III.

Heti aamusta päivin vallitsi Helsingin pääkaduilla yleinen ryssäläisvastainen mieliala. Kaikki aamulehdet olivat kirjoittaneet siitä, että tänään se nyt todellakin alkoi venäläinen postimerkki liikkua Suomen postireiteillä Suomen postileimalla leimattuna. Koko kevättalven oli kansallis-valtiollisen ilmapiirin yläpuolella lakkaamatta leijaillut vaaniva kaksipäinen kotka. Varsinkin nuoret nyrkit olivat taskuissa puristuneet. Säätyjen keskusteluita oli seurattu harvinaisen hartaasti. Jokaisessa valtiollisessa lausumassa etsittiin siihen kätkettyä kärkeä ja uhma-ajatusta.

Kieliryhmät olivat eristäytyneet entistä kauemmaksi toisistaan. Ruotsalaiset syyttivät suomalaisia venäläisten hännystelystä, suomalaiset ruotsalaisia venäläisten ärsytyksestä. Mikään vaisto tai äly ei sanonut, mikä oli oikein. Yleisesti arveltiin, että keisari oli meidän puolellamme, mutta Venäjän panslavistit kävivät hänen kimppuunsa usuttaen ja pakottaen. Kuinkas oli käynyt Puolan? Samaa kohtaloa suunniteltiin nyt Suomelle. Juttuja kerrottiin siitä, miten täällä erinäiset nimeltä mainitut johtavat miehet olivat ruvenneet opiskelemaan venäjän kieltä voidakseen ottaa selon siitä mitä venäjänkielellä maatamme vastaan kirjoitettiin ja voidakseen antautua tositaisteluun, jonkun tiedettiin opiskelevan kieltä voidakseen sanoa itse keisarille suomentotuuden. Nämä miehestä mieheen kiertävät jutut innostivat jokaista, näissä ilmiöissä aavistettiin Suomen taistelurintaman muodostumisen alkua.

Tänään, Vappuna, ei Helsinki silti ollut mitenkään surupuvussa. Esplanadeilla ja Aleksanterinkadulla hälisi nuorta keväistä parvea aamusta alkaen, mitkä kevät- mitkä viimevuotisissa kesäpuvuissaan. Valkoiset ylioppilaslakit näyttivät valkoisilta ruusuilta näiden värikkäiden parvien vilinässä. Virta, joka noudatteli näitä "valkoruusuja", suuntausi kohti ylioppilastaloa. Esplanadilla jyrisivät ja loksottivat raskaat omnibusvaunut, joita vetäväin suurten hevosten rautainen jalanisku viritti jykevään tahtiin koko liikkuvan Helsingin. Sitä hämmensi ja hoputti säestyksenä pika-ajurihevosten nopeampi askel, mutta tasoitti ja tyynnytti kuormahevosten raskas, jykevä harvakseen lankeeva, seppämäinen kalke. Kaupunki humisi.

Yhtäkkiä soivat torvet Kappelissa. Suomen laulu. Vapputunnelmassa supattelevat kävelijät Esplanadilla vaientavat supatustaan, mutta jatkavat matkaansa. "Finspångilla" käy pari vanhemmalle puolen kallistuvaa herrasmiestä salkut kainaloissaan. Toinen niistä on Yrjö-Koskinen, vartalo hieman kumarassa. He keskustelevat hiljaa. Mutta kun Suomen laulun sävel raikuu, pysähtyy juttu, korva herkistyy, ilme käy totisemmaksi, kirkastuu pian hillityksi, sisälliseksi hohteeksi. Kun kappale on loppunut, nyökkää Yrjö-Koskinen päätään. Hän käy uudelleen kiinni katkenneeseen keskusteluun. Mutta sana nousee nyt kuin varmemmalta pohjalta. Toisen kasvoille nousee hymy. Silloin kajahtaa Porilaisten marssi. Rumpua lyödään. Keskustelu katkeaa uudelleen, hymy kirkastaa nyt myöskin Yrjö-Koskisen ilmettä. Hän suuntaa katseensa lavaa kohti ja pysähtyy taas. Vartalo suoristuu. Molemmat seisovat siinä muutaman silmänräpäyksen, ilmeisesti soiton lumoamina.

Pohjois-Esplanadilla on nuorenväen kulkue saanut vauhtia. Porilaisten marssi vaikuttaa sähköittävästi. Jalkaan tulee pontta ja tahtia, askel käy sotilasmaiseksi. Vartaloon tulee ryhtiä, pää nousee pystymmäksi, käsivarren heilahdus käy tahdikkaaksi, ja sormet puristuvat nyrkkiin. Vihdoin saa sielu virityksensä, niin että tekee mieli laulaa ja silmä käy kovaksi.

Ihmisvilinä on kasvanut. Siinä käy ristiin rastiin kaikenlaista väkeä. Työläiset ovat työmatkallaan. Tuossa työmies työtamineissaan käy läpi juhlapukuisen joukon uljaasti ja väistämättä, hyödyllisen kelpo työmiehen aatelisvaakuna koko olemuksessaan. Mutta kohta silmä tapaa toisen, joka ilmeisesti kärsii työpuvustaan tässä joukossa. Muutamia työläisnaisia puikkelehtii arkoina, ikäänkuin asunsa halpuutta häveten ja joukkoa vierastaen tässä kukoistavan nuoruuden kevättään juhlivassa parvessa. Paperisilpeiden kaupustelijat tarjoavat uutuuksiaan ja saavat innostuneita ostajia. Niitä käyttelee vielä säästeliäs aikakausi hilliten. Mutta kirjavan paperipyryn aiheuttama tuisku synnyttää sitä välittömämmän hilpeyden ja riemun.

Ylioppilastalon edustalla ovat suomalaiset ylioppilaat Alppilaan lähdössä. Ruotsalaiset ryhmittyvät hieman ylempänä. Neitosia monilukuisissa värivivahduksissa parveilee lähettyvillä. Väinämöinen korkealla korokkeellaan näyttää ikäänkuin elostuneen, ja Ilmarisen moukari melkein liikahtelee. Suomalaiset ylioppilasrivit alkavat jo liikkua, laulajat lippuineen etumaisina, parit ja parvet järjestyvät. Muu yleisö katuvierustoilla soluu hiljaa ja huomaamatta nuorisonuomaan.

Ilma on kolea, mutta aurinkoinen ja kirkas. Iloinen vire, jonka laulu ja ylioppilaskulkue on saanut aikaan, leviää kaduntäyteiseen ihmisvilinään ja kohtaa pian päivän yhteisen uhmatunnun. Se ilmenee laulunvivahduksessa, joukkojen kuiskeessa, silmien katseissa. Jokaisen laulun, sanan tai muun tunneilmaisun takaa kurkistaa suomalainen, jota näkymätön kaksipäinen kotka hätyyttelee. Kurkistajan ilmeessä ei nyt tällä hetkellä väreile hätä eikä pelko, pikemmin usko, joka kasvattelee hillittyä uhmaa. Mielikuvissa kangastelee tulevaisuus ja sen hämärtyvillä ääriviivoilla kaksipäinen kotka pakoon lyötynä. Suomalainen nauraa, laulaa, juttelee ja kuiskuttelee kuin konsanaan kaikessa rauhassa, aivan kuin postimerkkimanifesti olisikin hänen kansallisten unelmiensa kiinnekirja eikä mikään valtiokaappaus!

Eräässä jälkijoukossa tapaamme valtiopäivämies Pyydysmäen kulkemassa rinnan muutaman lihavan kauppiaan ja tämän ainakin yhtä lihavan rouvan kera. He astuvat omana ryhmänään juuri Kaisaniemen läpi, ohi ravintolan laululavan. Siinä laittautuvat ruotsalaiset ylioppilaat laulujärjestykseen hieman äänekkäästi hälisten, samalla kuin pöytien luona kuhisee paikkoja varaten Helsingin ruotsalainen hienosto.

Yhtäkkiä kuuluu lavalta rysähdys. Kaikki ympärillä havahtuvat pelästyneinä. Lavan lattia on sortunut, ja siellä hälisevä ylioppilasparvi, mikä kumossa, mikä pystyssä pysytellen, meluaa ja huutaa. Havaitaan kuitenkin heti, ettei kukaan ole vahingoittunut. Tapaus aiheuttaa vain hilpeyttä ja leikinlaskua.

Äsken tapaamamme seurue oli juuri kulkemassa ohi lavan, kun se sortui. Säikähdyksestä selvittyään, virkahti rouva matkaa jatkettaessa.

— Ryssän valta nousee.

Siihen ei kohta kukaan vastannut. Mutta lyhyen kotvan kuluttua sanoi mies:

— Meidän mamma ennustaa.

— Niin tuosta lavan putoamisestako? kysyi Pyydysmäki kiinnittäen ennustukseen nyt vasta huomiota.

— Säitä kai. Sitähän sinä tarkoitat? kysyi mies.

— Sitäpä tietenkin. Ryssä ottaa pois meidän perustuslakimme niin ettei saada mitään laulaa.

— Tokko se nyt sentään niin, arveli Pyydysmäki.

— Saattepa nähdä! intti rouva.

Pyydysmäessä alkoi herätä tulkinnan tarve. Hän virkahti:

— Pikemminkin… pikemminkin voisi ajatella sen ennustavan ruotsalaisuuden vallan sortumista, jos se nyt mitään ennustaa.

— Sitä se minustakin, jos mamma nyt tahtoo antaa tuollaiselle tapaukselle merkityksen.

Herra oli Pyydysmäeltä kotoisin oleva entinen kauppias Jaakkola. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli kuollut. Tämä ennustava rouva oli hänen toinen vaimonsa. Nyt harjoitti pariskunta pientä lihakauppaa Helsingin torilla ja tuli tyydyttävästi toimeen.

— On sillä tuollaisella merkitystä, väitti rouva kiihkeästi. — Minä vain pahoin pelkään, että se koskee suomalaisiinkin eikä vain ruotsalaisiin.

— Muijalla on hieman taipumusta puolustaa ruotsalaisia.

— No minä tahdon seisoa oikeuden puolella! huudahti rouva. — Mitä se sellainen on, että aina heitä panetellaan. Ne ovat meidänkin lihapöydässä aivan yhtä hyviä ostajia kuin ikänä suomalaiset.

— Lihakaupassa saattavat olla, myönsi Pyydysmäki, — mutta ne sortavat suomalaisia ja menettelevät ryssää kohtaan tyhmässä ylpeydessään niin röyhkeästi, että ryssä kiihtyy ja vihastuu nielemään meidät kaikki.

Rouvan lihakas leukarivi, jonka kolmas kerros pullistui vahvasti esiin, kun sen omistaja kiihtyneessä mielentilassa painoi sitä rintaansa vasten, esiintyi nyt koko komeudessaan. Mutta tällä kertaa rouva tuskin ajatteli lihavuutensa pukevaa puolta. Hänen luontainen taisteluhalunsa oli kiihtymässä, eikä hän saattanut havaita olevan mitään erityistä vaikenemisen syytä. Itsehän hän oli perustanut lihakauppansa ja ottanut tämän miehekseen siihen, pikemmin vain apurin virkaan. Eikä rouva koskaan aikonutkaan salata sitä käsitystään, että mies oli hänen apunsa, ajurinsa ja näin juhlapäivinä kynkkämiehensä. Kaikki, mikä koski kauppaa ja yleisiä asioita, siinä oli mies vain juttutoveri.

— Niin, mutta kaupassapa ihmisten luonne tulee ilmi, selitti rouva kovalla äänellä, niin että ympärillä kulkevat kiinnittivät siihen jo huomiota. — Erittäin torikaupassa. Minä näen läpi jokaisen ostajan.

— Epäilemättä!

Pyydysmäki naurahti sellaisen pienen kiekauksen, jonka Jaakkola tunsi hyvin vanhoilta ajoilta ja jonka kotikylässä tiedettiin merkitsevän syvintä ivaa. Mutta helsinkiläinen torikauppiatar ei siitä tietänyt mitään. Hän jatkoi vain:

— Ja moni ruotsalainen rouva on siivompi ostaja kuin moni suomalainen, joka ei olekaan paljon mitään muuta.

Pyydysmäen äänessä oli sama leikkisän ivallinen sävy, kun hän vastasi kysyen:

— Rouva taitaa puhua myöskin ruotsia?

— Tottahan nyt toki. Mitäs siitä tulisi Helsingin torilla jos ei osaisi. Kaikki paremmat ostajat puhuvat ruotsia.

— Me suomalaiset olemme virastoissa yhtä avuttomia ja yhtä vaivaloisia vastuksia kun torillakin.

— Minä en ole virastoissa paljoa ollut, nauroi rouva. — Mutta kun menen, niin minä puhun aina ruotsia. Ja kaikki käy niin sievästi. Minä en ymmärrä ollenkaan, miksi siitä niin paljon riidellään. Puhuttakoon ruotsia tahi suomea, sama minusta. Ja jos ei joku osaa ruotsia, pankoon asialleen sellaisen joka osaa. Sillähän siitä pääsee.

He sekaantuivat nyt suurempaan ryhmään, ja keskustelu häiriytyi. Pyydysmäen kasvoilla liikkui vielä äskeisen keskustelun aiheuttama ivallinen väri. Rouvan kasvoilla oli tuima taistelunsävy. Saattoi helposti havaita, että sieltä yritti yhtämittaa rynnätä esiin parvi taistelunhaluisia ajatuksia ja sanoja, mutta voimakas ähkiminen ehkäisi niiden pääsyä ilmoille. Jaakkola oli juuri sytyttänyt uuden pyhäsikarin, talutti rouvaa nuhteettomasti, hoiteli samalla kädellä keppiä ja sikaria, availlen uneksivia silmiään ja ilmaisten siten olevansa valveilla. Huolimatta hänen käsikynkässään kulkevasta elämänmyrskystä näytti mies voivan niin täydellisesti sulkeutua sen vaikutuksilta, että hänen olentonsa jokaisessa asenteessa sekä kasvojen ilmeissä sikarin savujen kera löyhähteli täydellisesti nauttiva olemassaolon riemu.

Siinähän olikin Alppila. Ylioppilaat lauloivat jo hotellin parvekkeella. Kaikki istumapaikat oli jo ehditty varata. Kaltevilla mäkitöyryillä istui ja liikuskeli kuhisten ihmisiä. Tarjoilijat kantoivat simaa ja kahvia erikoisen kiireisesti. Toisia tarvitsevia tungeskeli ravintolan tarjoiluhuoneissa, ovissa ja portaissa, kaikkialla pyytäen simaa ja tippaleipiä. Laulu kajahteli raikkaassa aamuilmassa. Lukuisissa pöydissä pysähtyi rupatus, ja huomio kiintyi lauluun.

"Kaikukohon laulu maamme niinkuin ukko jyrisee!"

Joukkojen katseet eri ryhmissä alkavat saada sisältöä. Kädet ja vartalot liikahtelevat. Vapun suomalainen sielu alkaa lämmitä.

Kaksipäinen kotka hämärtyy tajunnan takamaille, mutta sen läheisyyden tuntee. Se lähentelee joskus sisäiseen näköpiiriin, jolloin suomalaisen joukkosielun tunnepohjista nousee usko ja uhma. Naisen usko ja miehen uhma. Siitä kantautuu taistelunhalu. Joukkotunne alkaa hahmoittua ja hengitellä, siitä alkaa kutoutua kansallistunnon aavistus…

"Laulusta me voiman saamme laulu syömmet aukaisee!" — — — — — — — — —

Laulu päättyy. Kämmenet läiskähtelevät poikkeuksellisen voimakkaasti. Siinä on uhmaa ja sytyttävää herätettä. Jossain liehahtaa sinivalkea vaate. Joukko sydämiä hulmahtaa sen mukana. Alppilassa liikkuu jotain, mitä ei näy.

Suomi on heräämässä.

Pyydysmäki ja Jaakkolan pariskunta ovat löytäneet istuinpaikan muutamalta kiveltä lähellä porttia, pihapiirin ulkopuolelta. Siinä he ovat jo kauan tarinoineet, juoneet simaa ja tarkastelleet kuhisevaa vappu-iloa.

Arvokkaammat alkavat jo lähteä pois ja ajurit valmistautuvat vastaanottamaan odotettaviaan.

Siinäpä tulevat tuomari Lauri Kivekäs ja rouva Ida Aalberg. Rouva jo istuu ajurinrattaille, ja Kivekäs on juuri tekemäisillään samoin, kun huomaa aivan lähellä Pyydysmäen. Tämä on juuri silmin seurannutkin heitä. Kivekäs tervehtii ja viittaa kädellään luokseen. Pyydysmäki pujottautuu ahtaalle sulloutuneitten ryhmien läpi. Juuri hänen saapuessaan asettuu Kivekäs rattaille ja ojentaa sieltä kätensä. Rouva tekee samoin. Pyydysmäen sisällä välähtää hänen koskiessaan Kivekkään käteen: taas tuo alentuva ylhäisyys! Mutta samassapa joutuu käsi rouvan käteen, ja katse sattuu silmään. Taistelunhalu laskee aivan kuin sähkön vaikutuksesta, jokin sisällinen tyydytyksen riemu tulvahtaa mieleen, ja Ida Aalberg sanoo:

— Valtiopäivämies Pyydysmäki ei olekaan uudistanut käyntiään.

— Ei ole tullut.

— Valtiopäivätöitä niin paljon?

— Noo, niiltäkin aina, mutta en ole tahtonut oikein herrasväkeä vaivata.

— Ei, ei sillä tavalla! Rouva nostaa kättään torjuen. — Meillä on aina aikaa, kun on kysymys Pohjanmaan miehestä.

— Kuulkaa, sanoi nyt väliin Kivekäs. — Minä haluaisin puhua kanssanne eräästä asiasta, joka tulee pian esille säädyissä. Voisitteko käydä luonani tällä viikolla jonain iltapäivänä?

— Kyllä.

— Esimerkiksi — hän kääntyi rouvansa puoleen kysyvänä — sopisiko meille ylihuomenna päivällisaika?

— Hyvin!

— Siis sopiiko valtiopäivämies Pyydysmäelle?

— Kyllä.

— Syömme sitten yhdessä, jos valtiopäivämies Pyydysmäelle sopii, sanoi rouva.

— Kiitos. — Pyydysmäki kohotti hattuaan. Rouva nyökkäsi tutunomaisesti.

Hyvästeltiin. Ajuri sai ajaa.

Pyydysmäki palasi seuransa luo. Sisällä taisteli taasen tuo ainainen ristiriita. Kivekäs oli kyllä ystävällinen, mutta hänen käytöksessään oli Pyydysmäen mielestä samalla jotain hallitsevaa ja alentuvaa. Hänen oma, hallitsemaan tottunut luonteensa ei helposti istunut tarjottuun käskyläisen tuoliin. Missä asiassa Kivekäs aikoi häneen vaikuttaa, se kysymys askarrutti kiihkeästi hänen mäeltään. Mutta rouvan vilpitön, välitön kohtelu, jossa ei huomannut mitään syrjätarkoituksia, sulatti ja sovitti siihen määrin, että Pyydysmäki saapuessaan seurueensa luokse oli jo päässyt entiseen hilpeyteensä ja tarjoutui noutamaan lisää simaa.