I.

Siitä ajasta, jolloin Pyydysmäellä v. 1869 saatiin ensi kerran ihmetellä millaiseen mullistavaan uranuurtajatyöhön ketoaura pystyy suomalaisessa maaperässä, on kolmattakymmentä vuotta kulunut. Uusi mies- ja naispolvi on astunut talojen, torppien ja mäkitupien isännyyteen ja emännyyteen. Vilisevät parvet vuosittain uudistuvia ja lisääntyviä vaalea- ja ruskeatukkaisia lapsivekaroita oli kirkuvin, kikattavin ja usein myöskin parkuvin äänin elävöittänyt kesä- ja talvipäivin kylänkujien, karjapolkujen, mäkirannan kivikasojen ja katajikkoja kiertävien naapuripolkujen sekä talollisten karjapihojen lymynurkista rikkaat tarhat ja tienoot. 1860-luvulla horjunut ja osaltaan jo hävinnytkin usko ikuisen luonnonjärjestyksen varmuuteen oli taas palannut. Silloiset kärsimysten kaameat ajat olivat monelle muisto vain. Vanhemmat kertoivat nuorille niistä kuin sankaritaruja. Tällä välin oli nyt Pyydysmäelläkin saatu hyviä, jos heikompiakin vuosia. Maanviljelystaito ja usko sen parantamismahdollisuuksiin oli kasvanut, työvälineet parantuneet, osakeyhtiömeijerikin ilmestynyt kylän laitaan. Se olikin tullut hyvään aikaan, aivan kuin taloudellisena pelastajana, sillä vanhastaan tuttu rukiinviljelys talon rahatarpeiden tyydyttäjänä oli joutunut ulkomaisen viljan ylivoimaisen kilpailukyvyn vuoksi auttamattomasti häviölle. Venäjältä, Saksasta ja Amerikasta tulvi jo Pyydysmäen entiseen rukiinviljelyskyläänkin vehnä- ja ruisjauhoja, joiden hinta oli niin huokea ja väri niin loistava, että vanhastaan tuttua pyydysmäkeläistä ruista tuskin itse viljelijät enää viitsivät leipäviljakseen jauhattaa. Ellei sellainen kylän ja pitäjän pomo kuin entinen valtiopäivämies ja lautamies Erkki Pyydysmäki olisi riippunut kiinni kotoisessa ruisleivässä ja ohrapuurossa niin itsepintaisesti, ettei talossa saanut kokeillakaan näillä vieraan maan leipäjauhoilla ja keitoksilla, olisi varmasti vieras valkoinen vilja, muun ulkoa tuodun rihkaman ja vaatekorun kanssa kilpaa, valloittanut myöskin pyydysmäkeläiset talot. Mutta Erkki Pyydysmäki vihasi tätä ulkomaalaista viljantuontia, joka juuri silloin, kun kotoisen maanviljelyksen tuotantokyky alkoi nousta, ylivoimaisuudellaan tukahutti sen mahdollisuudet. Jauhosäkeissä, joita myytiin 9-10 markan hinnasta, vaani Suomen maataloutta uhkaava ikuinen hallanvaara. Erkki Pyydysmäki rakasti kotoista ruispeltoa. Se oli hänestä pyhä ja ihana. Kaunis oli hyvä kaurapeltokin ja ohrapelto sekä timoteiheinäniitty. Mutta ruispellossa, kun sen tähkäpäät täyteläisinä ja kellahtavina aaltoilivat tuulessa elokuun aurinkoisena päivänä, oli jotain niin lumoavaa, ettei mikään muu suomalaisen maamiehen kokema tunne voinut sille vertoja vetää.

Tätä ihannetta uhkasi ulkomainen kilpailu. Erkki Pyydysmäki vaistosi, että se uhkasi samalla suomalaista isänmaata. Hänen kansallisuusvaistonsa sanoi, että jos talonpojalta viedään hänen ammattinsa kannattavaisuusmahdollisuudet, niin hänestä samalla tehdään maaton porvarirenki. Ja kuinka silloin kansallisuuden käy? Talonpoikaanhan kansallisuus nojautuu! Joskin leivän ostajat saavat siten leipänsä hieman huokeammalla, niin siitä koituneen säästön he tuhlaavat ulkomaisiin koruihin, rihkamaan ja herkkuihin eivätkä tule rahtuakaan paremmin toimeen. Maa ja kansa köyhtyy.

Pyydysmäen käsitys vaikutti moniin muihinkin talollisiin, mutta hitaasti. Useimmat ottivat asian vain pelkän oman edun kannalta ja hyväksyivät siten Erkin ajatuksen juoksun.

Mäkitupalaiset ja työläiset y.m., joille oma pelto ei kasvanut mitään, ilkkuivat salassa talollisten vihamielisyyttä venäjän- ja vehnäjauhoja kohtaan. Heille oli sitä parempi mitä halvemmalla sai jauhoja. Monet jo vannoivat, etteivät he ikinä osta talonpojalta mitään, kun ulkoa tuotu on niin paljon parempaa ja halvempaa. Luokkakatkeruus, jonka idut olivat aina eläneet, mutta kuihtuneet tilattomain ja tilallisten yhdessä kestäminä hätävuosina, alkoivat tehdä nyt kasvussaan totta. Tilaton tunsi maanpuutteensa tulevan korvatuksi Venäjältä tulevan jauhon avulla, mökkiläinen samalla oman luokka-asemansa nousevan ja varmistuvan. Ei hänkään enää sopivan tilaisuuden sattuessa halunnut peitellä tätä kurssinousuaan.

Toistaiseksi rajoittui kaikki kina vain naljailuun ja elettiin muuten hyvässä sovussa. Luokkataistelua sen sanan varsinaisessa merkityksessä ei tajuttu. Suhde talollisen ja mökkiläisen välillä muodostui keskinäiseen toistensa tarvitsemiseen, pikku kateuden ja aina hiiviskelevän moitteen keräilemistä aineksista.

Mutta nämä leipäriidat eivät olleet ainoat henkisen elämän ilmiöt Pyydysmäelläkään. Täällähän olivat mielet herkistyneet monille muille ajan kolkuttaville ja huutaville äänille. Uskonnolliset asiat olivat joutuneet taas vilkkaamman pohdinnan alaisiksi. Entinen laestadiolaisuus oli hellittänyt vastarintansa, hiljalleen mukautunut ja ohjautunut rauhaan, kirkon avaraan helmaan. Vanha herännäisyys oli sen tehnyt jo aikaisemmin. Mutta nyt olivat nousseet vapaakirkolliset saarnaajat julistamaan tunnustuksista ja dogmeista vapautunutta kristillisyyttä taaskin aivan uutena asiana. Uutena ihmiset sen ottivatkin. Heidän mukanaan tulivat kasturit, ja heti perässä evankeliset vapauttamaan ihmisiä otaksutusta lainorjuudesta. Yhtäkkiä uskonnollisen ristiaallokon havaittiin huuhtovan tätä Pyydysmäenkin kyläkuntaa. Tuntui siltä kuin julistajilla olisi ollut se käsitys, että pyydysmäkeläiset huokailivat ja voihkivat ankaran ristinpainon alla, joten armonjulistuksella oli kiire. Lain orjuutus kuvailtiin erehdykseksi, joka voi saattaa kadotukseen. Mutta nyt julistetaan ehdotonta, ansiotonta syntienanteeksiantamusta, joka ristinkuolemalla oli ikiajoiksi kaikille taattu. Miten sen osallisuuteen päästä, siitä esittivät eri suunnat käsityksiään ja ehtojaan aivan kuin kilpailevat henkivakuutusyhtiöt taulukoltaan.

Henkinen viljelys ei jäänyt kuitenkaan yksistään tämän varaan. Täydellisen uskonnonvapausvaatimuksen laineet ulottuivat jo tännekin. Toiset pysähtyivät kyllä tunnustamaan Jumalan olemassaolon, mutta tahtoivat riistää Kristukselta jumaluusarvon, tehden hänestä Tolstoin mukaan profeetan. Nämä tietysti epäilivät sakramenttien perustumista jumalalliseen käskyyn, Jeesuksen kuoleman lunastusmerkitystä ja uskontunnustuksen ehdottomuutta. Eräät toiset menivät vielä pitemmälle. He kielsivät ihmissielun kuolemattomuuden, julistivat raamatun tarunomaisuutta ja edustivat täydellisesti materialistista maailmankatsomusta.

Sillä välillä olivat sitten vielä ehtoollispakko- ja kinkeripakkokiistat.

Ja vihdoin ehdottoman raittiuden vaatimus, jota pitäjässä oli raittiusseura kehittänyt siihen määrään, että ne, jotka tunsivat ryypiskelyn helmasynnikseen, mutta koettivat harjoittaa sitä salamyhkäisesti, huomasivat joutuneensa kiusalliseen piiritystilaan ja urkinnanvaaraan. Kun siihen oli seuralaiseksi lyöttäytynyt vielä viime vuosina herännyt nuorisoseurakin, joka kukkoilevien nuorten poikain äänillä tiukasti huutaen vaati ihmisiä käyttämään älyään ja lahjojaan kasvattaakseen itsestään hyviä ihmisiä ja kunnon kansalaisia, niin jopa syntyi levottomuutta. Hätyytettyjen kaappijuoppojen avuksi riensi joukko uskonnollismielisiä uskonsa ja vakaumuksensa koko voimalla taistelemaan kristityn vapauden puolesta ehdotonta raittiutta ja tekopyhyyttä kiihoittavaa nuorisoseuraoppia vastaan, jotka kumpainenkaan eivät olleet mitään muuta kuin saatanan konsti viekoitella ihmisiä sillä valheella, että ihminen kelpaa Jumalalle raittiina paremmin kuin syntisenä raatona, jolla ei ole mitään muuta kuin armon hätä. Kun tällä tavoin ruvetaan itseänsä ulkonaisesti siivoamaan ja kiilloittamaan, harrastamaan maallista valistumista ja viisastumista, merkitsee se villitystä, jota kristitty ei voi huokauksitta ajatella. Näiden vanaveteen heittäytyivät suurta tyydytystä ja mielihyvää tuntien sellaiset ihmiset, joiden kristillisyyden harjoitus rajoittui mahdollisimman vähiin; nämä kävivät vuorottain heinäajan edellä ripillä kun oli lämmin ja mukava, kinkerillä joka toinen vuosi, ja kirkolla joskus, kun oli muutakin asiaa värjäriin ja nahkurille tahi kun teki mieli huvitella. Nämä ne erittäin raskautettuina punoivat päitään ehdottoman raittiuden vaatimukselle ja nuorten itsesivistämishommille. Siitä tietysti syntyi sota, sillä raittiusväki ja nämä nuorisoseuralaiset selittivät vuorostaan, että vastustajat tahtoivat kristillisyyden varjolla hämätä ja peitellä helmasyntejään, joita he juuri tahtoivat hätyytellä ja suomia esiin.

Erkki Pyydysmäellä oli kansallisuusasia edelleen keskeisin. Sen valossa hän tarkasteli kaikkia muita ilmiöitä. Vuoden 1891 valtiopäiville mennessään oli hän Uuden Suomettaren uskollinen lukija ja hengenheimolainen. Aikansa mittojen mukaan arvioituna oli hän hyvä maanviljelijä, taloudellisesti vaurastunut, harrastava kunnallispoliitikko, nuortenkin valistusharrastuksia ymmärtävä, ehdottomasti raitis mies. Helsinki laajensi miehen näköpiiriä. Valtiopäivillä oli hän esiintynyt julkisesti vain syrjästäkatsojana, mutta tehnyt sitä enemmän havainnolta. Yrjö-Koskisen ja Meurmanin henkinen vaikutus oli ollut ratkaiseva eikä se haihtunut koskaan. Hänessä oli ollut luontainen herrain vieronta ja ruotsalaisvastenmielisyys, siellä tuli lisäksi ryssänkauhu. Levottomana etsi hän koko silloisen talven suuria suomalaisia, mutta löysi vain kaksi, nämä ylempänä mainitut. Kumpaisenkin ajatustavassa oli läheisesti samaa mitä oli hänen omassaan. Monissa muissa tapasi hän vain sekalaisia vaikutuksia. Ryssän rynnistely teki elämän muuten levottomaksi. Mutta nämä kaksi vuodattivat hänen myrtyneeseen, eksyksistä kotiin kaipaavaan sieluunsa uutta uskoa. Vielä vuosien takaa tunsi Pyydysmäki Yrjö-Koskisen hengen vaikutusta sielussaan. Hänessä iti ja kasvoi henkisiä voimia, ja samalla hän oppi näkemään elämän uusia puolia.

Suomalaisen kansallisuuden erikoisasema selveni hänelle suhteellisesti samoin kuin ennen rautatietöissä Etelä-Suomessa oman maatalouden perustaminen. Ruotsalainen virkavalta ei hellittänyt, mutta sen kanssa nyt kilpaili venäläinen. Suomalainen tunsi orjuuttajainsa tukkanuottasilla-olon. Miksi ruotsalaisetkin tahtoivat hallita? Miksi he eivät alistuneet olemaan tasa-arvoisia suomalaisten kanssa? Olisi sitten yhdessä taisteltu ryssää vastaan. Mielessään kuvitteli Pyydysmäki tämän ryssän hyökkäyksen tuhatjalkaiseksi painajaiseksi, paholaiseksi, joka toisinaan hampaita kiristellen, äristen ja vaahtoa purren hätyyttelee Suomea kuin paha peto, toisinaan taas lähentelee häntää lierutellen ja luvaten etuja ja vaikutusvaltaa niille, jotka kumartavat.

Kumartavat! Erkki Pyydysmäki oli aina inhonnut kumartelua. Mutta Helsingistä tultuaan hän sitä vihasi.

Kaikkien venäläisten yläpuolella oli kuitenkin keisari, josta Erkilläkin oli aikaisemmin ollut mielessä kullattu puolijumalainen kuva, alamaisuskollisuuden muovailema. Ennen valtiopäiviä ei hänen mieleensäkään pujahtanut, että keisari Aleksanteri kolmas voisi pettää sanansa, tehdä väärin. Tämän vilpittömyyden mielikuvan oli maalaillut jo Aleksanteri toisen kuolematon maine. Keisarin tahtohan oli ratkaissut ja oikein selvittänyt suomalaisen virkakielen asiankin ruotsalaisten juonitteluja vastaan. Keisarin tahto oli, perustuen suomalaisten uskollisuuteen, antanut Suomelle asevelvollisuuslain ja siten vapauden ja kunniaoikeuden puolustaa itse maataan. Taustalla pälyili tosin Nikolai ensimmäisen synkkä henkilökuva kuin juutalaisten Jehovan leppymätön hahmo uudentestamentin valoisan jumaluuden edessä. Mutta Aleksanterit olivat valtiollisesti uusitestamentillisia. Erkki piti kumpaakin Jumalan armosta lähetettynä Suomen valtiollisena Mooseksena…

Silloin.

Mutta näinä parina vuotena oli asiaintila alkanut muuttua. Erkki Pyydysmäen ihanteellinen valtio-oppi oli vaihtunut realistiseksi. Aleksanteri kolmas ei ollut enää epäilyksien ulkopuolella. Päinvastoin Erkki epäili häntä. Keisarillisen mielikuvan sijaan alkoi muodostua ryssän kuva.

Yrjö-Koskinen oli hänelle kerran ohimennen maininnut ajatuksen, jota hän ei uskaltanut silloin tarkemmin perustella, mutta joka mielessä kehittyi sikäli kuin tapaukset kutoivat uutta historiaa. Se oli viittaus, että Suomi voisi joskus olla itsenäinen. Huolimatta alamais-uskollisuudestaan hän heti pani tämän harvinaisen ajatuksen talteen kalliin muistolahjan tavoin. Eikä hän ollenkaan huomannut, miten se salaisuudessa kasvoi ja vahvistui sitä mukaa kuin keisarin sanan pitävyys alkoi pettää. Siihen tuli lisäaiheeksi kaikenlaiset juorut perintöruhtinaasta, Nikolaista. Perintöruhtinaan henkinen ja ruumiillinen alamittaisuus kauhistutti ihmisiä, jotka käsittivät millaisiin käsiin Suomen valtiollinen olemassaolo silloin joutuu, kun se tulee riippumaan tämän ruhtinaan luotettavuudesta. Samoihin aikoihin kerrottiin lakkaamatta Pietarissa olevain Suomen edustajain laiminlyönneistä…

Pyydysmäelläkin laskettiin jo näihin aikoihin Suomen oman sotaväen mieslukua ja mahdollisuuksia. Erkki Pyydysmäki ja opettaja Lintumäki saivat siitä moneksi pitkäksi iltapuhteeksi innostavia kannunvalanta-aiheita. Vaikka he olivat valtiollisesti jakautuneet niin, että Erkki kuului epuuttamattomasti "vanhoihin" ja Lintumäki yhtä vääjäämättömästi "nuoriin", oli heidän mielenkiintonsa tähän asiaan sama. Mielikuvittelu pani monesti silmät loistamaan ajatuksesta, että kerran tulisi hetki, jolloin kaksisataatuhatta Suomen harjoitettua sotilasta vapauttaisi isänmaan!…