← Table of contents
Keisaririkos

VIII.

Reading edition

Kun oli saatu päällysvaatteet pois, pantu tupakaksi ja lopetettu juttu nuoremman polven mielipiteitten määräämisestä, alettiin maisteri Pikkukoskelta udella Helsingin kuulumia. Juuri niitä vartenhan hän oli oikeastaan tullut. Helsingissä oli tavattoman levoton mieliala. Uusi asevelvollisuusasetus ei tiedä sen enempää eikä vähempää kuin sitä, että meidän oma sotalaitoksemme aiotaan kokonaan hävittää ja yhdistää Venäjän sotalaitokseen. Suomen pojat aiotaan tästä lähin panna venäläisiin joukkoihin Suomessa, ja ne voidaan siirtää milloin tahansa palvelemaan Venäjällekin. Vakinaiseen palvelukseen aiotaan ottaa paljon enemmän kuin ennen ja palvelusaika pitentää kolmesta viiteen vuoteen. Kuten tästä näkyy, on koko katalan homman tarkoitus se, että Suomen parhain ja elinvoimaisin miespuolinen väestö tällä tavoin sotapalveluksen avulla venäläistytetään samoin kuin osa niistä suomalaisista upseereista, jotka palvelevat ikänsä Venäjän väessä. Siinä mielessä, ettei voitaisi kasvattaa enää kotimaassa upseereitakaan kansallisessa hengessä, suunnitellaan Haminan kadettikoulunkin muuttamista ja venäläistyttämistä palvelemaan näitä koreita tarkoituksia.

Esityksen on kokonaisuudessaan valmistanut venäläinen komitea, ja keisarille on sen esitellyt itse pyhän synodin yliprokuraattori, panslavistisen liikkeen pääjohtaja, Pobedonostsev, keisarin kasvattaja ja konnamaisin valtiomies, mikä milloinkaan lienee venäläisiä kenkiä kuluttanut. Eikä Suomen ministerivaltiosihteeri ole rohjennut panna sellaista ehdotusta vastaan edes vastalausettaan!.

Tässä Pyydysmäen nyrkki putosi kovasti pöytään ja hänen poskihampaanpa koskivat vastakkain. Koivunoksa tuijotti soututuolista hikisenä Pikkukosken naamaan, ja Lintumäki levottomasti liikahdellen lävisti katseillaan kertojaa. Näin tarkkoja tietoja asiasta ei ollut ennen tänne saapunut.

Mutta kertomus jatkui vielä. Suomen senaatti oli saanut antaa ehdotuksesta lausuntonsa ja ilmoittanut, ettei se voi puoltaa sellaisen esityksen antamista. Kun tämä lausunto meni Pietariin, oli keisari juuri matkustanut Livadiaan. Ja mitä taas tekee Suomen edustaja? Joo! Hän ei lähde keisarin luokse suusanaiselle esittelylle itse, johon hänellä olisi ollut oikeus ja velvollisuus, vaan hän lähettää senaatin kirjelmän postissa oman lausuntonsa kera keisarille ryssäin, juuri tämän kriitillisen asian pahimpain vastustajain, esiteltäväksi. Näin lyö etuvartiamme velvollisuutensa laimin…

Kaksi kuulijaa, Pyydysmäki ja Lintumäki, murisevat väännellen itseään sisäisestä tuskasta.

Pikkukoski jatkaa kertoen, miten menetteli Venäjän suomensyöjä sotaministeri Kuropatkin. Vaikka hän tiesi, että keisaria ympäröivät nyt ainoastaan venäläiset, joista ei yksikään puolusta Suomen oikeutta, hän sittenkin matkusti Livadiaan itse. Ja hänen vaikutuksestaan vahvisti keisari venäläisten komiteain laatiman esityksen Suomen oman sotalaitoksen hävittämisestä ja yhdistämisestä "suuren isänmaan" Venäjän sotalaitokseen.

Jos tämä ehdotus tulisi voimaan, lakkaisi Suomen miesten oikeus olla asevelvollisia oman isänmaansa puolesta, he tulisivat asevelvollisiksi vain Venäjän valtakunnan ja valtaistuimen puolesta.

Pyydysmäki kuohahti:

— Ja kun Suomen pojille, joista suurella osalla on isänmaasta muutenkin hämärä käsitys, sitten viisi pitkää vuotta opetettaisiin ryssien joukossa ryssänkieltä, -tapoja ja -käsityksiä, olisivat he palatessaan niin täysiä ryssiä kuin ikinä voi ajatella! Kuinka moni heistä voi silloin enää saada millään tavalla ymmärrykseensä, että heidän isänmaansa raja kulkee pitkin Nevajokea?

— Sekä sitä, että se raja on oleva kerran sotarajana?

Sen lausui syvimmällä bassollaan hiljaa, mutta kaamean totisesti ja jyrkästi Lintumäki.

Pyydysmäen silmä varasti hieman säpsähtäen soututuolissa köllöttävään Koivunoksaan ja siitä Lintumäkeen, jossa hänen katseensa hetkisen viipyi ikäänkuin varoittaen. Mutta Koivunoksa ei ollut huomannut. Aivan kuin jostain unelmista heräten hän irroitti selkänsä nojalaudasta ja katsoi kysyvästi Pyydysmäkeen.

— Mutta se sellainenhan on perustuslain vastaista?

— Mikä?

— Se sellainen?

— Tietysti!

— Mutta kuinka keisari sellaista hyväksyy?

— Rikkoo perustuslakia, kuului Lintumäen ääni aivan äskeisessä virityksessä, uhmaavana ja jääväämättömänä.

Nyt katsoi Koivunoksa Lintumäen silmiin ja jäi hetkiseksi tuijottamaan. Sitten hän virkahti:

— Sitähän se on, ei sitä muuksi voi sanoa.

— Sitä se on, keisari rikkoo valansa! Ja me molemmat syytämme häntä samalla tavalla, joten kumpikaan ei kelpaa toistaan vastaan todistamaan.

Lintumäki nauroi terävästi, leikkaavasti.

Pyydysmäki lisäsi samaan nuottiin:

— Tullaan mukaan!

— Samoin! äännähti Pikkukoski.

Koivunoksa nousi sytyttääkseen sikarinsa. Hän oli ilmeisesti hyvin hermostunut. Puoliksi kuiskaten hän virkkoi:

— Mutta saamari… jos nämä puheet jokin sopimaton korva kuulisi. Täällähän on uusi poliisikin tällä kylällä, ja se kuuluu olevan venäläismielinen.

— Älä pelkää meillä! Ei se tänne tule sellainen, vedentuoma. Minä potkisin ulos ovesta, sanoi Pyydysmäki.

— Äläs sano! Sellaisilla on valta, varoitti Koivunoksa.

Taas kuului pimennon puolelta Lintumäen ääni:

— Nyt meillä on kaksisataa tuhatta harjoitettua miestä.

— Jottako?

Koivunoksa käänsi päätään kummastellen. Katseesta kuvastui ilmeinen levottomuus.

— Mutta ei ole aseita, muistutti Pikkukoski kiintyen Lintumäen ajatusjuoksuun.

— Ja kun kymmenen vuotta pojat harjoittelevat ryssäläisiä temppuja ryssän väessä, niin niiltä häviää isänmaan tajunta.

— Isänmaan puolustajain joukko hupenee siihen mennessä jo puoleen.

Lintumäki nousi ja astui raskaasti muutaman kerran yli lattian.

Kamarissa oli painostavaa. Siinä oli ainakin kaksi miestä, jotka sisällisen pakotuksen johdosta olivat niin tuskaa täynnä, että pyrkivät räjähtämään. Koivunoksakaan ei saanut uuden leikkipuheen päästä kiinni.

Silloin toi emäntä kahvia, laski tarjottimen pöydälle ja kehoitti ottamaan.

Mieliala hieman helpotti.

— Hiljaapa täällä nyt ollaan, ihmetteli emäntä.

— Kertovat tässä niin kummallisia, sanoi Koivunoksa.

— Mitä?

— Tässä tämä maisteri Pikkukoski vain, aloitti Pyydysmäki, ja kertoi lyhyesti mistä oli kysymys.

— Jumala armahtakoon meitä, pääsi emännältä, jolle lähinnä kuvastui mieleen synkin värein Eeron kohtalo, hänen nuorimpansa. Hän painautui levottomana alas tuolille. Olihan asiasta jo aiemminkin puhuttu, mutta ne olivat olleet vain hämäriä huhuja. Oliko tämä kaikki nyt totta?

— Riippuu vain valtiopäivistä, suostuvatko ne, sanoi isäntä.

— Tottahan nyt ei sellaiseen kukaan järjellinen ihminen suostu! huudahti emäntä.

— Mutta kun valtiopäiviltä keisari aikoneekin pyytää vain lausuntoa, huomautti Lintumäki.

— Ja huolimatta mitään siitä, mitä valtiopäivät sanovat, lopulta itsevaltiaasti vahvistaa lain, lisäsi Pyydysmäki.

— Mutta… mutta…

Emäntä ei voinut sanoa julki mitä ajatteli. Samalla keksi hän kiertotien:

— Maailmanlopun ajathan tässä ilmeisesti lähenevät… kun vääryys voittaa… Mutta keisarihan itse kutsui kokoon rauhankokouksen, jotta saataisiin sotaväkeä ja aseita vähentää?

— Niin, sanoi Pikkukoski. — Mutta Helsingissä on ruvettu epäilemäänkin, että nämä asiat riippuvat toisistaan. Sillä aikaa kuin Haagissa puuhataan muitten valtain aseistariisumista ja julistetaan maailmalle: "rauha, rauha", sillä aikaa täällä Pietarin porteilla hiljaisuudessa nielaistaan venäläiseen kitaan kansallisuus ja valtio, joka on siinä taistellut olemassaolonsa puolesta seitsemän vuosisataa.

— Mutta onko tämä nyt kaikki… eikö tässä nyt enää mikään jumalan neuvo auta? kysyi emäntä.

— Nooh, se ei nyt ole vielä tapahtunut!

Pyydysmäki nousi näin sanottuaan ja suoristi rintansa. Tietojen aiheuttama ensimmäinen vaikutus oli alkanut hieman hellittää, ja miehen elämänkokemuksen kasvattama itseluottamus jälleen saavuttaa vaikutuksensa.

— Kova kovaa vastaan, kuului Lintumäen tuolilta. Ja kun ei kukaan muu vähään aikaan mitään virkkanut, lisäsi hän, äänen omituisesti värähtäessä:

— Minä luulen… minun sielussani jokin sanoo niin… minusta tuntuu, että nyt alkaa Suomen vapaustaistelu…

Päivä oli jo alkanut kallistua iltaan, mutta tunnelman vapautuminen ensimmäisistä tuskallisista vaikutuksista saattoi keskustelun jo vapaampaan juoksuun. Miehet istuivat iltamyöhään päivän suuren kysymyksen aiheuttaman mielialan vallassa ja harkitsivat mahdollisuuksia.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings