VI.

Maaseudulla levisi yhtäkkiä tieto, että kaupungissa ostetaan innokkaasti siemenruista. Monelle olikin viime aikoina karttunut ruista yli oman tarpeen, kun hinnat olivat niin alhaiset, ettei kellään ollut halua myymiseen eikä juuri kukaan ostanut. Rahan tarve tyydytettiin kauroilla, voilla ja puutavaralla.

Kaupungista kuulusteltiin huhun todenperäisyyttä puhelimella ja saatiin todeta sen paikkansapitäväisyys. Mutta samalla ilmoitettiin, ettei hintaa voida kauan pitää näin korkealla. Sitoumuksia oltiin myöskin haluttomia puhelimella päättämään. Kaikki nämä asianhaarat jännittivät myyntihalua nopeasti. Kun pelloilta näytti lupaavan tulla hyvä sato, pantiin Pyydysmäelläkin kaikki hevoset matkaan ajamaan rukiita rautatienasemalle.

Mutta kun monessa muussa pitäjässä tehtiin samoin, tulvahti rukiita kaupunkiin yhtäkkiä niin paljon, että hinta putosi useampia markkoja hehdolta. Rukiin myyjät palasivat koteihinsa myrtynein mielin. Heidän keskuudessaan vallitsi aivan yleisenä se käsitys, että huhu korkeista hinnoista, joita ei aiottukaan maksaa, oli tahallisesti levitetty maakuntaan sitä varten, että saataisiin ylimääräisen ruistulvan saapuessa polkea hinnat ja tehdä hyvät kaupat.

Juuri tähän katkeramielisyyden aallokkoon syksyllä tuli Pyydysmäelle osuustoimintapuhuja. Hänet oli Erkki Pyydysmäki kutsunut.

Pyydysmäen nuorisoseuran talolle oli erääksi syksyiseksi iltapäiväksi kutsuttu väkeä koolle kuulemaan osuustoimintaesitelmää. Asia oli täällä verrattain vieras, ainoastaan opettaja Lintumäki oli siitä joitakin kertoja nuorisoseuran tilaisuuksissa puhunut. Mihinkään toimenpiteisiin ei se ollut johtanut. Kylässä oli kauppias Koivunoksan haarapuoti. Sitä vastaan oli kyllä tavaranlaadun ja varsinkin hinnoittelun vuoksi muistuttamista. Mutta kun kaupanhoitaja oli mukava mies, ei kellekään ollut pälkähtänyt päähän viitsiä ruveta hänen kanssansa kilpailemaan osuuskaupalla.

Kokoukseen tuli ihmisiä sali täyteen. Omituista kyllä oli suurin osa keski-ikäistä ja vanhemmanpuoleista väkeä.

Puhuja aloitti, niinkuin kaikki sen aikaiset osuustoimintapuhujat, Rochdalen kankurien historialla. Sitten hän kävi kertomaan osuustoimintakokemuksista erinäisissä Euroopan maissa. Näin kuvaili hän maataloustuotteiden merkilliset myyntikokemukset ja maataloustarvikkeiden, lantojen, koneiden ja siementen kaupan. Yksityisen kapitalistisen liike-elämän virheet ja puutteet tuotiin esiin elävissä, kokemuksellisissa kuvissa. Liiketoiminnan nurinkurisuudesta johtui maanviljelystuottajain elämän ahdistus. Siitä talonpoikain taloudellinen riippuvaisuus, heidän kulttuuriasemansa vajamittaisuus, heidän valtiollinen avuttomuutensa. Salintäyteinen joukko kuunteli hiiskahtamatta. Lopulta seurasi kuvaus meidän oloistamme. Talonpoikain hajanaisuus tuottajina ja kuluttajina kuvailtiin elävin piirtein. Sitten osuustoiminnan mahdollisuudet ja sen eri muodot.

Minkäänlaisia väsymyksen merkkejä ei kuulijakunnassa havainnut. Tässä kuultiin paljon kokonaan uusia asioita. Elävämmin ja räikeämmin vedettyjen esimerkkikuvien ohi kiitäessä suut menivät nauruun; toisinaan kuvastui samoissa kasvoissa tuska. Puhuja kosketteli yksityisten kuulijain elämänmurheiden, taloudellisen avuttomuuden todellisia syitä samalla kuin joukkosielu, jonka heräämistä nimenomaan tarkoitettiin, värähteli elämäntunnossa. Ne olivat, nämä ihmiset, raatavia suomalaisia talonpoikia, jotka sukupolvesta toiseen olivat perineet raatamispakon. Heidän taistelunsa oli aina suuntautunut vierasta valloittajaa ja omaa lähintä ruumiillista puutetta, huutavaa hätää vastaan. Elämälle oli nuoruudessa joskus kimallellut joku innostava välähdyskin kiihoittajana, mutta jokapäiväinen raskas, lakkaamattomassa raatamisessa kuluva, iloton ja yksitoikkoinen elämä oli ne sellaiset ilmestykset pian himmentänyt. Oli vaellettu useimmiten kuin umpikujassa, jonka uusi lumimyrsky aina heti uudelleen tukkii.

Vasta nyt, tämän viimeisen polven aikana oli alkanut omituisesti seestyä. Ilmestyi näköpiiriin uutta ja uutta, kiihoittavaa, uusiin yrityksiin houkuttelevaa, elämää ja mielikuvitusta uusilla väreillä värittävää. Nuo olivat uuden elämän, viihtymyksen, sivistyksen, taidon ja minkä kaiken kangastuksia. Heräsi aavistuksia omista, jonnekin varastoiduista voimista. Mutta kun niitä rupesi koettelemaan, loppui taito kohta, yrityksen eteen nousi pysty, ja silloin voimat pettivät. Eikä sen lamausvaikutus rajoittunut ainoastaan yrittäjään itseensä, se levitti tuhoavaa vaikutustaan ympäristöön ja ehkäisi muitakin yrittämästä. Ympärillä porvarit, virkamiehet, työmiehet — kaikki saivat kiinni hyvinvoinnin apukeinoista, talonpoika vain sai yksin, ilman neuvoa ja apua, taistella luonnonvoimia vastaan, jotka olivat häntä väkevämpiä. Sen vuoksi hänen maailmankatsomuksensa pyrki kuoreensa koteloitumaan.

Kun tässä puhetilaisuudessa nyt katseli rivi riviltä näitä ahavoituneita ja karkeita mies- ja naiskasvoja ja seurasi niissä vivahtelevien eleitten vaihteluita, tuntui kuin olisi jokin kauan uinunut jättiolento ollut heräämässä. Joukon kasvot, jopa koko olemus näytti päivän polttamalta, vanhuuden väsyttämättä, elämäntuskien riuduttamatta. Se oli kuin kauan eksyksissä vaeltanut karavaani, joka ei pitkään aikaan enää ole ollut varma suunnasta. Taakka ei ollut näkyvissä heidän selässään, mutta sen olemassaolon saattoi aavistaa, aivan kuin esimerkiksi syntitaakan. Eihän sitäkään näe, mutta kun sillä raskautetun ihmisen tapaa, tuntee ja vaistoaa taakan olemassaolon. Kun synnin raskauttama sielu joutuu armonjulistajan ulottuville, huomaa sivullinenkin, miten kovia kokenut elämänvaeltaja huokaa helpotuksesta, katse kirkastuu riemusta ja taakka häviää. Niin kävi tässäkin. Ryppy monella otsalla silisi — pitkin penkkirivejä. Känsistynyt koura liikahteli polvella aivan kuin innostuen tarttumaan jonnekin. Kumartunut selkä suoristui. Saattoi nähdä outoja päänliikkeitä. Katseet tahtoivat puhua…

Hän puhui yhteenliittymisen suurista mahdollisuuksista, sen taloudellisista, yhteiskunnallisista ja siveellisistä eduista. Ja pitkin penkkirivejä kävi toivon elävä viri kuin tuulen koskettaessa tyyntä vedenpintaa. Joukkosielussa oli ajatteleva, älyllinen elämä alkanut tuntea ja liikkua. Puhuja loihti tähän hauraaseen luonnokseen kiteytymisvoimaa. Toinen katsahti toiseen, ja silmäys puhui: kuulithan? — tahi jopa se nyt! Mutta jatkuessa ilme sai kriitillisemmän, elävöityneemmän sävyn. Kuulijarivien mielialaan levisi yhtäläinen pohjaväri.

Talonpoikaisen elämän maallinen evankelista oli puhunut.

Kun puhuja lopetti, seurasi kättentaputus, raju ja vaikuttava. Mielet vapautuivat yksityisiltä poluiltaan, melu kutsui kaikki yhteiseen riemunautintoon. Kukin sanoi jotain ja tahtoi siten vanhalla, tutulla inhimillisellä keinolla purkautua julistamaan hetken sielullisia kokemuksiaan. Kaikesta huomasi, että näitten surkastuneitten sielujen pimentoihin oli päässyt pilkistämään voimakas valonvälähdys, ja samalla oli ajan tuulonen puhaltanut niissä pesivään ummehtuneeseen komeroon. Siitä syntyi iloinen helluntaihälinä.

* * * * *

Muutamia päiviä tämän kokouksen jälkeen ilmestyi Pyydysmäen tupaan Jaakko Aitanen, Hermanni Luhtasenneva ja räätäli Pettersson. He olivat tulleet kuulustelemaan, mitä Pyydysmäki ajattelisi, jos ruvettaisiin puuhaamaan kylään osuuskauppaa. Ja miten siinä tuumittiinkaan, alkoi Pyydysmäkikin lämmetä asialle. Istunnon kestäessä tulivat lisäksi naapuri Heikki Ylinen ja opettaja Lintumäki.

Neuvottelu kesti myöhään, mutta ennenkuin erottiin, oli jo päätetty tosissaan ruveta perustamaan osuuskauppaa. Erimielisiä oltiin vain siitä, olisiko kysyttävä kauppias Koivunoksalta, haluaako tämä myydä haaraliikkeensä, vai onko parempi perustaa aivan uusi kauppa. Useat alussa vastustivat kääntymistä Koivunoksan puoleen epäillen, ettei hän kauppaansa kuitenkaan luovuta. Mutta Pyydysmäki otti asian siltä kannalta, että olisi liikkeen menestymiselle paljon edullisempaa, jos ei olisi mitään kilpailijaa. Liike voisi rauhallisemmin järjestyä ja perustautua varmalle pohjalle. Lopulta melkein kaikki hyväksyivät tämän ajatustavan, vaikkakin Pettersson ja Aitanen olivat vahvasti siinä uskossa, että kun osuuskauppa avataan, niin Koivunoksan haarakaupassa ei tule käymään ristinsielua. Tätä vastaan Lintumäki taas väitti, että vaikkapa nyt heillä muutamilla onkin innostusta ja mahdollisesti kestävyyttäkin, niin suuri enemmistö on vielä aivan alkuaavistusten kannalla. Useimpien osuustoimintakannatuksen määrää yksinomaan oma etu: huokea hinta. Ja kun koettelemukset muutenkin tulevat, niin saadaan nähdä, että useimmat jänistävät pienimmänkin vaaran uhatessa etuja. Koivunoksa on varakas mies, hän voi myydä jonkun aikaa hyvinkin huokealla, kun taas osuuskaupalle käy vaikeaksi saada tavaroitaan ostetuksi läheskään samalla hinnalla kuin Koivunoksa. Tätä vastaan Jaakko Aitanen kysyi kiivaasti, luuleeko Lintumäki todellakin, että Koivunoksa voisi myydä halvemmalla kuin osuuskauppa? Toinen myöntää. Jaakko nauraa vilpittömän hartaasti, kun opettaja luulee, että yksityinen voitonpyytäjä-kauppias voisi myydä huokeammalla! Mistä hän sitten ne ilkeät voitot ottaisi ja millä rikastuisi? Ei, kyllä opettaja saa nähdä, että kun osuuskaupan ei tarvitse tavoitella nylkyvoittoja, ei Koivunoksan kannata kauan kilpailla.

Kuitenkin päätettiin kysyä Koivunoksalta. Sitä varten piti Pyydysmäen ja Lintumäen käydä kirkolla.

Eräänä lokakuun päivänä saapuivat he Koivunoksan kartanolle. Kauppias itse kuului olevan riihen luona puintia valvomassa, mutta saapui kutsuttuna pian kotiin. Hän oli ilmeisesti mielissään harvinaisista vieraistaan, joista kunnallispolitiikka oli hänet vuosikausiksi erottanut vastakkaiseen leiriin. Paitsi huomattavaa ihroittumista oli varallisuus antanut tälle miehelle käytöksen rehentelevää varmuutta siinä määrin, että ensikertalainenkin saattoi jo havaita tämän vaikuttimen tehon.

Vieraat istuivat jo puotikamarissa, kun isäntä itse tuli riihitomuistaan ylpeillen. Hän tervehti kädestä ja puhui vanhasta tottumuksesta kovalla, melkein rähisevällä äänellä:

— Harvinaisia, harvinaisiapa onkin vieraita. Sitä parempia ja tervetulleempia, joo, joo! Pankaa savuksi, tässä on sikareja, rovastin sikareja, tässä paperosseja… Se opettaja ei taida polttaakaan?

— Ei.

— Minä arvaan. No Pyydysmäki, entinen valtiopäivämies, sauhuuttaa, luulen mä?

— Kyllä.

— Ota tästä, kumpia vain. Sikareja, rovastin sikareja tai armiroa, kumpaa vain.

Isäntä istuutuu nahkasohvaan, lyö tomua takistaan ja katsoo lakkiaan.

— Tomua, tomua siellä riihellä saa, ei siellä sovi herroiksi. Mutta täytyy olla, kun ei ne lemmot tee työtä muuta kuin senverran että tuppi heiluu, jos ei aina ole itse joukossa. Pyydysmäellä on omia lapsia ja hyviä ne palvelijatkin. Ei meillä ole sellaisia.

Ruvettiin juttelemaan vuodentulosta, Bobrikoffin puuhista ja vihdoin pitäjän asioista. Kun niissä oli aikansa viivytty, käänsi Pyydysmäki puheen siihenkin mitä varten he olivat tulleet. Hän alkoi kysellä:

— Mitä se tuumaa se Koivunoksa, haluaisiko myydä haarakauppansa siellä Pyydysmäellä? Miehille on syntynyt tuuma perustaa osuuskauppa ja tahtovat kysyä, myisikö Koivunoksa haarakauppansa, ettei tarvitsisi synnyttää joutavaa kilpailua.

Koivunoksa räjähti:

— Ja sinäkö, Pyydysmäki, entinen valtiopäivämies, olet niin hassu, että puuhaat sellaisia?

— Olen minä siinä mukana, tunnusti Pyydysmäki, pyrkien samalla joutumaan hämille.

— Luuletko sinä että siinä niin voittaa? Näithän sinä, kuinka sen Jaakkolan kävi, vaikka silloin oli vielä paremmat ajat. Sai voittoa! Nyt ei enää saa. Nyt pitää osata ostaa, se on pääasia. Perustakaa vain kauppa, jos tahdotte, mutta saatte nähdä, että se häviää, jumaliste häviääkin!

Miten siinä juteltiinkaan, sanoi Koivunoksa toisin vuoroin pitkällä puulla lykkäävänsä heille haarakauppansa puolilla hinnoilla, kun vain siitä pääsee, toisin ajoin taas peruutti sillä syyllä, ettei hän viitsi nähdä sitä rumaa konkurssia mikä siitä seuraa.

Eikä asiasta sillä kertaa tullut mitään.

Mutta kun pyydysmäkeläisten puuha kehittyi toteutumisasteelleen, suostui Koivunoksa lopulta luovuttamaan haarakauppavarastonsa, luvaten tulla sen sitten huutamaan takaisin konkurssihuutokaupassa.

Niin rupesi ensimmäinen osuustoiminnallinen yritys Pyydysmäellä toteutumaan. Kaupanhoitajaksi keksittiin Erkki Pyydysmäen vävy, Kalle Sivujoki, joka oli nainut Pyydysmäen vanhemman tyttären Eliisan. Heillä oli ollut kauppa naapuripitäjässä, mutta kilpailu teki siellä aseman vaikeaksi. Kun Sivujoki sai sieltä liikkeensä myydyksi perustettavalle osuuskaupalle, oli hän valmis ja halukas tulemaan tänne osuuskaupan hoitajaksi.

Ennenkuin montakaan viikkoa oli kulunut, ilmestyi kylän kauppapuodin oven yläpuolelle nimitaulu: "Pyydysmäen Osuuskauppa r. l.".