Halforsiin.

— Se on oikein… itku ei auta! hän melkein karjaisi ja nousi seisomaan.

Päästiin lähtemään. Kävellessään lämmittyään Länsipää miehistyi aikalailla, niin että hänen kanssaan saattoi aloittaa asiallisen juttelun. Hän pysyi kuitenkin harvasanaisena. Kun oli saavuttu kauppatorille, jossa oli erottava kunkin asunnolleen, tarjoutui Länsipää kävelemään hetkisen Pyydysmäen mukana. Halfors lähti eri haaralle.

Heidän astuessaan vierekkäin yli Senaatintorin Kruunnunhakaa kohti virkahti Länsipää äkkiä:

— Minä kävin tänään hänen luonaan.

Toinen ymmärsi heti hänen tarkoittavan entistä morsiantaan, jonka kanssa vanhat suhteet näyttivät yhä kaikesta huolimatta jatkuvan. Iiska innostui toverilliseen osanottoon:

— Vai niin! Noo?

Länsipää puhui kuin selvä ja täysin tietoinen mies:

— Minä sanoin hänelle: tule nyt. Jos sinä uskallat lähteä minun kanssani, niin minä vannon, ettei viinanpisaraa tule ikinä huulilleni.

— Ja hän?

— Kieltäytyi.

Länsipäätä näytti puistattavan.

— Mitä hän sanoi?

— Hän pani kahden vuoden koetusajan!

Miestä puistatti suuttumus. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi:

— Olenko minä vanki, varas, lurjus? Mutta hän ei ymmärrä minua. Minua ei vedä liejusta, jos niin tahtoo sanoa, kuiville mikään, ei mikään muu kuin luottamus! Jokainen epäilyksen häivä kaataa minut takaisin. Hänen epäluottamuksensa on minulta vienyt itseluottamuksen.

Viimeisten sanojen ohella kuului kurkussa ääniä, jotka muistuttivat taas itkua, Iiska katsoi kovia kokenutta vanhempaa toveriaan säälien silmiin, joita hän ei hämärtävässä yössä tarkoin nähnyt, ja huokasi avutonna.

Länsipää koetti viheltää, mutta huulet eivät totelleet.

— Mutta jos sinä koettaisit? kysyi Iiska,

— Sitäkö koetusaikaa?

— Niin.

— Olisko sinulla itselläsi luontoa alistua sellaiseen?

Iiska ei uskaltanut sitä vakuuttaa.

Länsipää nyökkäsi hämärässä päätään, ja he erosivat lähtien kumpainenkin suunnalleen. Pyydysmäki pysähtyi säätytalon nurkalle ja katsoi taakseen. Mies etääntyi pää kumarassa ja polvet notkahdellen.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings