I.

Kirjoitettiin jo vuosiluku 1898.

Oli taas kesä. Ylisen äijä eli vielä ja eräänä päivänä tuli takamailta kantaen selässään karahkakimppua. Äijä on viime aikoina aika lailla vanhentunut. Sokean silmän ontelo on käynyt vastenmielisemmäksi ja terveen silmän naskutus vihaisemmaksi. Vanhetessaan sanoo äijä lähestyneensä Jumalaa, mutta hänen miniänsä Ylisen emäntä sitä vahvasti epäilee.

Äijä on siis jo harmaa, koukkuun käpristynyt, jalka kuitenkin vaihtuu toisen edelle aika ketterästi. Karahkakimppu pysyy selässä, kun on sidottu pienellä nuoranpalalla, ja seuraa kantajaansa. Äijällä on, näet eläkemaita. Täytyy pitää huolta niiden aidoista, kun ei Heiska kuitenkaan… ei vaikka koko kylän karja tulisi ohrapeltoonkin, sanoo äijä. Ja muutenkin tarvitsee karahkoita. Vanhana toimellisena talollisena, joka aikoinaan on käynyt miehen reiästä, pitää hänen yhä vielä vanhanakin kaikkea sellaista varata. Eikä mies saa tulla metsästä tuomatta jotain, tulla kahta kättä heittäen, talollinen. Se kuuluu luontoon. Entisestäänkin on hänellä aitan alla vanhoja, kuivaneita kuusinäreitä, karahkoita, halkomattomiakin. Niitä ei ole tarvinnut käyttää. Mutta jos nyt tarvittaisiin, pitää tuoda kotiin tuoreita. Eikä hän näitä anna kenellekään, ei Heikillekään. Pitäneekö panna kuoppaan, jotteivät varasta, rengit ja Heiskakin. Nämä ovat omia. Hän on aina ollut tiukka ja vihainen metsävarkaille. Hänen maaltaan ei ole kukaan saanut ottaa karahkaakaan, jos äijä on sellaisen tietoonsa saanut, pois on omansa hakenut.

Hän tulee suuria pieksujaan vetäen ja tietä tomottaen, pölyävää kylätietä, mälliä purren, hikoillen ja ähkien. Vihdoin hän saapuu siihen meijerin ja Penttilän väliselle aukealle. Siihen on, pienelle mäkikummulle rakennettu uusi nuorisoseuran talo. Se on tehty vanhasta riihestä. Taloa parhaillaan valmistellaan. Sieltä kuuluu nakutusta ja muuta työn ääntä. Rakennuspaikalta tulee samassa äijän eteen tielle Penttilän nuori isäntä, Jussi, Pyydysmäen poikia. Äijä ojentaa sormensa taloa kohti:

— Perkeleen kirkkoako sinäkin rakennat?

Jussi pysähtyy, suu menee hymyyn.

— Siitä tulee nuorten valistustemppeli.

— Mikä valistustemppeli? Synnin ja saastaisuuden pesä.

— Teillä on väärä käsitys. Kun se tulee valmiiksi, niin kutsutaan teidätkin katsomaan ja kuulemaan vihkiäisiin.

— En minä tule. Mutta kyllä emäntä ja Heiska tulevat. Niiden pitää olla joka paikassa. Mitä siitä vihitään?

— Vihitään tarkoitukseensa.

— Eikö siellä vihkimättä sovi piruja palvella?

— Ei siellä sellaisia palvella.

— No ei Jumalaa ainakaan.

— Miksi ei? Mutta pitää sitä muutakin tehdä tässä maailmassa kuin Jumalaa palvella.

— Ei mitään, poika-parka! Ei ole mitään muuta kuin kaksi hallitusta ja valtakuntaa, taivaan ja helvetin. Tämä vie helvettiin.

— Niin, mutta täytyyhän toimittaa maallisiakin askareita, koettaa Jumalan mielen mukaan.

— Se on taas eri asia. Älä viisastele.

— Minäkö viisastelen?

— Luulet minua jo niin vanhaksi ja tyhmäksi, etten minä ymmärrä mitään, mutta älä luule…

Samalla saapui paikalle kiiruhtavaa käyntiä Hermanni Luhtasenneva, samaa tietä kuin äijäkin. Siihen määrään oli tuon entisen kyläruhtinaan äijä Ylisen mahti jo menettänyt pelottavuutensa, että tämä palstatilallinen ja kylän entinen urakkakuokkuri saattoi käydä hänen kimppuunsa hieman kiihtyneesti ja poliisimaisesti kysellen:

— Mistä te olette ne karahkat ottanut?

Äijä käänsi näkevän, vuotavan silmänsä hyökkääjää kohti ja sivuuttaen tämän tutkivan katseen kysyi matalalla murinalla:

— Mitä se sulle kuuluu?

— Kuuluu se! Kun ne ovat mun karahkametsästäni.

— Sun? Valehtelee… Missä sulla on karahkametsää?

— Näyttepä tietävän. Onneksi satuin jäljillenne.

Äijän näytti olevan nyt vaikea kierrellä. Hän turvausi vanhaan mahtiinsa.

— En minä sun karahkoitasi tarvitse, kyllä mulla niitä on. Kuoppa ja aitanalus täynnä. Eikä sulla olekaan karahkametsää. Se on kruunun.

Äijä kuitenkin piteli karahkakimppua yhä selässään aikoen lähteä. Luhtasenneva tarttui kimppuun ja tempasi sen haltuunsa.

— Annatteko suosiolla?

Äijä tunsi menettäneensä ryhtinsä ja virkkoi voimatonna:

— Kyllä olet hävytön.

Luhtasenneva heitti nuoran ukon eteen, kokosi kuusennäreet kainaloonsa ja meni. Äijä kumartui ottamaan nuoraansa ja murisi:

— Nälkä-hinen täi pu-roo ki-pi-ää.

Sillä aikaa oli Jussi Penttilä jo pyyhkäissyt tiehensä.

Näiden muutamien vuosien kuluessa oli Pyydysmäellä taas tapahtunut kaikenlaisia muutoksia. Niinpä oli uusi kansakoulutalo rakennettu hieman kylän sivulle mäkirinteeseen, Pyydysmäen entisen vasikkahaan yläpuolelle, kylän parhaalle rakennuspaikalle. Penttilän vanha kunnianarvoisa talo oli taas saanut varsinaiset asukkaansa. Sinne oli asettunut Jussi Pyydysmäki nuorine emäntineen. Tämä emäntä taas oli Jaakko Aitasen ja hänen vaimonsa Maijan tytär, Susanna. Nuoren emännän äiti oli omaa sukuaan Penttilä. Niin olivat asiat kehittyneet siihen, että Penttilän vanhan talonpoikaissuvun uusi vesa oli istutettu vanhaan sukuperintömaahan takaisin ja siihen liitetty Pyydysmäen elinvoimaisen suvun kantavesa miehen puolelta. Oli vielä käynyt niinkin harvinaisesti, että tätä avioliittoa oli tervehditty koko kylässä ja pitäjässä erinomaisen myötätuntoisesti. Itse Pyydysmäen haltiat pitivät sitä kohtalon ohjaamana. Herastuomari-vainajan taloudellinen sortuminen oli ollut siinä määrin koko seudulle yllättävä ja sääliä herättävä, että Erkki Pyydysmäen omistusoikeus taloon oli ollut aina hiljaisen, kuiskaavan mutinan alaisena. Olihan kauppa ollut laillinen, hinta sovittu ja maksettu ja vanhukset erittäin hyvin hoidetut. Mutta sittenkin tuntui kyläläisistä kuin Erkki Pyydysmäkeä olisi siinäkin seurannut liikanainen, ansaitsematon onni, vanhaa herastuomaria ja hänen emäntäänsä taas vainonnut kohtalo, jonka välikappaleeksi juuri Erkki Pyydysmäki joutui. Eihän niitä sellaisia mielialoja kyläkunnissa tarkemmin selvitellä, ne omistetaan satunnaisten mielijohteiden mukaan. Samoin nyt, kun koko asia näytti tällä uudella avioliitolla sovitun noiden kahden suvun välillä, tämä hyväksyvä mieliala valtasi pian taas yhtä yleisesti kaikki. Poikkeuksellinen myötätunto seurasi Penttilän nuoria haltijoita, joiden ensimmäinen perillinen oli miehenpuoli ja kantoi talon perintö-nimeä Iisakki. Jussi oli luopunut Pyydysmäki-nimestään ja omaksunut Penttilän.

Mutta suvun asiain järjestely näinä vaiherikkaina vuosina ei ollut vielä jäänyt tähän. Kun Iiska Pyydysmäki oli saanut pappistutkintonsa suoritetuksi, oli hän lähtenyt Amerikkaan. Sieltä hän palasi muutaman kuukauden kuluttua mukanaan Lissu, josta sitten tuli hänen rakastava ja iloinen pastorskansa. Apulaisen virka oli saatu naapuriseurakunnassa joten nämäkin asiat olivat järjestyneet kaikinpuolin mukavasti.

Pyydysmäen suku oli siis kaksinkertaisin sitein sidottu Penttilän sukuun. Eikä Erkillä enempää kuin hänen emännälläänkään ollut enää mitään sitä vastaan. Päinvastoin tunnusti emäntä kerran miehelleen, kun asiasta tuli puhe, että hänestä tuntui siltä kuin tässä olisi vaikuttanut jokin korkeampi johto.

Luonnollisesti olivat Pyydysmäen haltijatkin jonkun verran tällä välin taas vanhentuneet, mutta elinvoimaisina he olivat kuitenkin pysyneet. Erkissä vain saattoi tehdä sen havainnon, että mitä enemmän hän lakkasi ruumiillisia töitä itse suorittamasta, sitä elävämmäksi hänessä virisi kansanvalistusharrastus. Eihän hän voinut siihen itse suuresti ottaa osaa, mutta hänen myötätuntonsa oli nuorille suuriarvoinen. Sen ohessa oli hän viime vuosien kuluessa yhä kiinteämmin seurannut niitä ilmiöitä, jotka köyhän väestön keskuudessa herättivät kasvavaa toivoa taloudellisten ja valtiollisten etujen saavuttamisesta venäläisen keisarivallan avulla.

Näitä kahta tietä vei kasvava elämänkokemus hänet yhä syvemmälle kansan sielunelämän lähteille, opettaen hänet tuntemaan köyhyyden vaikutusta alkuaan rehelliseenkin sieluun. Köyhyydestä sai hän uuden kuvan. Se ei ollutkaan enää vain kykenemättömyyden ja laiskuuden luonnollinen seuraus, vaan todella yhteiskunnallinen tauti, joka versosi ja kasvoi avuttomuuden ja valistumattomuuden maaperästä.

Myötäänsä oli eläviä esimerkkejä kulkenut hänen ohitseen. Moni hänen ikäisensä ja moni nuorempikin isäntä pitäjällä oli viime vuosina myönyt talonsa jatkuvaa velkaantumista peläten, jotkut olivat menneet Amerikkaan ja ainakin pari hyvää tuttavaa kaupunkiin. Toinen niistä oli ruvennut tekemään kivitöitä, toinen harjoittamaan ajurin ammattia. Nämä eivät kumpainenkaan vielä olleet niin köyhiä, että hätä olisi pakottanut. Mutta heillä oli jo aikaisemmin kaupunkiin menneitä tuttavia, jotka ilmeisesti elivät helpommalla tuin täällä maalla tavallinen talollinen. Ainakin muista näytti siltä. Nytpä se, joka oli mennyt ajuriksi, ei kuitenkaan uudesta, helpoksi luullusta elinkeinostaan oikein pitänytkään, mutta ei ollut enää varoja eikä kykyä muuttaa takaisin maalle, perustamaan tänne taloutta. Murhe oli tehnyt miehestä juopon. Kivityömies oli muuten jotenkin tyytyväinen, mutta kaupungissa oli akka ruvennut ryyppäämään, yksi tyttäristä oli joutunut huonoille jälille ja ainoa poika kadonnut merille.

Vaikka nämä ja useat muut samantapaiset, historiat tunnettiin, veti kaupunki tai Amerikka yhä useampia kuitenkin. Monet olivat suorastaan rakastuneita saksalaiseen vehnäjauholeipään ja amerikkalaiseen keittoon. Tuntien voivansa hyvin näistä keitoksista ja paistoksista he laskivat mielikuvituksessaan, että talonpojan, joka kasvattaa ruista, ohraa ja kauraa, josta kaupassa ei makseta juuri mitään, ei kannata ostaa vehnää. Mutta työväen, joka saa rahapalkan, heidän kannattaa. Niinpä onkin työväellä erinomaiset olot, varsinkin kaupungissa. Ja vähänkö niiden posket punottavat vehnästä ja oluesta! Olisi mieletöntä, ellei aikanaan pyrkisi rahapalkkalaiseksi.

Merkillinen ristiriita ilmeni siinä, että maanhalu tilattomissa tästä huolimatta samalla kasvoi, kun talollisten pyrkimys irtautua maasta alkoi. Näissä tilattomissa ja torppareissa maanhalu oli kuin sukupolvissa peritty, vaistomainen, aavisteltuihin arvoihin perustuva ikävä. Tämä kaipaus ja sitä tietä tapahtuvan paremman elämän odotus istutti muutamiin myrskyisempiin sieluihin jo jonkinlaisen kapina-ajatuksen. Jos, jos vain keisarivalta toteuttaisi sen, niin he saattaisivat tunnustaa sen olevan Jumalasta, vaikka sen takana on ryssäkin, jota aina on vihattu. Mutta kenties on erehdytty? Suomen herrat ovat narranneet? Vähänkö ne narraavat!

Erkki Pyydysmäki tunsi läpikotaisin tämän ajatustavan. Eläväksi vakaumukseksi oli hänessä muodostunut se käsitys, että huomattava osa näistä, niin taloistaan pakenevista kuin taloihin pyrkivistäkin oli kehityksessä miespolvia ajastaan jälellä, suorastaan taloudellisia pakanoita. He elivät pelkkien luulottelujen ja mielikuvituksen varassa, niin toiset kuin toisetkin. Ajan virta oli viime aikoina alkanut saada vauhtia mutta sen uomat kulkivat etupäässä kaupunkeja myöten, maaseudun elämää kiertäen. Kaupungeissa kauppa vilkastui, ulkomaalta tulleen viljan, koreuden, nautintoaineitten avulla. Maaseudullakin se vilkastui — ostokauppa, kun taas myynti vähentyi. Kaupungit edistyivät, työtä tarjottiin uusille tulokkaille ja sellaisia palkkoja, joita maanviljelijän ei missään kannattanut jäljitellä. Ajanvirran murtaessa uutta uraansa, vuolaampaa kauppatietä, jäi maaseutu kuiville kuin mylly, jonka koneistoa pyörittävä koskivirta jonkun keväisen tulvan vaikutuksesta uurtaa itselleen aivan uuden kulkuväylän.

Kaupunki ei kuitenkaan jaksanut sulattaa kaikkea maaseudulta joutilaaksi irtautuvaa väkeä. Sen täytyi raivata itselleen laajennettu valtaväylä meren taakse Amerikkaan. Liike sinne muodostui ilmiömäiseksi. Ja unohdettu maa täällä kykeni elättämään vähenevän väestönsä, jopa vähin lahjoittamaan talollistenkin hampaisiin halpaa valkeata arojen vehnää…

Kaikki vivahti taas hyvälle. Mutta Erkki Pyydysmäki synkistyi synkistymistään tämän kehityksen pyörteissä. Tässäkin syötiin säästömetsiä ja vauraitten talojen peruskiviä. Halu lannoittaa, kyntää ja ojittaa peltoja laimeni. Erkki kynsi korvallistaan. Ihmiset eivät opi mitään. Eivätkä viitsi mitään! Hänen taloutensa kannatti, mutta siinä tehtiin työtä. Tuo niiden homma voi kestää muutamia vuosia. Mutta sikäli kuin työtätekevät kädet irtautuvat maasta ja talonpojantöistä ja niiden omistajat siirtyvät muualle, kuluttajiksi, sikäli lakkaa kotimainen maa — isänmaa — tuottamasta, elämästä, se kuolee.

Nämä lakkaamattomat tuskalliset ajatukset ja mielikuvat valaisivat Erkki Pyydysmäen kansallistajuntaa aivan uusilta puolilta. Tässähän oli suurempi kansallisvaara kuin konsanaan siinä, puhuiko joku virkamies ja kilpaileva porvari ruotsia vai suomea! Vuosikymmenen kuluessa oli hänelle vähitellen selvinnyt Yrjö-Koskisen tilattoman väestön asuttamista koskevan ohjelman valtava kansallinen tarkoitus. Ja siinä oli opettaja Lintumäki ollut apuna. Suunnattoman tilattoman väestön armeijan vaimoineen ja monine satatuhantisine kasvavine lapsilaumoineen hän sielunsa silmäin edessä näki liikkuvana jonona pakenemassa maata, isänmaata — etsimässä isänmaata. Tätä pakolaisvirtaa seurasi talollisnuorten loppumaton virta samaan suuntaan ja samassa tarkoituksessa.

Kansa pakenemassa isänmaataan — etsimässä isänmaata!

Se tuntui tavallaan hullulta. Erkki väitti monesti, että Suomessa voisi helposti oman maan tuotteilla elää 10-15 miljoonaa ihmistä, jos kansa ohjattaisiin maahan, jos se opetettaisiin viljelemään sitä ja jos viitsittäisiin käydä työhön kiinni.

Mutta nyt talot autioituivat ja siirtyivät puutavarayhtiöille, vanhukset jäivät elämään ja kuolemaa odottamaan myydyillä konnuillaan. Ryssä valmistautui nutistamaan kansallisen valtiojärjestyksen. Sillä eiväthän irtolaiset, maantienkiertäjät metsätyöläiset, onnenonkijat ja keinottelijat tarvitse isänmaata!

Kaupungit elivät taloudellisesti kannattavaa nousukauttaan ja tuskin huomasivat maaseudulla tapahtuvaa kansallisuuden kuolinkamppailua.

Erkki Pyydysmäki oli opettaja Lintumäen kanssa aiemmin avustanut muutamien tilojen palstoittamista tilattomille. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta oli näiden pikkutilojen viljelijäperheissä syntynyt aivan uusi elämäninto. Ne olivat olleet köyhiä pariskuntia, jotka osasivat ja viitsivät tehdä työtä. Monessa olikin tapahtunut ihmeellinen herääminen ja nousu. He olivat olleet sitä ennen niin köyhiä, että jok'ainoana jumalan päivänä jolloin ei ollut toisen työssä, täytyi tuntea ahdistavaa tuskaa ja hätää huomispäivän työnsaannin vuoksi. Sellainen avuton riippuvaisuus oli nyt loppunut näiltä. Kotityökin oli muuttunut tuottavaksi. Se takasi elämänmahdollisuudet. Ansiotyö tuotti vain lisiä. Niinpä näiden pikkutilallisten ajatustapa muuttui, kun he näin huomaamatta siirtyivät etuoikeutettujen luokkaan. Heissä heräsi itsessään viha suomalaista elämää vainoavaa venäläistyttämistäkin vastaan. Heistä tuli suomalaisia — tähän asti olivat he olleet vain mökkiläisiä. Ei kaikkien näin käynyt, tietysti ei! Muutamia heikkoja, siveellistä ryhtiä vailla olevia oli joutunut mukaan, mutta he väsyivät pian ja sortuivat takaisin. Sellaistahan tapahtuu aina. Kaikki eivät kykene löytämään menestyksensä elinhermoja.

Pyydysmäki oli saanut siis sen käsityksen, että talonpoikasta maaelämää jäytävä tauti uhkasi tuhota kansakunnan. Jollakin tavalla piti käydä taisteluun tätä tautia vastaan. Parhaimmaksi keinoksi havaitsi hän sen, että köyhille työkykyisille, uusille suvuille annetaan maata. Ensin vähän, kyllä sitten ne, jotka kykenevät, itse hankkivat lisää.

Mutta tämän ohella selveni valistustyön arvo entistä kirkkaammaksi. Uusia kouluja, ja kaikki lapset kouluihin! Taitoa ja älyä piti kehittää nuoressa polvessa, siitä kaikki lähtee. Ensiaikoina ei hän kiinnittänyt paljoa huomiotaan nuorisoseuroihin. Mutta kun nuorisoseura perustettiin omaan kylään ja hänen poikansa Jussi tuli johtoon, alkoi isäkin huomata sen. Ensi aikoina oli isä käsittänyt asian siksi, että pääasiana nuorisoseurassa oli joutava huvittelu. Mutta sitten hän rupesi kiinnittämään asiaan tarkempaa huomiota mennen mukaan kokouksiin ja iltamiin. Niin havaitsi hän arvioissaan aikaisemmin erehtyneensä. Sitä paitsi ilmeni omissa lapsissa, varsinkin Jussissa, sellaisia merkkejä, että isä alkoi lähemmin tarkastaa pojan puuhia. Pojassa esiintyi sellaisia harrastuksia ja kykyjä, joita isä tuskin oli aavistanut. Kerran oli opettaja Lintumäki, joka aina oli nuorison mukana, sanonut: "Jussi täyttää sinun toiveesi." Tämä satunnainen huomautus antoi hänelle sittemmin paljon ajattelemisen ja ilon aihetta. Isä seurasi poikansa harrastuksia vielä tarkemmin. Se vei hänet nuorisoseuran piiriin ja pani hänet tutustumaan siihen.

Kun ruvettiin puuhaamaan seuralle omaa taloa oli koko kylä asiaan innostunut. Varsin omituista oli huomata minkälainen herätysliike siitä kylälle muodostui. Näytti siltä kuin äsken lamautunut ja väsynyt elämänusko olisi siinä aavistanut uusia mahdollisuuksia ja noussut lankeemuksestaan. Sellaisetkin, jotka eivät ennen olleet panneet mitään huomiota nuorisoseuraan, innostuivat nyt. Vain kaikkein ahneimmat, vanhoillisimmat ja pinttyneimmät ihmiset pysyivät syrjässä. Pyydysmäkeen tämä merkillinen henkinen nousu vaikutti nuorentavasti. Hän oli näkevinään siinä hänelle rakkaan kansallistunnon helluntai-heräämisen. Jutellessaan tästä kerran naapurinsa Heikki Ylisen kanssa tienristillä puhui Pyydysmäki:

— Kun kerran ruvetaan harrastamaan yhteisiä asioita, silloin on kansallistunto jo herännyt. Se on sen merkki.

— Niin onkin, tunnusti Ylinen.

Erkki tapasi nyt yhteistyössä monen kyläläisen, jonka kanssa ei ollut pitkiin aikoihin tullut sanaa vaihdetuksi ja jota hän oli pitänyt äänettömänä, salaisena vastustajanaan. Oli tuntunut siltä kuin aika olisi entisten vanhain hyvien kyläläissuhteitten välille kutonut paksuja lukinverkkoja, joita ei kummaltakaan puolelta tullut rikotuksi. Mutta nyt ne nuorisoseuran rakennuspuuha rikkoi. Kyläläiset tapasivat toisensa naurusuin, tervehtivät ja puhuivat niin kuin ei milloinkaan olisi erossa oltukaan eikä toisistaan välinpitämättömiä. Monelle oli kohtaaminen niin iloista ja yllättävää, ettei ensi tapaamassa nuorisoseuratalon rakennustalkoissa hetkittäin tiennyt tuliko todella ilosta nauraa vai itkeä. Kyläkuntahenki, joka oli viime aikojen vaiheissa ja koettelemuksissa raihnaantunut ja uinahtanut, heräsi näin uuteen, virkeään toimintaan.

Rakennuspuuha oli näistä syistä kuin jatkuvaa juhlaa, lakkaamatonta jokaisen hyväntahtoisuuteen vetoamista ja hyväntahtoisuuden osoitusta. Se oli loppumattomia työ- ja rakennusainetalkoita, missä kilpailu pian tuli päiväjärjestykseen. Kyläkuntatunnon mukana nousi kyläkuntaylpeys, kun yhteishenki loihti kylälle seurahuoneen, tuommoisen uljaan talon, johon saa kokoontua yhteen palvomaan vanhempia tai uudempia aatteita. Kukin tunsi ja arvioi siinä oman osuutensa mieluisasti luovutetuksi osuuspääomaksi ja arvaili, että jos hän nyt olisi siitä erossa, jos hän olisi niin kitsastellen säästänyt muutaman markan, muutaman hirren, muutaman päivätyön, olisi hän nyt tälle talolle, kyläkunnan ilolle ja ylpeydelle, vieras ja muukalainen. Kylläpä tuntuisi tyhjältä. Pitäisi kiertää tätä taloa ja talon omistajia ja hiljakseen hautoa sappea ja hampaisiinsa kiroilla. Nyt sai tulla suoraan talolle, istuskella rakennuksella, katsoa miten se nousi, jutella toisten kera kuin omastaan. Rikkaammaksi tunsi moni työhön osaa ottanut mies sen kautta tulleensa.

Näitä ilmiöitä oli Erkki Pyydysmäki seurannut iloisin ihmetyksin. Pyydysmäellä oli valistuttu, totesi hän, siitä lähtien kuin ketoaura nykyisen seurahuoneen takana ensi kertaa kamppaili, kyläkunnan pilkkaavin katsein ja murhaavin sanoin arvostellessa sen työtä. Nyt sellaisia parannettuja malleja oli jo jokaikisen talon kalustossa, eikä yksikään tullut enää ilman toimeen. Ja moni muu seikka oli toisin kuin silloin. Paremmin. Vaikka näyttääkin maamiestä uhkaavan taloudellinen takatalvi, pilkistää sentään jo kevään merkkejäkin. Ainakin oli Erkki Pyydysmäki niitä näkevinään hetkittäin, kun joku näistä sattumista väläytti runsaammin valoa. Tässähän nyt sentään kansa valistuu ymmärtämään aikaansa, talouselämää, yhteiskuntaelämää, kansallisuuselämää.

Kiristelköön vain ryssä hampaitaan. Ei se perustuslaeista lopultakaan mihinkään pääse. Ne sitovat sitä maailman edessä. Hyvät ne aikoinaan osattiinkin saada, ne Suomen ja ryssän sopimuskirjat! Kun tässä nyt hiljakseen herätään puoltamaan omaa kansallisuutta, niin… Aina mennään eteenpäin.

Nuorisoseuratalon rakennusaikana nämä ajatukset heräsivät Erkissä. Elämä alkoi taas vetää mukaansa. Sai vetää. Vanheneva mies innostui.