X.

Viime keväänä oli Helsinkiin pystytetty valtion kustannuksella keisari Aleksanteri toiselle muistopatsas. Erkki Pyydysmäki, joka patsaan rakentamispäätöstä tehtäessä oli ollut talonpoikaissäädyn edustajana valtiopäivillä, oli tällä kertaa ollut kuntansa edustajana patsaan paljastustilaisuudessa. Juhla oli monessa suhteessa ollut mieltä ylentävä. Se, mitä patsaan kohottamisen oli edellytetty vaikuttavan, nimittäin Aleksanteri kolmannen mielialan lämpenemisen Suomea kohtaan, oli kuitenkin jäänyt pelkkäin kauniiden unelmien varaan. Ei mitään ilmausta sellaisesta ollut havaittu. Ketään keisarillisen huoneen omaa edustajaa ei edes saapunut juhlaan. Kenraalikuvernööri Heydenin ja Suomen kansan välit olivat jäähtymistään jäähtyneet. Todellisuudessa tuntui kuin Venäjä olisi vaiennut synkkänä kulissien takana.

Juhlatunnelmaa koetettiin siitä huolimatta virittää äärimmilleen. Suomen hyväntekijä-keisarin muistoa tehostamalla tahdottiin ilmeisesti ikäänkuin alleviivauksilla tuoda esiin nykyisen keisarin Suomenpolitiikkaa, jonka nurjuudesta nyt jo lakkaamatta joka vuosi saatiin kansallistuntoa, perustuslakeja ja itsesuojelusvaistoa härnääviä muistutuksia. Patsaan paljastustilaisuus tässä mielessä muodostuikin suurenmoiseksi näytelmälliseksi esitykseksi, jossa sivistyneen maailman tuli olla katsojana. Virallinen Suur-Venäjä sille tuskin muuta kuin olkapäitä kohautti. Aleksanteri toisen Suomen-politiikka oli sille ollut syvästi vastenmielinen, historiallinen erehdys. Säätyjen suorapuheinen kirjelmä keisarille 1894 vuoden valtiopäivien alussa, muutamia viikkoja ennen patsaan paljastamista, oli hävinnyt ja painunut kuin kivi veden alle. Liikkui kaikenlaisia huhuja keisarillisesta "suuttumuksesta", mutta se ei näihin aikoihin kuitenkaan iskenyt tulta.

Suomessa elettiin vielä valtiollisen runouden pilvilinnoissa. Keisarin ehdottoman rehelliseen tahtoon uskottiin kuin Jumalaan. Häntä ympäröivät neuvonantajat olivat syynä kaikkeen. Keisari oli vilpitön ja hyvä, niin uskottiin, mutta venäläiset neuvonantajat, Pobedonostsevin rautaista panslavistista tahtoa totellen, johtivat keisaria harhaan. Sen lisäksi Suomen etujen viralliset valvojat löivät velvollisuutensa laimin. Sitä sanomalehdetkin vakuuttivat. Sitten levisi tieto, että keisari oli suuri juoppo. Siitä oli muutamassa Amerikan suomalaisessa lehdessäkin pilakuva: keisari aika hutikassa, suuri viinaleili selässä, matkalla pahaan paikkaan. Heti tiedettiin, että keisarin neuvonantajat Suomen asiain esittelyä varten usein valitsevat sellaisen tilaisuuden, jolloin hän on päissään. Silloin eivät Suomen asiat mene hyvin!

Aleksanterinpatsaan pystyttämisen luultiin alkuaan tulkitsevan elävälle keisarille, jopa muillekin venäläisille, suomalaisten uskollisuutta ja vilpittömyyttä. Katsokaas, näin me!… Mutta mitä lähemmäksi paljastustilaisuus tuli, sitä valtavampi yleinen mielipide sisällytti patsaaseen nykyiselle hallitsijalle tähdätyn moitelauseen: näin me kunnioitamme hallitsijaa, joka pitää arvossa meidän perustuslakimme. Mutta sille, joka rikkoo niitä, me lähetämme muistutuskirjeitä Euroopan luettavaksi. Romantillisesti moni uskoi tämänkin politiikan valtiolliseen tehoon aivan samoin kuin pari kolme vuotta aikaisemmin jotkut luulivat patsashomman pusertavan kyyneleet "rehellisen" Aleksanteri kolmannen silmiin, keisaria kun neuvonantajina ympäröivät oikeat pahathenget.

Erkki Pyydysmäki ei ollut venäläiseen nähden koskaan ollut varsinainen tunteen ihminen. Hän mieluummin laski syitä ja seurauksia. Valtiopäivillä ollessaan olisi hän mielellään vastustanut koko keisaripatsasta, mutta kun valtava yleinen mielipide piti sen itsestään selvänä asiana, ei hän tietysti ensikertalaisena ja vähän huomattuna tullut sitä vastustaneeksi. Hän lähti siis paljastusjuhliin kuntansa edustajana panematta suurempaa merkitystä kunnianosoituksen vaikutukselle.

Perillä hänen mielensä kuitenkin aikalailla lämpeni, erittäin juuri suurenmoisessa patsasjuhlassa senaatin torilla. Siinähän oli edustettuna koko Suomi! Kuntain edustus oli valtava. Torin täytti ihmismeri, joka ulottui kaikkia sille johtavia katuja pitkin niin kauas kuin silmä näki. Soitto, puheet, laulu! Tämähän oli valtakuntamaista. Venäjä ja sen vaikutus pysyi syrjässä. Tässä juhli Suomi omaa kultaista vapauttaan ja pani jyrisevän vastalauseen sen sortajalle. Koko maailman piti se kuulla ja ymmärtää…

Erkki Pyydysmäki oli haltioissaan. Hänen mielialansa häiriytyi Helsingin kaupungin suurilla päivällisillä kaartin maneesissa, missä puolitoistatuhatta kutsuvierasta ja edustajaa ravittiin kaupungin kustannuksella. Mutta siellä oli satoja, jotka eivät kestäneet valtavaa viinivirtaa, vaan joivat ja juopuivat ja alkoivat huutaa ja rähistä, juhlatunnelma hukkui juopuneitten suurisuiseen ja mielettömään rähinään.

Pyydysmäki riensi sieltä suoraan Seurahuoneelle suomenmielisten illalliselle. Tämä tilaisuus muodostuikin hänen mielestään juhlien huippukohdaksi. Siellä nousi suomalainen mieliala. Kaikesta tunsi, että oltiin Suomessa ja että tällä kansalla oli oma kielensä, jota sivistyneetkin osasivat ja viitsivät puhua, omat tulevaisuudentoiveet ja oma politiikka. Sitä vain hajoitti onneton persoonariita. Erkki sai heti vaikutteita tästä riidastakin, ja se suututti häntä katkeruuteen asti. Yleisessä pauhinassa, jossa jokaisen, joka sanoi sanan toiselle, täytyi huutaa, huusi Pyydysmäki sovintoa vanhojen tuttujen valtiopäivämiestoverien korvaan. Mutta useimmiten hän sai vasten silmiään vain väsyneen, laimean hymyn ja hapuilevan vastapuolen syyttelyn. Helsinkiläinen joukkoääni, joka pauhasi jo merenä maneesin päivällisillä, nousi uudelleen myöskin Seurahuoneen saleissa. Siellä maneesissa huudettiin sekaisin ruotsia ja suomea, täällä sai suomi ylivallan. Eivät kaikki päissään olleet. Mutta huutamisen aloittivat juopuneet, ja selvien, jolleivät he halunneet mykistyä, täytyi kilpailla. Se oli sellaista kansallista joukkohuutoa, joka kapakan melussa tenhosi pelkällä rähinällään.

Erkki Pyydysmäki aisti sitä aikansa, mutta kyllästyi pian, sillä kukaan ei joutanut kuulemaan häntä, useimmat tahtoivat vain saada omat sanansa kuuluviin. Hän teki pian sen johtopäätöksen, että hänen maatiaismielensä ja ajatustapansa nostatti tuttujen huulille armollisen hymykierteen, sai päät nyökkäämään ja synnytti lämpöisen, ohirientävän jäähyväiskädenpuristuksen.

Muutaman kerran tällaisen kokemuksen perästä hän jo taisi purra hammastakin, vaikka ei pisaraakaan ollut mennyt hänen huuliltaan. Yhtäkkiä selvisi hänelle kirkkaasti, että hän taas tälläkin kertaa oli etsinyt suomalaista miestä, ihannettaan, jonka kintereillä talonpoika voisi seurata vaikka tuleen. Sellaista oli hän etsinyt vuosikymmenen ja tavannut Yrjö-Koskisen — mutta häntäkään ei näkynyt täällä. Historiasta oli hänen eteensä noussut suuri Snellman, suuri Lalli-talonpoika! — suuri Väinämöinen… Mutta niitä sellaisia ei nyt enää ole. Yrjö-Koskinenkin tekoineen peittyy kansan silmältä hallituksen salaperäiseen hämyyn.

Hänen jotain aavistava sisällinen levottomuutensa kasvoi. Meurman oli jossain tuolla, salin toisella puolella, mutta sinne ei uskaltanut mennä, kun siellä oli tuntemattomia suuruuksia. Ja Jonas Castrénkin oli siellä, puhui ja viittilöi suurin elein… puhuttiin, että oli aikomus erottaa hänet suomalaisesta valtiopäivämiesklubista. Sellaiseen ne pystyvät! Eihän Pyydysmäki ollut mikään castrénilainen, kaukana siitä. Mutta jokin siinä miehessä häntä sittenkin miellytti. Kunhan vain ei olisi erottamisen syynä jokin pikku juoni?

Melkoisesti myrtynein ja hajanaisin mielin tuli Pyydysmäki suomenmielisten illallisilta. Eikä hän käynyt enää kenenkään tuttavansakaan luona Helsingissä. Heidän kyllästynyt, laimea hymynsä, jolla ne vastasivat hänen talonpoikaiseen maalaishälytykseensä suomalaisten yhtymisestä ryssää ja ruotsalaista vastaan, jotta saataisiin luoduksi suuri yhteisrintama ja sovittaisiin keskenään — se hymy kiusasi häntä kuin painajainen. Ensi junalla hän lähti kotiin mieliala levotonna, aavistelevana.

* * * * *

Syyspuolella ilmestyi sanomalehtiin hälyyttäviä uutisia keisarin sairaudesta.

Koko Suomi jännittyi.

Kuoleeko keisari? Tuleeko kaikkivaltias kohtalo sekaantumaan Suomen asioihin, vapauttamaan maan perustuslakeja rikkovasta hallitsijasta? Kysymys hymisi arkana tuulenhuminassa, kaikui huhujen ja ajatusten takaa, vaikka ei kukaan uskaltanut lausua sitä ääneen.

Tähän aavisteluun sekaantui toinen: millainen on seuraaja?

Keisarin pojasta, perintöruhtinas Nikolaista oli viime vuosina paljon huhuttu. Tiedettiin, että hän on lapsellinen, heikko, idiootti, vähä-älyinen. Joskus korjattiin kuvaa tiedolla, että hän on Suomelle ystävällinen. Kerrottiin edelleen, että häntä on kasvatettu erityisesti taantumushallitsijaksi pyhän synodin yliprokuraattorin Pobedonostsevin valvonnan ja johdon alla. Siinä mielessä oli häntä kaikin tavoin heikonnettu, viety luonne ja miehuus. Heikko pää oli ahdettu täyteen taikauskoa, suuruudenhulluutta, itsevaltiutta, itsekkyyttä, suurvenäläisyyttä, kammoa kaikkea vapaamielisyyttä kohtaan. Aivan erikoisesti tiedettiin häntä kasvatetun vihaamaan Suomea ja tuhoamaan Suomen perustuslait.

Yleinen mielipide Suomessa kävi yhä levottomammaksi. Samalla kuin huhut tiesivät kertoa perintöruhtinaan heikkouksista, ne puhdistivat ja taas korottivat sairasta keisaria. Pojasta voi tulla vielä huonompi.

Paljon puhuttiin myöskin keisarinnasta ja hänen suhteestaan Suomeen, juorut olivat epämääräisiä ja vastakkaisia, milloin hyviä, kulloin pahoja. Vihdoin keksittiin, ettei hallitsijapari ollut käynyt Suomessa 1885 jälkeen. Ja Helsinkiin oli Pietarista kuitenkin vain muutaman tunnin matka. Miksi he eivät olleet käyneet? Olihan Suomi hallitsijoitaan kohtaan osoittanut aina suorastaan lapsellista uskollisuutta. Kun keisari Aleksanteri toinen murhattiin, puivat Suomen miehet nyrkkiä murhaajalle ja hokivat: tulisi hallitsija asumaan tänne Suomeen, kyllä me suojelisimme! Mutta nyt keisari sortaa meidän vapauksiamme ja häpeää siksi tulla tänne.

Näin arveltiin.

Kerran Pyydysmäki ollessaan Lintumäen kamarissa sähisi nyrkki sojossa hampaittensa välistä:

— On se omituinen tämä Suomen ja sen suuriruhtinaan välinen suhde. Mikä historian juoni siinäkin piileilee, että tämän kansan pitää olla kytkettynä valtaistuimeen, jonka haltija on verivieras, erirotuinen ja näkymättömissä kuin Jumala?

Räätälimestari Pettersson, joka oli työssä talossa, asettui juhlalliseen asentoon ja virkkoi salaperäisin elein:

— Kysykää tältä!

Hän viittasi Ylisen taloa kohti. Toiset ymmärsivät kohta. Kylän suurin keisarinystävä oli äijä Ylinen. Hän toi mielipiteensä esiin joka tilaisuudessa missä vain puheeksi sattui. Äijä oli suorastaan kiihkeä oman kansallisuutensa vihollinen. Se johtui taas siitä, että hän vihasi kaikkia, herroja, talollisia, mökkiläisiä, työläisiä, mutta erikoisesti pitäjän johtomiehiä, hän kun oli itse joutunut syrjään kunnalliskomennosta.

— Siitä nyt ei suuria, sanoi Pyydysmäki välinpitämättömästi.

— Hjaa! Mutta hän vaikuttaa paljon. Eikä hän ole yksin, intti Pettersson. — Tämänkin kylän ihmisistä on ainakin 90 prosenttia hänen kannallaan. Monet epäilevät salassa teitä molempia — hän osoitti Pyydysmäkeä ja Lintumäkeä — enemmän kuin Pobedonostsevia. Mutta te ette tunne heitä! Ne ovat salakavalia. Teidän edessänne rippipuvussa — vanhurskaita kälmejä.

— Eiköhän mestari nyt liioittele, epäili Lintumäki hymyillen.

— En minä luule hänen liioittelevan, totesi Pyydysmäki vakavampana.

Pettersson yhä vilkastui:

— Minä en liioittele vähääkään. Mutta eihän konnuus kaikilla ole edes pirullista ilkeyttä, se on vielä häpeällisempää, se on tyhmyyttä. Tällä se on viekasta pirullisuutta — hän viittasi taas Yliseen — mutta monella muulla tyhmyyttä. Ne luulevat, että jos keisari vain ottaisi vallan pois Suomen herroilta, niin Jumalakin antaisi paremmat vuodet, siunaisi laiskuuden, ilkimielisyyden ja juonittelun. Niin ne luulevat, uskokaa pois.

— Niin, mutta tässä nyt olikin puhe siitä historian kohtalosta, että miksi Suomen täytyy olla kytkettynä Venäjän valtaistuimeen. Ja pohjimmaltaanhan sellainen johtuu kansan valistumattomuudesta. — Sillä jos me kaikin olisimme oikein isänmaallisesti valistuneita — Pyydysmäki kohotti nyrkkinsä — niin jumalauta! — rokonarpinen ja kupansyömä ryssä ei saisi hallita meitä!

— Niinpä niin, yritti räätälimestari. Mutta Lintumäki huusi hieman kovemmin ja sai sananvuoron:

— Meillä on kohta kaksisataatuhatta harjoitettua sotamiestä!

— Niin — mutta helpommin saa auringon kiertämään vastapäivään kuin ne tappelemaan isänmaan vapauden puolesta, intti Pettersson.

Pyydysmäen silmät leimusivat:

— Sinä olet ruotsalaista sukua, mestari, sinä halveksit suomalaisia.

— Minussa ei ole ruotsalaista verta enää, minä olen sen täydellisesti suomalaistuttanut.

Toinen nauroi.

— Hyvä on. Mutta sinä saat nähdä, että — hän kuiskasi — kerran me koetamme, kävi miten kävi!

— Minä tulen mukaan, lupasi Pettersson.

— Mitäs Tolstoi sanoo? kysyi Lintumäki nauraen.

— Ei hän ole minun jumalani enempää kuin Kristuskaan. Ja sen vuoksi minä en tässä suhteessa pidä Tolstoita oppi-isänäni.

— Hyvä! tunnusti Lintumäki.

Muutamaa päivää myöhemmin levisi tieto keisari Aleksanteri kolmannen kuolemasta.

Pyydysmäkeläisetkin olivat siihen aikaan ikäänkuin huumeessa. Oli vuoden rumimmat säät. Palvelijat viettivät vapaaviikkoja. Lukemattomia juttuja kiersi talosta taloon, mökistä mökkiin. Ihmisten kädet tuskin olisivat pystyneetkään työhön. Oli tapahtunut jotain tavatonta, elämänperustukset tuntuivat horjuvan.

Keisari oli kuollut!.

Kirkonkellot soivat koko maassa. Kaikkialla kuulutettiin lakkaamatta sanomaa: keisari on kuollut!

Alamaisten rinnoissa alkoi yleisen säikähdyksen hieman hellitettyä heti risteillä kysymys: oliko se hyvä vai paha?

Uusi hallitsija oli astunut entisen sijaan — ainakin niin otaksuttiin. Kysymys kiiri ilmassa, askarteli lukemattomissa aivoissa, purkautui sanoiksi: vahvistaako uusi keisari Suomen perustuslait?

Ellei — mitä sitten seuraa?

Mökkiläisissä, vieläpä talollisissakin oli suuri osa niitä, joista koko perustuslakikysymys tuntui käsittämättömältä kuin uskonnollinen arvoitus. He eivät osanneet itsellensä ollenkaan selittää, olisiko asia ollut hyvä niin vai näin. Kaikkia jännitti sen lisäksi kysymyksen yhteyteen liittyvä salaperäisyys: mitä tapahtuu Venäjällä, mitä tulee tapahtumaan Suomessa?

Niissä, jotka asian painavuuden jotenkin tajusivat, kasvoi epäilys ja pelko hetki hetkeltä. Keisari oli kuollut Livadiassa. Suomen ministerivaltiosihteeri oli mennyt sinne ylimääräisellä junalla. Mutta häneen ei ollut enää maassa täyttä luottamusta. Koko maan kohtalo riippui nyt kuitenkin hänestä, hänen miehuudestaan. Häntä ympäröi lisäksi kiihoittunut, vihamielinen Venäjä. Kaiken sen johdosta mitä tiedettiin niistä, jotka valvoivat keisarivainajan kuolinvuoteen ympärillä ja joiden vastarinta Suomen edustajan täytyi murtaa, näytti tehtävä ylivoimaiselta. Käsitys valtaistuimen perillisestä oli yhä huonontunut. Hänestä oli nyt Suomessa yleisimpänä kuva, joka ei suuresti eronnut tanssinukesta. Mikä ohjaisi tätä heikkoa nuorukaista, kun keisari Aleksanteri kolmas oli Suomen perustuslakien säilyttämisen puolesta saanut panna liikkeelle koko tunnetun tarmonsa?

Ne, jotka toivoivat, ettei perustuslakeja vahvistettaisi, kuiskailivat salassa keskenään, mutta eivät uskaltaneet julkisuudessa hiiskahtaakaan. Niitä ei ollut kuitenkaan aivan monta täällä Pyydysmäellä — lopultakaan, vaikka Pettersson niin luuli. Yksi varma oli kuitenkin Ylisen äijä. Hän oli pukeutunut teeskentelijän naamariin, iski ja räpytti tervettä silmäänsä hokien, että kun vain "Hänen majesteettinsa, uusi keisari, katsoisi armollisesti Suomen kansan puoleen" ja antaisi sen pitää "lakinsa ja laitoksensa". Hän luki tätä rukoustaan aamulla meijerillä ja miesjoukossa Kylä-Pyydysmäen pihalla ja kävi sanomassa sen myöskin naapurinsa Erkki Pyydysmäen tuvassa. Miniä, Ylisen emäntä sattui samalla olemaan Pyydysmäen tuvassa, kun äijä jutteli. Äijän mentyä miniä kuiskasi naapurin emännälle:

— On se tuo meidän äijä… jumalaansa rukoili aamulla, ettei uusi keisari vain vahvistaisi perustuslakeja.

Eräässä toisessa tapaamassa otti äijän kiinni juro Aita-Jaakko ja sanoi:

— Eräänä päivänä te toivoitte, että ne perustuslait veisi itse se vanha-Erkki. Oletteko nyt muuttanut mieltänne?

Siinä miesjoukko rähähti nauramaan. Ylisen äijä kävi sanattomaksi ja katsoi ympärilleen etsien eikö nyt kukaan häntä auttaisi. Mutta mieliala tuntui sellaiselta, että äijä hiipi pois Aita-Jaakon ikuisena vihollisena.

Iltapuolella päivää oli koko pitäjä kokoontunut kirkolle, koska piti saapua tietoja päivän suuresta asiasta ja ne tahdottiin ottaa vastaan kirkossa. Kirkonkylän talojen pihat olivat hevosia täynnä ja tuvat seurakuntalaisia. Jännitys kohosi sitä valtavammaksi, mitä myöhemmälle aika kului. Ja sikäli kuin asian yleinen luonne jännitti, valoi se kaikkiin odottajiin myöskin levottomasti kuohahtelevan mielialan. Pelko siirtyi toisesta toiseen, se alkoi muodostua jo henkilökohtaiseksi, aavistus vahingon suuruudesta laajeni. Oli kuin ukonilman edellä, jolloin ensi jyrähdyksiä toiset ivailevat, toisten jo asettuessa totisiksi. Mutta kun pilvi yhä paisuu ja tummenee, jyrähdykset käyvät pelottavammiksi ja ensimmäiset rakeet lankeavat maahan, silloin jo mykistyy pilkkaavinkin suu ja yleinen avuttomuudentunne valtaa mielen.

Syksyinen sade pieksä ikkunaruutuja, joitten takana yhä hiljaisemmiksi käyneet Suomen kansalaiset odottivat hetken historiallista kohtaloaan. Ulkonakin oli pimeä, eikä mikään taivaalta tuleva valonpilkahdus sitä lievittänyt. Mieliala oli raskas ja painunut.

Silloin helähti kirkonkello. Jokaisessa tuvassa lehahti väsynyt, kahlittu tunnelma vapauteen. Ovien täydeltä ryntäsivät ihmiset ulos kujille.

Kirkko oli yltyleensä valaistu.

Kirkonkellot soivat iloisessa kilvassa kuin riemusaattoa tervehtien.

Rapaisille kujille työntyneet ihmiset tiesivät jo näistä merkeistä, että rovastille oli saapunut hyvä sanoma, joka nyt aiotaan julistaa kansalle. Sade oli tauonnut. Taivaslaki oli osittain selvinnyt, ja kuu pilkisteli toisinaan pilvien raoista. Kirkonkylän kaikilla kujilla kävi iloinen häläkkä.

Kirkko oli kynttilöillä kirkkaasti valaistu. Tuossa käy Pyydysmäki emäntineen ja tyttärineen. Siinä samassa ryhmässä Hermanni Luhtasenneva emäntineen ja opettaja Lintumäki emäntineen ja vähän jälempänä Heikki Ylinen emäntineen, mutta äijää ei näy. Niin tunkeilee siinä väkeä jokaiselta pitäjän kulmalta ja sijoittuu penkkeihin. Lyhyessä hetkessä ovatkin istuimet käytetyt ja käytävät alkavat täyttyä. Rovasti nousee saarnatuoliin. Kaunis, valkeahapsinen pää kohoaa yli saarnatuolin laidan. Sadat silmäparit tähtäävät hartaina ja uteliaina.

Aivan vaatimattomasti ja yksinkertaisesti kehoittaa hän kiittämään Jumalaa, joka johdattaa ihmisten mielet kuin vesiojat…

Sitten julistaa hän tiedoksi, että armollinen hallitsija, Venäjän keisari, Suomen Suuriruhtinas Nikolai toinen on Livadiassa vahvistanut Suomen perustuslait ja Suomelle vakuutetut erioikeudet, luvaten pitää ne muuttamattomina voimassa ja vaikutuksessa.

Ja kun pappivanhus sen jälkeen luki tilaisuuteen sopivan kiitosrukouksen, alkoi kirkossa kuulua, aluksi hiljaisia, mutta sitten yhä paisuvia liikutusääniä. Kun naisten pingoitettu ja jännittynyt mieliala siten pääsi purkautumisen alkuun, nousi liikutus hyrskeeksi, joka aaltomaisena vyöryi yli kirkon.

Valkohapsinen vanhus siellä ylhäällä joutui siinä määrin saman aallon valtaan, että toimitus hetkiseksi pysähtyi…

Virsitaululla oli numero 399.

Urut alkoivat soida. Nuoren kanttorin kirkas tenori johti:

O Herra, siunaa ruhtinaamme, Suo henkes hälle ylhäältä; Hallitse myöskin säädyt maamme, Sun viisautes hengellä, Ett' olis aina neuvoissansa Yks mieli, rakkaus, rauha kanssa.

Laulu sai valtavan voiman, joka paisui yhä:

O Herra, siunaa Suomen kansa, Suo sille runsas armosi, Se kaikiss' että vaiheissansa Sun oma kansas olisi! Suo uskollisuus, vakuus meille, Menestys elämämme teille!

O Herra, siunaa Suomen maamme Runsailla taivaan lahjoilla, Ett' ahkeralla työllä saamme Ain' elämämme tarpeita! Suo lastenlastemmekin siitä Sun laupeudestas vielä kiittää!

Sadoissa maan kirkoissa vannoi Suomen kansa jo sinä yönä vapaaehtoiset uskollisuudenvalansa uudelle keisari-suuriruhtinaalle, jonka käteen kaitselmus oli laskenut tämän orvon ja voimakeinoista avuttoman kansan kohtalon. Levottomuus ja pelko, joka poistuneen hallitsijan viimeisinä elinvuosina oli pitänyt kansan mieliä jännityksessä, oli hetkessä kuin tuuleen puhallettu. Kansan herkkäuskoinen mieli näki uuden hallitsijan valassa lakiensa ja olemassaolonsa kaikkivallan määräämän puolustajan, olemassaolonsa ja ryssän uhkaaman elämänsä ainoan turvan.

Sellaista jännitystä ei Suomen kansansielu ollut vielä milloinkaan hallitsijavaihdoksen aikana kokenut.

Pimeän syysyön rapakossa, johon kuu toisinaan pilvenraosta loi hieman valaistusta, vaelsi seurakunta kirkolta. Mutta mielialan kiusallinen jännitys oli lauennut ja rauha vallitsi sydämissä.