V.

Koko kesän oli rovastin kanssa ollut puhetta, että Iiskan pitäisi saarnata kirkossa. Sitä olivat varsinkin emäntä ja rovasti pitäneet vireillä. Mutta jostain syystä ei Iiska tänä kesänä ollut osoittanut erikoista halua. Kuitenkin oli hän antanut lupauksen saarnata ainakin kerran ennen Helsinkiin-lähtöään. Se oli lykkäytynyt aina syyskuulle.

Mutta nyt oli päivä tullut. Pyydysmäkeläiset olivat isossa pappilassa jo aamuvieraina, sillä hevonen oli tänään pitänyt ajaa sinne. Rovasti Holm oli kaunis, valkohapsinen ukko, jota koko seurakunta rakasti hänen ystävällisen luonteensa ja lempeän, rakastettavan käytöksensä vuoksi. Mikään etevä ja lahjakas saarnamies hän ei ollut. Mutta seurakuntalaiset selittivät itselleen tämän pappinsa sanat hänen elämänsä kirkastamassa valossa. Kun hän jutteli yksinkertaisia vanhoja totuuksia, saivat ne juuri tältä kannalta otettuina aivan erikoisen miellyttävän sisällön. Tätä käsitystä seurakuntalaisissa auttoi selvenemään vertailu elinvoimaisen pastori Nordbergin kanssa, joka joskus piti aivan loistaviakin saarnoja, mutta näiden saarnojen sisältöä seurakunta joutui arvostelemaan myöskin hänen elämänsä valaistuksessa ja havaitsi, etteivät sanat ja teot sointuneet yhteen.

Rovasti-ukko saattoi jo olla lähellä seitsemääkymmentä, mutta hän oli iloluontoinen ja aika pirteä. Hän ja Pyydysmäki istuivat salissa lähekkäin, hiljaa jutellen. Emäntä oli pujahtanut ruustinnan jälkeen ruokasalin puolelle, ja Iiska oli saanut luvan olla yksikseen kanslianpuolella, missä hän vielä kävi saarnansa läpi.

Ukkojen haastellessa tulee saliin tyttö kantaen kahvitarjotinta. Pyydysmäki nostaa päätään ja näkee edessään naureskelevan tytön, joka vallattomasti ja tutunomaisesi virkkaa:

— Päivää.

Pyydysmäki nostaa silmiään, joissa tapahtuu iloinen välähdys.

— Ka, Lissu!

Tyttö niiaa ja tarjoaa kahvia. Hänen kihlasormessaan välähtelee tuliterä kultasormus. Tyttö on ilmeinen jäljennös Penttilän emäntävainajasta, täydennettynä kaikilla luonnon käytettävänä olevilla kaunistuskeinoilla. Entinen valtiopäivämieskin on lumoutunut tämän kukoistavan kauneuden edessä. Huomatessaan sormuksen hän virkkaa:

— Lissullakin on kultainen kahle.

Sitten hän hymyilee isällisesi ja katsoo silmiin.

— On, vastaa tyttö avoimesti, veren kuitenkin noustessa kasvoille. Silmä viipyy vakavan kysyvänä kasvatusisän silmissä, ikäänkuin tutkiakseen, mitä tämä todella ajattelee.

Rovasti sekaantui puheeseen: — Lissu on valinnut… ja hyvän vaalin taisikin tehdä, suokoon Jumala.

Pyydysmäki otti kahvia. Tämä tyttö oli kauppias Jaakkolan tytär hänen ensimmäisestä aviostaan Penttilän herastuomarin tyttären kanssa, muuten ainoa jälellä oleva heidän lapsistaan. Tytön äidin kuoltua ja isän poistuttua paikkakunnalta olivat Pyydysmäen haltijat ottaneet Lissun hoiviinsa ja kasvattaneet omiensa kera. Vuosi takaperin oli ruustinna halunnut saada tytön heille sisäköksi. Ja koska se oli Lissua itseäänkin miellyttänyt ensiksi sen vuoksi, että hän saisi oppia jotain pappilan sisätaloudessa, ja toiseksi siksi, että näin pääsi vapautumaan turvautumisesta ihmisten hyväntahtoisuuteen — jota syytään hän ei kuitenkaan maininnut — sai hän mennä. Pyydysmäen haltijat olivat olleet Lissulle niin hyviä kasvatusvanhempia, ettei Lissun herkkä mieli ollut milloinkaan tarvinnut tuntea orpoutta talon omien lasten rinnalla. Siksipä olikin tyttö kiintynyt tätiin ja setään niinkuin lapsi voi vanhempiin konsanaan kiintyä. Yksinäinenpä olikin tyttö maailmassa. Maija-tätikin miehineen, Jaakko Aitasineen, oli ollut kauan aikaa Amerikassa. Joku vuosi takaperin olivat nämä palanneet, mutta mitään lähempää suhdetta ei sukulaisten välille enää syntynyt. Pyydysmäen emäntä oli Lissulle yhä edelleen äiti, jolle tyttö uskoi huolensa, johon hän kiintyi ja pani turvansa. Nyt oli Lissu kahdenkymmenen ikäinen.

— Missä Iiska on? kysyi Lissu sedältä tarjottuaan rovastille kahvit, kun ei päivän saarnamiestä nähnyt missään. Samassa lehahti tyttö tulipunaiseksi. Hän huomasi puhuvansa tulevasta pastorista aivan kuin lapsuudenystävästä ja toverista konsanaan, vaikka toinen nyt oli jo niin korkealla että saarnasi…

— Pastori… korjasi Lissu, mutta purskahti samalla heleään nauruun, kun huomasi rovastinkin suupielen huvitettuna värähtävän ja sedän hytkähtävän.

Rovasti osoitti kädellään:

— No mikä sitä Lissua… Siellä pastori on kanslian puolella… taitaa saarnaansa katsella. Koputa oveen ja kysy, saako tulla, ettet häiritse.

Maiju pujahti viereiseen huoneeseen, jonka kautta myöskin tultiin kansliaan. Saatuaan oven jälkeensä kiinni purskahti hän uudelleen hillittömään naurun helinään. Täytyi laskea tarjotin pöydälle, ettei pudottaisi. Hänen ottaessaan sitä uudelleen ja aikoessaan koputtaa kansliahuoneen ovelle raottui se hieman ja sieltä kurkisti Iiska.

— Lissuko, ka…

Ovi lensi auki ja päivän pastori seisoi siinä mustana, laiteltuna ja hämillään, sillä Lissua taas nauratti.

— Mitä sinä, Lissu, nyt?

— Voi hyvä Iiska, anna nyt… ha-ha-hi-hi — anteeksi, kun mua niin kovin naurattaa, ha-ha-ha-hihii…

— Mikä sinun on? Pane se tarjotin pöydälle, ettet pudota.

Iiskaankin oli naurunpuuska tarttunut. Lissu teki työtä käskettyä, pani tarjottimen pöydälle ja kävi selittämään, että se häntä naurattaa, kun hän salissa kyseli ensin Iiskaa ja sitten huomasi, että se oli rovastin kuullen tyhmästi nyt kun… ja sitten hän aikoi korjata ja kysyi pastoria. Silloin rupesi naurattamaan. Hänen mielestään se oli niin hullua ja kun juuri silloin sattui muistumaan mieleen, miten he kerran, Iiska ja hän, juoksivat kilpaa kotihaassa, ja Iiska törmäsi kuusen takana vasikkaan, ja se mölähti ja Iiska pani ooih! Hah-hah-hii…

Nyt nauroivat molemmat niin että ruustinna ja Pyydysmäen emäntä tulivat uteliaina kurkistamaan ovesta tätä saarnaanvalmistautumista.

— Mikä täällä…? kysyi ruustinna kanslian ovelta samalla nuhteleva ja puolittain hymyilevä ryppy silmäkulmassa. Lissu huomasi sen. Naurutuuli oli heti kuin pois pyyhittynä.

— Ei sillä tavalla saa, Lissu… häiritset pastoria.

Nyt oli Lissun nauru vähällä purkautua uudelleen, mutta tuo ryppy ruustinnan silmäkulmassa loukkasi ja se hillitsi naurun. Nenä nytkähti tuskin huomattavasti samalla kuin tyttö pujahti ovesta.

— Pastori antaa anteeksi, pyyteli ruustinna, — Lissulla on sellainen kovin iloinen, herkkänauruinen luonnonlaatu, selitti ruustinna, ikäänkuin ei Iiska olisi tätä kaikkea tietänyt.

— Lissu on sellainen kikattaja, totesi Pyydysmäen emäntä tutun asian.

Naiset poistuivat, kun huomasivat Iiskan tarttuvan uudelleen saarnaansa. Heidän mentyään pysähtyi Iiska puolilattiassa, tuijotti jonnekin muisteleva ja kysyvä ilme silmissä. Itsekseen hän jupisi:

— Lissu…

— Sitten hän koetti taas kiinnittää huomiotaan saarnaan, joka pieninä, sirosti kirjoitettuina liuskoina oli hänellä kädessään. Samalla hän teki kuitenkin sen huomion, etteivät ajatukset pysyneet ollenkaan saarnan aiheissa, vaan viipyivät mieluisasti siinä äskeisessä kohtauksessa, joka edelleen vaikutti ilmestyksen tavoin. Tytön muodot, ilmeet, heleä nauru… Lissuko se oli? Hänen kasvinkumppaninsa, leikkitoverinsa… ah! Eikä nuori pappi yrittänytkään lumoustilastaan mitenkään vapautua, päinvastoin teki mieli sitä pysyttää ja viivyttää, tutkia jokaista viehättävää yksityiskohtaa erikseen ja kummastella… Lissuko se oli tämä neitonen?

Iiska ei ollut milloinkaan ollut paljoa tekemisissä neitosten kanssa. Tämä elämys tuli hänelle kuin ryöpsähtävä kevättulva. Hän oli lapsuudesta saakka elänyt, leikkinyt ja riidellyt erään Lissun kanssa mutta nyt vasta hän tämän Lissun näki!…

Pian huomasi hän ajattelevansa kultaista sormusta, joka oli välähdellyt Lissun sormessa. Se ajattelu Iiskaa hieman sysäsi ja herätti hänet toteamaan, että Lissu on kihlattu miehelle, talollisenpojalle Yrjö Suurperälle. Tämä havainto herätti kummallista vastenmielisyyttä, Suurperän poikaan kohdistuvaa syvää halveksimista ja melkein vihaa. Se poikahan oli rynnännyt tähän kesken kaiken, mokomakin. Oikeastaan ei hän miehestä tiennyt juuri hyvää ei pahaa, poika kun oli toisesta päästä pitäjää eikä Iiska ollut hänestä kuullut paljon mitään. Mutta vaikka miten koetti asettaa, sittenkin tuo vieras tunkeutuja oli hyvin vastenmielinen. Iiska oli kaikkea muuta kuin saarnatuulella.

Kirkkoon oli nyt kuitenkin mentävä rovastin, ruustinnan, isän ja äidin kera. Papinkellon soidessa he astuivat läpi kirkonkylän, missä tutut ihmiset tervehtivät ja vieraat kumarsivat rovastille. Kirkkotarhassa he erosivat, Pyydysmäki ja naiset nousten kirkonrappusia, rovasti ja Iiska kiertäen sakariston puolelle. Siellä olivat jo pastori Nordberg ja suntio. Iiska pani merkille, miten virallinen ja kylmä pastorin tervehdys oli. Ei mikään hymynväre kirkastanut näitä kovia kasvoja. Nuori mies oivalsi heti, että kaikki tämä murjotus juonsi juurensa Ala-Pyydysmäen seuroista, missä pastori oli omalla tavallaan taistellut kirkon vallan ja kunnian puolesta, ja missä Iiskakin oli joutunut vihollisten leiriin. Nuoren papinkokelaan mieli painui tavattoman raskaaksi tämän lisäaiheen vuoksi. Sillä hän ei ollut silloista kohtausta omalta osaltaan pitänyt niin erinomaisen raskaana, ei ainakaan sellaisena, että siitä pappismiesten kesken pitäisi kantaa vihoja. Mutta kun hän nyt uudestaan katsoi Nordbergin ilmeitä pastorin puhuessa jotain rovasti-ukon kanssa, oli hän havaitsevinaan niissä kaikki hillityn vihan merkit. Hän odotti, että pastori tulisi puhuttelemaan, ja seisoi suuren pöydän edessä eräässä nurkkauksessa katsellen muutamia siinä olevia kirjoja. Mutta turhaan hän odotti, pastori Nordberg ei tullut. Lakattuaan puhelemasta suntion kanssa jostain asiasta istahti pastori Nordberg pöydän viereen ja rupesi merkitsemään jotain kuulutuskirjaan, ollenkaan katsahtamatta lähellä seisoskelevaan nuorukaiseen, jonka tuli tänään suorittaa koe työmiehenä siinä järjestetyssä Herran viinamäessä, jossa hän oli harjoittanut ammattia jo pari vuosikymmentä. Iiskan mieliala painui painumistaan, ja se varjosti samalla tuosta ovesta saarnatuoliin vievän tien niin kiusallisesti ja peloittavasti, että ruumiin pinnalle alkoi kihota tuskanhiki. Rovasti oli puhutellut jokaista erikseen vuorotellen, ja pitänyt siten yllä elämänviriä tässä synkässä, vanhanaikaisessa sakaristossa. Suntio Karhula oli hiljainen ja vaatimaton mies, joka ei pappisseurassa hevin aloittanut puhelua kenenkään kanssa, vaan odotti, että häntä puhuteltiin. Kanttori Riikonen oli viivähtänyt jossain urkujenvirityksissä ja tuli nyt sakaristoon kirkosta päin. Riikonen oli nuori mies ja Iiskan tuttava. Nuoren papin mieli hieman valkeni. Heidän puhelunsa lähti heti vaivatta luistamaan, niin että jo arka naurukin karkasi Iiskan kasvoille, kun toinen, hilpeä leikinlaskija käsitteli sakariston varjoisaa vaikenevaisuutta kuin soittokonetta, josta kovilla sormikosketuksilla yritetään samalla kertaa ääntä ja sointuja. Mukaan tuli jo rovastikin, antaen sointua muutamilla leikkisillä välihuomautuksilla, ja vihdoin sai arka suntiokin rohkeutta pistää sanansa mukaan. Näytti siltä kuin muu seura olisi tehnyt äänettömän sopimuksen olla häiritsemättä millään tavalla pastori Nordbergin synkkää rauhaa, mutta kieltäytynyt samalla antautumasta enää itse sen häiritsevän vaikutuksen valtaan.

Sakaristossa kävi seurakuntalaisia asioillaan. Kanttori meni jo virsilippuineen, ja pian alkoi kirkosta kuulua aamuvirren sävel, johon aluksi vain harvat äänet yhtyivät. Sakaristopuuhat oli saatu loppuun. Silloin käänsi pastori Nordberg toisen silmänsä ylioppilas Pyydysmäkeä kohti ja virkkoi ivanväre äänessä:

— Jaa-hah. Sitä meinataan saarnata luterilaisessa kirkossa tänä päivänä?

Pyydysmäki nousi istualtaan:

— Sellainen on aikomus.

Hän oli ensinnä säpsähtänyt. Mutta yhtäkkiä hänen verensä kiehahti, samalla silmä iski, jalka siirrähti ja tahdon valtasi kiivas taistelunhalu.

— Sitä on aikomus yrittää, uudisti Pyydysmäki hieman korkeammalla äänellä ja kylmästi.

Pastori Nordberg katsahti silmään ja huomasi hymyn, Samassa käänsi hän päänsä toisaalle, kävi asioikseen tarkastamassa ilmoituskirjaa ja sanoi siitä katsettaan nostamatta:

— Pyydysmäki ei olekaan saarnannut koko kesänä.

Äänessä oli hieman peräytyvä sävy. Mutta kun hän oli ennen sanonut tuttavaansa Iiskaksi ja sinuksi, tuli "Pyydysmäki" tähän kuin entisen ystävyyden erotodistajaksi. Nuorukainen singautti heti:

— Herra pastori on aivan oikeassa.

Nyt pastori nosti päätään ja yritti hymyillä:

— Emmehän me vain ole riidassa?

— Ei minun puolestani! vakuutti Iiska pingoitetusti.

— So, so, so, sekaantui rovasti, joka tunsi sen Ala-Pyydysmäen seuratapauksen.

Pastori käännähti. Arkana katsahti Iiska rovastin silmiin tavaten siellä kärsivän, sovittavan ilmeen.

Jumalanpalvelus alkoi. Pastori Nordberg meni toimittamaan alttaripalvelusta, ja Iiska jäi rovastin kanssa kahden kesken sakaristoon. He juttelivat jotain, kunnes rovasti yhtäkkiä katkaisi keskustelun ja katsoen lämpimästi Iiskaa silmiin, rakkautta ilmaiseva hymy kasvoilla kysäisi:

— Oletko rukoillut?

Silloin Iiska yhtäkkiä sävähti totiseksi ja tuijotti avuttomana vanhuksen hymyileviin silmiin äännähtäen hiljaa:

— Olen.

— Siihen saa vähitellen tottua, jatkoi vanha pappi ja pani sormensa ristiin. Vakava totisuus laskeutui koko hänen olentonsa ylitse hänen kumartuessaan. Vaistomaisesti ja nöyrästi seurasi Iiska, aivan kuin jäljitellen vanhusta, mutta oma ajatus eläytyi silti itsenäiseen rukoushenkeen.

Kirkosta kuului pastorin alttarilaulu korkeana ja kirkon täyttävänä. Mutta korva petti, ja soraääni särki tunnelman häiriten sen nousua. Rovasti pujahti kirkkoon, ja Iiska jäi yksin odottamaan vuoroaan.

Iiska huokasi ja kiinnitti huomion ajatuksiinsa, jotka hillittömässä sekamelskassa olivat viimeisen neljännestunnin kuluessa ryntäilleet äsken riehahtaneen nuoruudenrakkauden ihania aavisteluja synnyttäviltä metsäpoluilta rintamaiden jokapäiväisemmille riitapoluilie. Hän oli joutunut nuoressa, paljon epäilevässä pappismielessään arvioimaan pastori Nordbergin paimenpersoonan hengellisiä saavutuksia. Mutta maseasta mielentilasta kohotti rovastin hiljainen rukouksen maininta hänet ylemmäksi ja käänsi ajatuksen ilman mitään melua omaan sisäiseen olemukseen ja Jumalaan. Se oli tapahtunut niin hiljaa ja taiten, että jyrkkä tempaus elämän ristiriidoista ja sen metsäpolkujen iloista kiiti ohi ja hän tunsi jo sijoittelevansa levotonta sieluaan kaikkivaltiaan eteen sellaisena alastomana, avuttomana, opasta ja tukea etsivänä ihmislapsukaisena, joka tässä tilassa ollessaan ei väittele mistään.

* * * * *

Kun nuori papinkokelas astui saarnatuolista, vallitsi hänen sielussaan aivan rauhallinen tyydytyksen ilo. Hän oli puhunut muutakin, eikä vain sen, minkä oli kirjoittanut. Teksti kahden herran palveluksesta oli alkanut mielikuvituksessa versoa siihen määrään että ajatukset purkautuivat lopulta kirkkaina ja ymmärrettävinä, tuottaen nuorelle puhujalle väkevää sisällistä iloa. Tässä tilassa tunsi elävästi, miten tunne ja sopusointu virtasivat näkymättömiä johtolankoja myöten puhujan ja kuulijain välillä edestakaisin. Omituista oli sekin, että äskeinen riitatoveri pastori Nordberg oli jäänyt koko elämyksen ulkopuolelle, hämärään, eikä päässyt ollenkaan häiritsemään, Sitä vastoin pälyili Lissun kuva kaikkialla, joka käänteessä, ja moni jumalallista rakkautta kuvaava lausuma kumpusi äsken vielä nauraneesta tyttökuvasta ihanteellisena, pyhittävänä heijastuksena. Tekstihän oli suuren uskon ja jumalallisen huolenpidon ihanimpia ylistyshymnejä. "Vaan etsikää! ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämät teille annetaan." Nuori papinkokelas oli luvannut ihmisille paljon kaikkea hyvää, mutta asettanut ehdoksi sen, että ihmiset seuraavat Jeesuksen askeleita ei ainoastaan uskossa, vaan välttämättä myöskin työssä ja rakkaudessa. Hän oli selittänyt, että jos ihminen omistaa Jumalan rakkauden, se heijastuu hänestä toisiin ihmisiin. Mutta kenellä sitä ei ole, hän ei myöskään voi lähimmäistään rakastaa. Mainen suru, jonka aiheena on useimmiten köyhyyden tuska ja rikkauksien häviämisen pelko, on siten uskon puutteen luonnollinen hedelmä. Missä usko jumalallisen tahdon aina hyviin tarkoituksiin puuttuu, siellä ei myöskään saada nähdä uskonhedelmänä ihmisrakkautta ja sen aiheuttamia tekoja.

Näitä oli nuori esittäjä viime vuosien kuluessa ajatellut ja luuli nyt osanneensa tulkita ajatuksensa saarnassa. Se tunto hänessä oli, että seurakunta oli tänään ollut hyvin vastaanottava ja herkkä, että sielut olivat avautuneet siihen määrään, että nuori kylväjä saattoi liikkua kuin omassa kasvitarhassaan ja tuntea suurta kylvön itämisen iloa.

Tämä tunne oli hänellä mielessä väkevänä aavistuksena kun astui sakaristoon. Mutta kun ovessa kohtasi alttarille tulevan pastorin ja näki taas hänen ilmeensä, tajusi kohta, että saarna oli herättänyt virkaveljessä pahaa verta. Se ei kuitenkaan enää tehnyt erikoista vaikutusta, sillä yhtäkaikkisuus tämän miehen suhteen oli jo alkanut vakiintua. Kun rovasti samassa tuli onnittelemaan "oikein onnistuneesta saarnasta", meni nuoren papin mieli hyväksi, ja alttarilla laulava vanha virkaveli jäi hetkiseksi syrjään hänen mielestään.

* * * * *

Pastori Nordberg ei myöskään tullut isoon pappilaan päivälliselle, kuten rovasti oli halunnut ja senkin Iiska merkitsi jatkuvaksi riidan ilmaukseksi. Sitä vastoin oli Iiska huomannut isän katseista ja varsinkin äidin hymyilystä, että hänen saarnansa oli ollut vanhemmille mieluinen. Myöskin ruustinna oli kiittänyt saarnaa erinomaiseksi. Kaikki tämä lopultakin vaikutti sen, että Iiska tunsi nyt pappiskutsumuksensa elävämmin kuin moniin aikoihin.

Ennen kuin oltiin valmiina lähtemään kotiin, kohtasivat emäntä ja Lissu toisensa ulkokartanolla jossain huoneitten seinustalla. Siinä he istuivat lähekkäin ja Lissu puhui avomieliseen tapaansa kaikista asioistaan kuin äidille, tietysti myöskin tästä kihlautumisesta. Kun on jo kaikenlaista muuta puhuttu, katsoo täti hymy silmissä säihkyen Lissun puhelun kestäessä totiseksi vakiintuneisiin silmiin:

— Rakastatko sinä häntä?

Lissu nosti silmänsä, mutta ei nauranut ensinkään, ja, omituista kyllä, kiersi selvän kysymyksen vastaamalla:

— Yrjöäkö?

— Ketäs muuta! pilaili täti.

Tyttö laski katseensa yhtä totisena, ja kesti hetkisen ennenkuin hän vastasi:

— Minä nyt en oikein, täti, tiedä sitä rakkautta…

Tyttö naurahti avuttomasti, mutta jatkoi samalla:

— Mutta onhan Yrjö siivo poika?

Hän odotti henkeä pidättäen, mitä täti sanoisi.

— On, on, lapsi.

Tyttö katsoi muutaman silmänräpäyksen jonnekin hyvin kauas, katseen yli leijaili pieni levoton pilvi. Sitten hän huokasi, pudotti kädestään lauhankorren, tarttui omituisen hermostuneesti tädin käteen ja pusersi sitä. Samalla kasvojen pinnistetty jännitys höltyi, ja hänen silmistään vierähti muutamia kirkkaita kyynelhelmiä.

— Rakas lapsi, kuiskasi täti hellästi.

— On niin hyvä, kun minä saan puhua tädin kanssa näin, virkkoi tyttö.

— Saat sinä puhua, mielellänihän minä… tulisit meille vaikka vielä useammin.

Tyttö naurahti taas iloisemmin ja väitti, että hän käy liiankin usein. Ruustinna tahtoisi, että pitäisi aina olla silmissä. Ei hän sitä valittaen sanonut, tätikin sen ymmärsi. Samalla kuului jo pihalta ruustinnan huuto. Lissua kutsuttiin. Molemmat lähtivät sinne.