V.

Ylioppilas Pyydysmäen herkkä mieli askarteli jälkeenpäin paljon siinä ajatusmaailmassa, jonka kohtaus Saarimäen kanssa oli hänessä avannut. Ajatukset olivat ennestäänkin tuttuja, mutta vertyivät nyt uudella voimalla. Saarimäen otteessa oli jotain ehdotonta ja puoleensa vetävää. Se nousi kuin itse totuus suuresta hämärien ja sekavien elämänarvojen hyllyvästä suosta ja tuntui pystyvän vähäpätöisyyksiä hallitsemaan.

— Lähteä suoraan työmieheksi Jumalan viinamäkeen!

Sehän oli Jeesuksen selvä käsky. Hetkittäin ahdisti nuorta ylioppilasta niin, että hän tunsi seisovansa Jeesuksen kanssa silmä silmää vasten. Jeesus katsoi läpi, ja hän yritti välttää hämmentyen ja sekaantuen yhä enemmän. Ja kun hän hämmentyi, livahti ajatus usein Tolstoin Kristukseen tahi taas täydellisen ajatuksenvapauden tuntemattomiin maailmoihin johtaville poluille. Väliin hän päätti tutkimuksen ja kokemuksen tietä kulkien ratkaista kaikki, ravistaa päältään jokaisen hiemankin kahlehtivan ennakkoluulon ja olla vapaa. Mutta tuskin oli sielussa tämän johdosta ailahtanut ylväs sankaririemu, kun jo sisästä päin työntäysi esiin lukuisia epäilyksiä, jolloin vapaudenlento lamautui ja pakotti kesken kaiken pysähtymään ja arvioimaan uuden epäilyksen todellisuutta.

Toisinaan taasen Tolstoin Kristus, tämä yhteiskunnallisesti parantava ihminen, astui eteen ja selitti elämänarvoitusta. Tämä Kristus oli nuoresta ylioppilaasta suuren ihmisyyden ilmestys, joka ei puhunut mistään lunastuksesta, ilman ansiota tapahtuvasta syntien anteeksisaamisesta, vaan esitti uuden, aivan mullistavan maailmanviisauden: anna itse anteeksi; suurin on se, joka muita palvelee.

— Siis, virkkoi nuori teologi itsekseen, — se, joka sanaa opettaa, ei olekaan seurakunnassa suurin, vaan se joka palvelee, se joka tekee rakkaudentyötä, se joka kaikki antaa anteeksi.

Hänen inhimillinen pappikuvansa alkoi muuttua. Aikaisemmin hän oli ajatellut pappeutta virkana, joka antaisi tilaisuutta mielenmukaisiin sivuharrasteluihin, sittemmin seurakunnan huutavanäänenä. Tolstoin Kristus taas oli hymyilevä, rakastava ihminen, mainio työapulainen, ensiluokkainen sairaanhoitaja, täysin luotettava ystävä ja neuvonantaja, mutta ei ollenkaan rovastimainen. Sanalla sanoen sellainen, jonka seurassa rikkomisen halut haihtuvat ja ihminen tuntee sellaista onnea, jonka hohteessa elämänarvot vaihtuvat. Rikkaus muuttui vastenmieliseksi taakaksi. Rikkauksien kokoamiseen pantu työ muuttui sellaiseksi, missä Jeesus ei voinut sormellaankaan auttaa eikä olla mukana, vaan etääntyi ja meni köyhien luo. Hänet tapasi aina siellä, missä köyhyys ja puute ahdistivat. Näin maalliset elämänarvot vaihtuivat kun Tolstoin Kristus niitä valaisi.

Tämän havaintojen sarjan valossa Iiska Pyydysmäki tutki vanhemman teologitoverinsa Jaakko Saarimäen uskoa ja tekoa. Saarimäki oli jättänyt kaikki, valtiokirkon varmatuloisen papinvirkauran, huolet velkojensa maksusta, yhteiskunnallisen kunnianpyynnön, ja mennyt työmieheksi Herran viinamäkeen. Ei ollut tietoa jokapäiväisestä leivästä, ei siitä, ottavatko ihmiset häntä ollenkaan vastaan, ei siitäkään, mitä pojastaan pappia uneksivat vanhemmat sanovat. Ainoa, mikä hänellä näytti olevan kirkasta, oli sielussa elävä tietoisuus Jeesuksen kutsusta. Siihen näytti Saarimäki uskovan ja sitä aivan ehdottomasti tottelevan.

Ensi kosketuksessa Alppilassa oli Saarimäen ilmoitus tehnyt Iiska Pyydysmäkeen tympäisevän vaikutuksen. Hän oli silloin siinä vireessä, että ihmisen ja varsinkin ylioppilaan tulee valita ja ottaa itselleen varma maallinen suunta: päämääränä hyvätuloinen virka ja huoleton, kunnioitettu yhteiskunnallinen asema. Jälkeenpäin hän muistikin olleensa silloin erittäin porvarillinen. Senkin hän muisti, että tämä ajatus varmistui, kun Länsipää katosi hänen näköpiiristään, pää hartiain sisään painuneena vappuyön hämärään säätytalon nurkkaukseen. Silloin hän tunsi elävästi, miten hänen sielussaan kamppaili kaksi väkevää voimaa. Toinen oli sielusta kumpuavien unelmien vallaton, järjestämätön, toiveiden ja unelmien luova, pursuava keväinen leikki. Toinen vakava, porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen syviin raiteisiin sovittautuva, tarkoin määrättyä uraa kulkemaan varustautuva, pikkuvanhalle vivahtava miehistetyn tarve. Silloin Iiska hyväksyi jälkimmäisen, tosin pienin reunamuistutuksin. Mutta siihen vei väkevästi se tietoisuus, että näin tunsi samalla tyydyttävänsä kodin tahtoa.

Muutamina päivinä hän nyt kävi lujasti käsiksi teologian kurssikirjoihin, mutta ajatuksia oli vaikea keskittää. Nuorta miestä kiusasi kysymys: mitä hyödyttää tämä dogmaattinen tietäminen, kun minä en usko?

Siitä huolimatta hän kuitenkin luki ja luki, luontaisella lukumiesvaistollaan työtään tehden, saadakseen aikaan jotain valmista. Mutta sitten tuli taas pieni häiriö.

Eräänä päivänä sai hän takaisin julkaisemattomana muutaman kaunokirjallisen kyhäelmänsä. Sen kulmaukseen oli lyijykynällä merkitty vain: "Kypsymätön. Ei julaista." Hän joutui tuntikausiksi tutkimaan "Kypsymätön"-sanan sisältöä. Itse oli kirjallinen yrittäjä ollut siinä käsityksessä, että tämä oli hänen parhain tähänastinen tuotteensa. Hän oli suorastaan odottanut siitä jonkinlaista erikoistunnustusta. Aluksi oli vaikea uskoa, että se nyt oli tuossa, koko teos, josta hän oli niin paljon uneksinut. Sillä oli otsassa "kypsymättömyyden" leimamerkki kuin salaperäinen kummitus, jonka tarkoituksia ei tunne. Hetkittäin tuntuivat tuon tuomitsevan leimauksen myrkylliset vaikutukset omituisesti hermostossa, häiritsevästi sysäten levotonta sydäntä.

Kirjalliset vaistot olivat olleet hieman syrjässä näinä viime päivinä. Kristus-ajatukset ja teologiset opinkappaleet täyttivät mielen. Usein muodostui kamppailu Tolstoin Kristuksen ja kirkollisen Kristuksen välillä kuitenkin pikemmin nuorukaissielun keväiseksi kisailuksi kuin vakavaksi omantunnonkysymykseksi. Synnintuskan syvyyksistä kuohuva sielunhätä oli Iiskalle vielä kokematon. Tässä toimivat vain terveen elämän luovat vaistot.

Mahdotonta oli hänen uskoa, että novelliyritys oli kypsymätön. Sitä vastoin kaiveli hän tuomiossa mieskohtaisia syrjäyttämistarkoituksia. Olihan hän jo ennemmin pannut merkille tämän arvostelijan ivallisuuden vasta-alkavia kirjailijoita kohtaan. Alaspainamista vain! Iiskassa heräsi ajatus, että hän antaa tämän kyhäyksen Juhani Ahon luettavaksi. Hän tahtoisi selvyyttä, ennen kaikkea selvyyttä, onko hänen esitystavassaan mitään erikoista. Ellei ole niin…

Näiden ajatusten juuri askarruttaessa mieltä tuli Halfors. Tämän meluava, iloinen olemus alkoi jo heti eteisessä karkoittaa tuskaisia mielikuvia. Iiska Pyydysmäki melkein riemusta hypähti äänen kuullessaan. Aiottuaan ensin heittää "kypsymättömän" novellinsa "Väärinkäsitetty" laatikkoon, jätti hän sen kuitenkin pöydälle. Keskustelu saisi kernaasti mennä siihenkin. Hän arvaili, että Halforsilla itsellään olisi jokin kirjallinen kysymys kantapäiden alla, sillä tämä oli runsaasti pursuava runoilijataimi, joka ei suinkaan myöskään ujostellut runotuotteittensa julkisuutta, mikäli niille sitä onnea suotiin.

— Tervepä terve, kunnianarvoinen pastori! melusi Halfors jo avatussa ovessa.

Iiska nauroi vastatervehdykseksi. Vanhempi Pyydysmäki, jonka huoneen läpi oli kuljettava, ei ollut kotona.

Halfors istui pöydän viereen, ja huomio kiintyi heti käsikirjoitukseen.

— Uusi opus! Mitä… "kypsymätön?" Siis palautettu takaisin?

— Niin.

— Mitähän… kukahan sen lie lukenut? Seköhän se…?

— Se. Minä tunnen käsialan.

— Vai "kypsymätön" on. Se on niin hänen kaltaistaan. Mies on niin… niin sakramenskatun ylpeä.

Iiska otti käsikirjoituksen. Toisen osanotto lämmitti häntä.

— Ja minä vakuutan, että — tietysti minä olen itse liian lähellä asiaa —

— No noo, no noo, älä ujostele!

— — lähellä asiaa, mutta sen minä sanon, etten ole yhtään novellia vielä tätä ennen kirjoittanut sellaisella perinpohjaisuudella ja antaumuksella kuin tämän.

— Onko se vapaamielinen?

— On.

— Ei se sitten mene. Ajattelin vain toiseen lehteen. Mutta sinne pitäisi kirjoittaa vanhanaikaiseen henkeen, uudenaikainen kaapu vain ylle.

— Kuka sellaista viitsii. Sehän olisi palkkatyötä.

— Sitähän se. Mutta eikö se palkansaantikin olisi tärkeätä?

— Noo.

— Ja muuten. Iankaikkisen vanha, monessa pytyssä vatkattu aate, jokainen vuosisata pukee sen vain vähän uudempaan pukuun. Sellainen on "aate", olipa se mikä tahansa. Mutta oletko kuullut, minullakin on tekeillä…

— Sinulla?

— No, älä nyt, juuri minulla, Teofiilus Halforsilla. Onko se sitten niin kumma?

— Päinvastoin, onnittelen! Runoa, vai?

— Runoa, epiikkaa.

— Se on sitten se! Sitä on odotettukin.

— Todellako? Kuka?

— Toverit.

— Pilaa varmaan tehneet. En minä tiedä mitä se on. Mahdollisesti narripeliä.

— Ei, kuule, minä olen utelias.

— On se tulossa.

Pieni ylioppilas nosti lyhyen jalkansa polvelleen, kiskoi käsin lahkeesta, katsoi Iiskaa suoraan silmiin ja virkahti tavallista totisempaan:

— Ne kehoittivat minua ja yllyttivät, Kotikielen seurassakin.

— Älä! Sinä käyt siellä. Pääsisinköhän minäkin?

— Kuka tahansa, joka vain viljelee suomenkieltä.

— Kuule, mutta se sinun teoksesi?

— Minä en anna siitä ennakkotietoja.

— Etkö? Onko se heksametriä?

— On.

— Minkälaista siellä on, siellä Kotikielen seurassa?

— Tiedäthän, puheenjohtaja oli poissa, varapuheenjohtaja tuntee minut. Sillä on jotain hajua, että minä olen joskus värkännyt värssyjä. On sillä. Hän sanoi sen viime viikolla kokouksessa ja hätyytti samalla puhumaan kotiseudun murretta. Minun täytyi, ei auttanut. No seuraus oli, että ne tulivat, professorit ja tohtorit laseineen, kellä vettä, kellä väkevämpää. Ja niin juotiin veljenmaljat. Se oli, kuule… sanoa professoria sinuksi, tällainen keltanokka!

— Älä vain kadulla tai muualla mene sinuttelemaan, muistutti toinen, viisaampana muka.

— Älä sinä! Ettäkö käy niinkuin sen savolaisen keltanokan, joka kerran juominkien jälkeen huusi Ahlqvistille Aleksanterilla yli kadun: "Kuulehan veli Aukusti!"

— Niin.

Molemmat nauroivat.

— Ei, en minä.

— Annatko jonkun ennakolta arvostella?

— Täytyy. Aion pyytää professori Genetziä. Hän on kauhistuttava. Mutta minä olen nyt yhtäkkiä tullut kamalan uhkarohkeaksi. Minä en ymmärrä mistä se… Katsos, tämä Genetz, professori, hän kirjoittelee itse heksametriä ja on auktoriteetti alallaan. Hirvittää! Mutta sittenkin. Ajatteles, jos olisi menestystä!

— Ihan niin, Fiilus, äänsi Iiska saman tunnelman vallassa. — Onko se jo valmis?

— Ei, ei vielä. Etkä saa sanoa kellekään. Ne pilkkaavat ja…

— Silloin sinä?

— Silloin minä sen heti poltan.

— Älä hulluttele.

— Niin, mutta katsos. Suomalainen kulttuuri ei nouse, ellemme me, supisuomalaiset kansan pojat sitä nosta, ja kirjallisuus on ensimmäinen vipusin. Siinä minä lukeudun nuoriin. Mutta kieliasiassa minä olen vanhoja, ja, minä muutan pian nimenikin, otan suomalaisen!

Fiilus tempautui pystyyn ja marssi kiivaasti edestakaisin pienen kamarin lattialla. Iiska katseli Fiiluksen intoa huvitettuna ja virkahti:

— Siinä kielipolitiikassa sinä ja isä olette yhtä mieltä.

— Niin, sinun isäsi. Aivan. Se äijä tuntee suomalaisuuden syvemmin kuin hänen poikansa. Mutta hänpä on istunut käräjillä, missä asianajaja on mongertanut ruotsia ja tuomari tuominnut ruotsiksi suomalaisia ihmisiä. Sinä olet saanut hangata housujasi suomalaisen lyseon penkillä, mutta minä esimerkiksi olen niitä, jotka ovat kihnuuttaneet takapuoliinsa ruotsalaisen lyseon penkkimaalit. Sinä et tiedä. Me isäsi kanssa tiedämme. Minä olen "ohjelman" kannalla alusta loppuun, kiireestä hamaan kantapäähän.

— Samoin minä! kuului nyt voimakas, naurun säestämä miesääni etuhuoneesta, jonka ovi avautui sepposelälleen. Aukeamassa seisoi valtiopäivämies Erkki Pyydysmäki.

Fiilus meni hieman hämilleen. Valtiopäivämies Pyydysmäki oli suuri pilkkaaja, ja Fiilus pelkäsi sitä. Pian kuitenkin asema selvisi, ja Fiilus havaitsi ilokseen koskettaneensa valtiopäivämiehessä värisevää kieltä.

— Se ohjelma, se on ainoa ohjelma, joka kelpaa johonkin! Ruotsalaiset ovat tottuneet täällä niin itsevaltiaasti isännöimään, että me suomalaiset saamme olla varmasti vielä tuhat vuotta heidän holhouksensa alla, ellemme kerta kaikkiaan lopeta heidän isännöimistään.

— Varmasti, yhtyi Fiilus.

— Niin mutta, väitti Iiska tosissaan, — kielitaistelun pitäisi nyt antaa hieman levähtää, se asia menee muutenkin, ja…

— Millä lailla? kysyi valtiopäivämies jo hieman hermostuneena.

— Samaa minä! huudahti Fiilus.

— Suomalainen hengen viljelys ja suomalaisen kulttuurin nousu sen tekee. Suomenkielen arvo nousee sen viljelyksen mukana.

— Mitä ruotsalainen, tämä virastoruotsalainen siitä välittää? kiivaili Fiilus.

— Ja mitä siitä välittää tämä viraton ruotsalainen, tämä poroporvari, jonka koko sivistyneisyys on siinä tiedossa, että kaikki, mikä on suomalaista on moukkamaista ja kaikki, mikä on ruotsalaista on sivistynyttä? nauroi valtiopäivämies.

Iiska selitti rauhallisesti:

— Elinvoimaisempi kulttuuri voittaa aina. Jos suomalaiskansallinen nousu on Jumalasta, kuten minä uskon, niin ruotsalaisten ja ryssäin hallitsemishalut ja hävitysvoimat eivät voi sitä estää. Mutta jos tätä sivistystä ei viljellä kirjallisuudessa, tieteessä, kansalais-elämässä, uskonnossa, taloudessa, kaikessa, ei se kielitaistelun avulla pääse hallitsevaksi.

— Mutta kuka nyt sitten estää tätä viljelystä? Ei suinkaan se ole suomalaista politiikkaa? kysyi valtiopäivämies.

— Tavallaan kuitenkin, sanoi poika hiljaa. — Suomalainen politiikka näyttää pelkäävän juuri niitä aatteita, joiden pitäisi tulla suomalaisen kulttuurin hedelmöittäjiksi. Ja ruotsalaiset tietysti siitä riemuitsevat.

Isä sanoi tuikeasti:

— Sinä vedät taas esiin tyhjiä, poikaseni. Tiedäthän kutka tässä maassa ovat vastustaneet suomalaisten oppikoulujen perustamista, kutka tapelleet ruotsinkielen täydellisen ylivallan puolesta, ja kutka tässä maassa ovat luoneet suomalaisen kansalliskirjallisuuden?

Poikakin hieman kiihtyi:

— Tiedän. Ja kumarran edellisten vuosikymmenien suomalaisuuden taistelijain suurille teoille. Mutta näitä tekoja ei enää jatketa. Musta seinä on noussut eteen.

— Papitko vai? kysyi isä, äänessä pilkallinen väritys.

— Papit, kirjanoppineet ja fariseukset. — Pojan äänessä oli sama soinnahdus kuin isänkin.

— Kuule, Iiska, sekaantui Fiiluskin taas asiaan — minä myönnän, että sinä olet osittain oikeassa. Esimerkiksi ajatuksenvapaus on sellainen asia, jota vanhat johtajat ilmeisestikään eivät ota vakavasti, kenties eivät viitsi sitä harkita. Mutta kieliasiassa on heillä elinkautinen taistelukokemus. He tuntevat kenen kanssa ovat tekemisissä, taistellessaan ruotsalaisia vastaan, ja siinä eivät nuoret ymmärrä heitä. Minä muodostaisin "ohjelman" yhdistämällä vanhain kieliohjelman ja nuorten ajatuksenvapauden.

— Ja siitä sinä sopan keittäisit! huudahti valtiopäivämies. — Kunakin aikana tulee taistelun rynnäkkö suunnata johonkin määrättyyn kohtaan. Nyt olisi suomalaisten temmattava johto taistelussa ryssänvaltaa vastaan. Ja siihen koottava kaikki voimat. Ruotsalaisuus muuttuu tälle maalle yhä suuremmaksi kiroukseksi, mitä pitemmälle sen vallan rajoittaminen lykkääntyy. Se on Yrjö-Koskisen ohjelma-aate ja minä olen samaa mieltä. Suomalaisen talonpojan pitää tässä maassa saada sivistyneitten puolelta joskus muukin arvonimi kuin "moukka". Mutta niin kauan kuin ruotsalainen hallitsee kaikkialla, saamme me kantaa moukan nimeä.

Valtiopäivämies oli päässyt makuun. Hän iski jalkaa lattiaan ja jatkoi:

— Kansa, suomalainen talonpoika, se tämän maan leivästä ja puolustuksesta vastaa, muistakaa se, pojat! Teistä tulee herroja, te voitte puhua vieraita kieliä, te voitte tämän taitonne avulla päästä ruotsalaisten ja ryssien tuttavuuteen ja luottamukseen ja, nöyrästi puhumalla heidän kieliään te arvatenkin vältätte suomalaisen moukan mainenimen. Mutta muistakaa minun sanani: jokainen ystävyyssuhde, minkä te solmitte ruotsalaisten vallanpitäjäin kanssa kielitaistelun ratkaisun lykkäämiseksi sopivampaan aikaan, on kansallisuutemme esikoisoikeuden pettämistä.

Nyt oli vanhempi Pyydysmäki kiihtynyt. Hänen oma poikansa kuunteli ja katseli hänen liikkeitään arasti kulmainsa alta virkkamatta mitään. Fiilus silmäili vankkarakenteista, ryhdikästä talonpoikaissäädyn edustajaa ihailevan kunnioittavasti.

Pyydysmäki jatkoi:

— Ja se teidän ajatuksenvapautenne. Kuka sitä estää? Haihatelkaa niin paljon kuin tahdotte, kunhan vain pidätte itsenne miehinä. Mutta jos vakavasti ajattelette asiaa, täytynee teidän itsekin myöntää, että olisi järjetöntä vaatia sellaisia kansallisuusasiamme suuria taistelusankareita ja johtajia kuin Yrjö-Koskista ja Meurmania narrittelemaan nuorenpuolueen poikakloppien kanssa vapaista aatteista. Sellaista tuulenpieksämistä! Eikö se näyttäisi teistäkin naurettavalta? Olkoot lapset lapsia ja nuoret nuoria, huvitelkoot ja leikkikööt "aatteillaan". Mutta antakoot vanhain partasuu-uroitten olla miehiä.

Pyydysmäki ei tahtonut enää kuulla mitään vastaväitteitä. Hän astui omaan huoneeseensa ja sulki oven jälestään.