VII.

Syksyn tullen kiihtyi valtiollinen jännitys. Ylimääräiset valtiopäivät oli ilmoitettu, ja annetussa julistuksessa ne joulukuussa kutsuttiin koolle seuraavan vuoden tammikuun lopulla käsittelemään venäläistä asevelvollisuuslaki-ehdotusta. Koko maa oli huhuja täynnä. Ne loivat merkillisen tilanteen. Toiset näkivät näissä huhuissa pelkoa herättäviä, kansallisen olemassaolon lopullista tuhoa ennustavia ajanmerkkejä. Tuskallisena nousi tuhansista rinnoista kysymys, mitä oli tuleva. Toiset polvistuivat Jumalan eteen ja pyysivät valoa, selitystä, apua. Toisten luonto nousi sisäiseen kapinaan ja etsi epätoivoisena iskemiskeinoja. Mutta eräissä piireissä nosti nyt jo rohkeammin päätään "herrasvallan" kumouksen odotus ja köyhyyden yllyttämä maanjaon odotus. Se piileksi vielä salassa, pääsi julkisuuteen vain joskus ilkkuvana iskusanana tai salaperäisenä hymynä. Mutta ne, joita sellaisella härnättiin, kävivät luonteensa mukaan joko entistä levottomammiksi tahi uhmaavan vihamielisiksi.

Valtiopäivämiesvaaleissa oli maassa taas käyty laimea valtiollinen puoluetaistelu. Siinä jo näyttelivät jonkun verran osiaan vastaisen puoluejaon pääasialliset tunnukset, perustuslaillisuus ja maltillisuus. Niiden varsinaiset suuntaviivat eivät olleet vielä kuitenkaan asiallisesti muodostuneet. Esimerkiksi Pyydysmäellä ne eivät merkinneet mitään.

Toisten paikkakuntalaisten ehdokkaana oli taas ollut Pyydysmäki, toisten Koivunoksa. Puolueet jakaantuivat pääasiassa kunnallispolitiikan perusteella. Mutta lisävaikuttimena oli tilattoman väen asutuskysymys. Erkki Pyydysmäkeä pitivät johtomiehet jo yleensä liiaksi mökkiläisten puolenpitäjänä. Siitä voisi olla vaaraa talollisille. Kun työväenliike oli jo alkanut järjestyä ja ilmaista sosialidemokraattisia taipumuksiaan, olivat varovaisemmat alkaneet sitä pelätä. Pyydysmäki taas tunnettuun, avonaiseen tapaansa oli ilmaissut tunnustavansa sen luonnollisen oikeutuksen. Hänen käytännöllistä toimintaansa maan hankkimiseksi tilattomille oli ruvettu toisissa piireissä katselemaan karsaasti senkin vuoksi, että siten kävisi vaikeammaksi saada päivämiehiä. Pyydysmäellä oli muka jo oltu sellaista havaitsevinaan. Ja sitten oli Erkki Pyydysmäen antama tunnustus nuorison valistuselämälle monen mielestä talonpoikaissäädyn edusmiehelle aivan sopimaton kevytmielisyyttä osoittava, poikamainen, vakavuuden puutetta ilmaiseva taipumus. Tähän tuli lisäksi hänen yhä jyrkentyneempi raittiuskantansa. Hänhän oli ruvennut joka näkemällä pistelemään vanhojakin miehiä, joille lasi oli seuraelämän ja terveyden kannalta aivan välttämätön. Mitä se sellainen!

Niin oli Pyydysmäki, itse sitä huomaamattaan, jäähdyttänyt vallassaolevain pitäjän johtomiesten suhteet itseensä. Valitsijamiehiksi oli valittu enimmäkseen Koivunoksan kannattajia. Hän oli väljä ryypiskelyn suhteen, piti rikkauden valta-asemaa Jumalan säätämänä, köyhyyden alamaisuutta yhteiskunnallisena välttämättömyytenä ja nuorisoseuroja synnin lähteinä, laiskuuden, ylellisyyden ja joutilaisuuden tyyssijoina.

Koivunoksalla oli siis niiden isäntäin kesken, jotka olivat silloin tulleet kuntakokoukseen, enemmän kannatusta. Hän pitikin vaaliaan niin varmana, että teetätti jo kaupungin räätälillä pitkän valtiopäivämiestakin. Kuitenkin jakautuivat vaalissa eri pitäjien äänet niin ettei Koivunoksakaan tullut valituksi. Mutta hän oli kuitenkin ollut ehdokkaana. Sekin oli jo arvoa ylentävää. Pitkää takkia saattoi käyttää hautajaisissa ja häissä. Se kuului porvarille erotukseksi talonpojista. Niin oli Koivunoksa jo kauan ajatellut, mutta nyt vasta oli ajatus toteutunut. Pitkä takki jouti olla.

Valtiopäivämiesvaalien jälkeen mielet pian rauhoittuivat siitä asiasta, mutta ilmassa liikkuvat huhut kävivät yhä kirjavammiksi. Kun valtiopäiväkutsu julaistiin joulukuulla, vaikutti se jo niin peloittavasti, että kunnallispuolueet alkoivat lähennellä keskinäisen turvallisuudenkaipuun merkeissä.

Joulun tienoossa tuli maisteri Pikkukoski, entinen Halfors, sattumalta paikkakunnalle. Hänen tietonsa olivat sellaisia, että Koivunoksa lähti Pikkukoskea itse kyyditsemään Pyydysmäelle, jossa tämä ilmoitti aikovansa pistäytyä.

Oli joulun välipäivä. Ilma oli pehmeän leuto. Äsken oli satanut lunta. Teillä oli vain vähäisen liikuttu. Koivunoksan laihanpuoleinen kyytihevonen hölkkäsi hiljaa metsätiellä kohti Pyydysmäkeä. Peltru lauleli kiiltävän selkätyynyn päällä. Tiellä ei näkynyt muita liikkeellä kuin pari poikaa, jotka suksineen tulivat vastaan ja aikoivat ilmeisesti rintapitäjälle. Kahden puolen tietä seisovat kuuset kantoivat totisina ja juhlallisina oksillaan raskasta, tuoretta lumitaakkaa. Hevosen askeleen ääni sammui pehmeässä lumessa. Vallitsi luonnon lumoava joulurauha.

Ajettaessa metsätieltä Pyydysmäen aukealle valtasi mielen uljas, asutun maailman näky. Lumipeitossaankin Ylisen, Pyydysmäen, erään Juurakkolan, ja Rinta-Pyydysmäen kartanot tekivät rohkaisevan vaikutuksen. Tuolla oli hieman sivulla kansakoulu, tuolla meijeri, täällä nuorisoseurantalo.

— Tämä on voipa kylä, kehaisi maisteri Pikkukoski hyvillä mielin antaen katseensa lipua edestakaisin yli kyläin.

— On, on, ne voivat hyvin, tämä on rikkaanpuoleista kylää, virkkoi Koivunoksa pitäen sikaria kädessään.

— Tuo on Erkki Pyydysmäen, lautamiehen talo, osoitti Koivunoksa.

Pikkukoski katsoi sinne, se näkyi etäämmältä,

— Vai niin. Minä luulin itsekseni tuota.

Hän osoitti Ylistä.

— Ei. Se on Ylisen. Rikas. Vaikka tämä nuori isäntä ei ole yhtä hyvä kokoamaan kuin sen isä-äijä. Se oli kamalan tarkka mies. Oikein sitä käy kateeksi.

— Tuoko on kansakoulu?

— Se. Siinä on Lintumäki… nuorsuomalaisia… päivälehteläisiä, ja lempo tietää mitä, taitaa olla jumalankieltäjäkin.

Pikkukoski nauroi:

— Vai, vain niin!

— Taidatte tekin…?

— Ei tiedä, ei… mitä tässä ollaan, nauroi Pikkukoski.

Koivunoksa katsoi syrjittäin turkinkauluksen ylitse, ja silmä sai viekkaan kiillon.

— Joo, joo, minä näen, että tekin olette nuoria!

Hän tempasi hieman hermostuneesti hevosta ja jatkoi:

— Minä olen vanhoja, suomalainen… en minä lähde niiden kelkkaan. Vanha mies… viitsi.

Pikkukoski lohdutti:

— Mitäpä siitä. Pitää kukin sen, minkä hyväksyy, ja sillä hyvä. Eiväthän ne eroavaisuudet ole niin suuria.

— Suuria ne ovat, väitti Koivunoksa ja väänsi päätä. — Ruotsalaisiahan ne melkein ovat, ne nuoret, ainakin niiden asioita kulkevat ja kaikkia hullutuksia tuumaavat. En minä sellaisista välitä, minä olen vanha mies jo.

Hän katsoi uudestaan syrjittäin Pikkukoskeen ja kyseli;

— Mutta kuinkas tekin… tehän olitte ennen vanhoja, vai muistanko väärin?

— Ei se väärin ole, nauroi Pikkukoski. — Mutta ne ovat nyt aatteet pyrkineet vetämään sinne päin.

— Hm, hm… ei minun mieleni muutu.

Mutta nyt he ajoivat tiellä samaan suuntaan kulkevan miehen ohi, jonka havaitsivat rinnalle päästyään opettaja Lintumäeksi.

— Kas! huudahti Pikkukoski.

— Vai sinäkö… päivää.

Kättelivät.

Koivunoksa, salatun ajatuksen pieni pilkkahymy suupielessä, ojentaa puolilaiskasti kätensä ja virkkaa myöskin:

— Päivää.

— Päivää.

Selvisi, että matkan päämäärä oli sama. Lintumäki nousi kannaksille, ja kohtapa jo oltiinkin Pyydysmäen pihassa.

Isäntä itse tuli vastaanottamaan.

— Tuleepa siinä harvinaisia vieraita ja mieluisia.

— Kuinka mieluisia lienevät, naljaili Koivunoksa.

— Nooh, eihän niitä kunnallisriitoja aina pidä mielessään kantaa. Pitää joskus ne unohtaa ja pakista muusta, jutteli Pyydysmäki hyväntuulisena. — Tules, huusi hän samalla renkipojalle, joka jostain pistäysi pihaan. — Hae tälle hevoselle heiniä ja pane loimi selkään.

Alettiin astua tupaan.

— Eihän sitä, jatkoi Koivunoksa naljailua, tarvitsekaan aina kunnallisriitoja hihassaan kantaa, joutaa ne unohtaakin. Mutta kun tämä maisterikin on mennyt nuorten puolelle, niin se tahtoo pistää vihaksi.

— Onko? Pyydysmäki katsoi nauraen Pikkukoskeen, joka myöskin nauroi. Pyydysmäki sanoi:

— Meidän Iiskasta lie sen sijaan tullut "vanha".

— On, on! tiesi Koivunoksa innostuneena. — Se on järkiintynyt. Mutta eikö sunkin molemmat nämä kotopoikasi ole nuoria?

— Jumala paratkoon, ovat ne, luullakseni, totesi Pyydysmäki.

— Ja periaatteellisia nuoria, pisti nyt väliin Lintumäki.

— Kuinka sinä niin huonosti katsot poikiesi perään? nuhteli Koivunoksa.

— No en minä… en minä tahdo heitä pakottaa, itse he elämänsä elävät.

— Taidat ruveta itsekin jo kallistumaan "nuoriin"? Sinä puuhaat näiden nuorten seuroissa ja tämän päivämiesväen kanssa… ja lempo ties mitä sinä. Mitä me niistä piittaamme, hoitakoot itsensä.

Mutta nyt oli lumia jaloistaan kopistaen saavuttu tupaan ja tavattu kamarinovea auki pitävä emäntä, jonka hyväntahtoiset silmät hallitsevan miellyttävästi värittivät tervehdystä. Koivunoksa alussa hieman vaikeni, mutta jatkoi sitten uudestaan siitä mihin äsken oli lopettanut, nyt emännälle, että pojat ovat "nuoria".

— Nuorempiahan ne ovat iältäänkin, kykenisikö heitä saamaan mieleltäänkään vanhoiksi, jos yrittäisikin, vastasi emäntä samaan nuottiin.

— Minä olen saanut, kerskui Koivunoksa.

— Pysynevätkö? veisti emäntä.

— Täytyy, täytyy, minä en anna muuten perintöä.

Nyt käänsi emäntä vieraille selkänsä ja pujahti tupaan.

Mutta Koivunoksa ymmärsi ettei se mikään loukkaus ollut. Emäntä tietysti meni kahvipuuhiin.