II.

Ostettuaan aikoinaan Penttilän herastuomarin talon joutui Erkki Pyydysmäki tuon vanhan ja kokeneen, aikaansa nähden valistuneen ukon kanssa yhä läheisempään vuorovaikutukseen.

Niinä aikoina kohdisti Erkki koko harvinaisen miehisen tarmonsa taloudelliseen toimintaan. Saatuaan taloutensa vakavalle pohjalle alkoi hän kiinnittää huomionsa kunnallisiin, jopa sanomalehtien lukijana valtiollisiinkin ja valistuksellisiin asioihin. Kun Penttilän herastuomari vanhuuttaan erosi kihlakunnan lautakunnasta, asetettiin Erkki tilalle. Näin tuli hän eri teitä vedetyksi julkiseen elämään.

Juuri näihin aikoihin sattui kansallisen heräämyksen aaltoliike kulkemaan yli paikkakunnan, ja Erkki Pyydysmäki joutui sen vaikutuspiiriin. Vääryys, jota ruotsalaisuuden ylivalta Suomen virastoissa ja kouluissa merkitsi, oli vaurastuvan talonpojan silmissä niin räikeä, että hän niihin aikoihin olisi tuntenut olevansa valmis mihin tahansa kukistaakseen sen. Asia kävi siitä yhä pahemmaksi, että mitä enemmän asiaan syventyi, sitä räikeämmältä vääryys näytti. Talonpojan voimilla ja keinoilla ei kuitenkaan voinut tehdä mitään. Näitä asioita miettiessä palautui hänen mieleensä usein sama tunnelma kuin aikaisemmin ajatellessa Pyydysmäen raiskattujen ja laiminlyötyjen maiden viljelyskuntoon saattamista. Silloinkin tuli joka käänteessä tietämättömyyden voima vastukseksi. Se oli nyt kokemuksen ja työn raskaassa koulussa voitettu. Maat kasvoivat. Mutta nähdessään tämän ruotsalaisuuden vallan ja suomalaisen kansan oman kykenemättömyyden auttaa itseään talonpoikainen mies voimattomuudentunnossaan katkeroitui. Oma tieto ei riittänyt mihinkään, ja pojista sai kauan odottaa taistelumiehiä, jos niitä koulutiellekin pani. Erkki Pyydysmäen ainoa koulumestari oli ollut herastuomari. Keskusteluissa oli selvitelty ajan valtiollisia ja valistuskysymyksiä. Oli hankittu myöskin joku määrä näitä asioita valaisevia kirjoja.

Niin sai mies oppineeksi kansallistajunnan aakkoset. Selvimpänä kohosi hänen tajunnastaan jonkinlainen kirkastettu talonpoikais-ihanne suomalaisen kansallisuuden varsinaisena edustajana. Virkamiehet ja kauppiaat olivat jo jotenkin sekaantuneita, niissä oli tottumustensa, käytöksensä, elämänkäsityksensä ja mielitekojensa puolesta jo ruotsalaista herrasvaikutusta. Työväki oli suomalaista. Suurin osa torppareita ja mökkiläisiä elikin niin lähellä tilallista talonpoikaa, ettei siinä ollut välillä mitään selvää rajaa. Erkki vihasi säätyraja-aitoja. Kansalliseltakin kannalta katsoen ne piti hävittää.

Nykyään oli Pyydysmäki raitis, oli ollut jo monta vuotta. Mutta aikaisemmin, kun hänkin vielä otti naukun pitäjän miesten seurassa, saattoi se vaikuttaa sen, että hänen sisällinen talonpoikaisylpeytensä pääsi purkautumaan. Sellaisissa tapauksissa voi hän kyllä sanoa pitäjän nimismiehelle, joka oli jotain vanhaa aatelisperua ja ylenmäärin sukuylpeä:

— Kaikki talonpojat ovat aatelismiehiä niin kuin sinäkin!

Silloin nimismies loukkaantui ja alkoi tuhista. Hän saattoi vetäytyä jonnekin syrjään valittamaan vähemmän äksylle ryyppytoverille lautamies Pyydysmäen hävytöntä talonpoikaisylpeyttä. Pyydysmäki vuorostaan nauroi kohtausta jollekin toiselle kiihtynein mielin kertoen:

— Niillä tuollaisilla pikkuherroilla on niin naurettavan väärä käsitys nykyaikaisesta maailmanjärjestyksestä ja suomalaisen talonpojan arvosta. Niille täytyy sanoa hieman loukkaavasti ennen kuin ne huomaavat. Pitää loukata niin kuin hekin loukkaavat.

Siten hänestä tuli ympäristönsä johtaja, mistä syystä hänet laitettiin valtiopäivillekin.

* * * * *

Vain vanhimman pojistaan, tämän Iiskan, oli hän toimittanut koulutielle. Hänestä piti tulla puhtaasti suomalainen virkamies. Poika oli aikaisimmasta nuoruudestaan saakka tottunut nöyryyteen isää kohtaan. Äidin ja pojan välillä tämä suhde muodostuikin aivan itsestään luonnolliseksi. Sillä äiti oli niitä ihmisiä, jotka vielä senkin jälkeen, kun jo ovat lakanneet rintamaidollaan elättämästä poikia, säilyttävät valtansa lapsiin siinä määrin, että villimmätkin pojat aivan kuin luonnon pakosta noudattavat heidän tahtoaan. Isä oli ollut ankarampi ja vaativampi, varsinkin ensimmäisten lasten kasvattajana; myöhemmin oli hän huomattavasti hellittänyt ohjaksia. Tässä Iiskassa oli sikeytynyt isän tahtoa vastustava halu siitä huolimatta, että sitä ei juuri milloinkaan, varsinkaan lapsena, saanut näyttää. Tämä taipumus oli elänyt salassa sitä elinvoimaisempana, imien uhmaa juuri salaisuudestaan. Suhde ei ollut oikeastaan vihamielinen, usein se voi olla varsin avomielinenkin. Se oli pikemmin vierastava, hiukan eristävä, hieman eri suuntiin vetävä.

Ensimmäinen Iiskaa koskeva syvempi erimielisyys vanhempain välillä sattui silloin, kun oli ratkaistava minkä uran hän yliopistoon tultuaan valitsisi. Isä olisi halunnut pojasta mieluummin lakimiestä saadakseen antaa isänmaalle yhden puhtaasti suomalaisen virkamiehen. Mutta äiti ajoi pappisuran asiaa. Äidille tulivat avuksi pojan luonteenominaisuudet. Nehän vetivät jonkun verran runolliseen haaveiluun muistuttaen samalla papillisista taipumuksista. Äidin tahto voitti.

Pojalla itsellään ei siihen aikaan ollut aavistustakaan mistään "urasta". Lyseon penkkejä hieroessaan oli hän ajatellut vain kaikkea muuta, eläen päivän kerrallaan, ilman mitään tulevaisuuden suunnitelmia. Kun niitä myöhemmin ilmestyi näköpiiriin, ajatteli hän vain ylioppilaselämää ja sen iloja. Mitä sitten seuraisi, sen saisi vastaisuus ratkaista. Hän valitsi vastustelematta pappisuran.

Valtiopäivämies Erkki Pyydysmäki kuului valtiollisilta mielipiteiltään ehdottomasti vanhoihin. Suometar oli 15 vuotta ollut hänen raamattunsa ja Penttilän herastuomari hänen profeettansa. Yhdessä asiassa Penttilän vaikutus kuitenkin jäi heikoksi: Erkki Pyydysmäessä ilmeni aina hienoinen vastenmielisyys pappeja kohtaan. Hän kyllä kävi kirkossa ja täytti kaikki vaatimukset, mutta ei päässyt luonnostaan mihinkään. Papeista puhuttaessa hän usein laski huumorinsa valloilleen ja näki mielellään naurajat puolellaan. Mutta jos joku olisi sanonut hänelle, että pojasta tulee jumalankieltäjä tahi vaikkapa vapaakirkollinen tai jotain muuta sellaista sekavaa, joka poikkeaa säännöllisestä, hyvästä arvokkuudesta, olisi hän hyvin luultavasti nostanut myrskyn.

Kun nuori ylioppilas nyt oli viime syksystä saakka ollut Helsingissä, oli kotoisten suunnitelmien taivaalle alkanut kuitenkin nousta hieman pilviä. Iiska oli ruvennut tuntemaan omituista henkistä vetoa nuoriin. Tämä oli saanut alkunsa aivan pienestä ja vaatimattomasta kosketuksesta: hän oli kirjoittanut muutamia novellikokeita ja tarjonnut ne nuorten lehdissä julaistaviksi. Ne olivat herättäneet hieman toiveitakin ja saattaneet tekijän muutamien kirjailijanuorukaisten tuttavuuteen. Niissä piireissä eivät kirkolliset ja papilliset harrastukset olleet siihen aikaan aivan korkeassa kurssissa. Seuraus oli, että Iiska Pyydysmäelläkin oli jo ollut hetkiä, jolloin hänen oli vaikea tunnustautua teologiksi. Ennen ei hän ollut huomannut siinä mitään vaikeutta. Päinvastoin oli, varsinkin syksyllä, mieluistakin ilmaista tällä tavoin, että on niin vakava ja määrätty elämänsuunnitelma.

Nyt oli tämä kirjallinen harrastelu käynyt uhkaavaksi. Ensin se tuntui viihtyvän aika hyvin yksissä teologisten opintojen kera. Mutta sitten rupesi sydän pitämään novellisepän puolta ja hieman vieromaan kuivakiskoisia kirkkoisiä. Olihan niilläkin tosin määrätyt luonteenominaisuutensa, joihin kirjallisen teologin nuori mieli saattoi kiintyä. Edustihan heidänkin ajattelunsa erikoistapauksissa runoutta, jossa etsijä löysi monta mielenkiintoista vivahdusta. Mutta kun näitä havaintoja joutui arvioimaan totuutena, jonka perustukselle oli laskettava se julistus, minkä levittäminen oli tuleva elämäntehtäväksi, pyrki toisinaan nousemaan hiki.

Tällöin henkisesti heräilevä ylioppilas asetteli mielellään rinnakkain runouden ja kirkkoisät. Mieleen nousi vertaileva, ajan ilmassa liikkuva rinnastus: tässä kukoistava, elinvoimaa uhkuva verevä nuori tyttönen, joka hymyilee joka asenteessa, tuossa vanha kuihtunut luostarisetä, jonka silmäniskun ainoana ymmärrettävänä vivahduksena oli elämänviha. Tässä tilassa täytyi nuoren miehen kevättalvella usein tunnustaa itselleen, että hän oli vahvasti rakastunut novelliin ja kyllästynyt kirkkoisiin.

Niin alkoi ajatus askaroida runouden lumoavissa maailmoissa. Teologisten opintokirjojen rinnalle hänen pöydälleen ilmestyivät kaunokirjalliset ja estetiikkaa käsittelevät teokset. Kirkkoisät saivat oppia odottamaan. Nuori ylioppilas tutki maailmaa ja runoutta. Joskus kyllä vilahti mielessä kysymys, eikö koko papin urasta olisi luovuttava. Ratkaisulla ei kuitenkaan ollut kiirettä. Nuori maalaisylioppilas nautti elämän uusista vaikutelmista ja harrasteli esteettisten ja kirjallisten mielikuvien keväisessä hurma-aallokossa. Hetken ylioppilastuttavuudet ja kirjalliset suhteet olivat sellaisinaan elämän tarkoituksena ja kunnianhimon päämääränä.

Tästä henkisen aherruksen ja keväisen luomisriemun keitaasta alkoi Iiskan sielussa pian nostaa päätään uudistaja. Se oli ennestään tuntematon ilmestys tämän maalais-ylioppilaan mielessä. Taiteellinen ja kirjallinen riemu ei enää silloin ollut pilvetön. Yhteiskunta ei enää pysynytkään vain romaanin ja teatterin kirjallistaiteellisia tehtäviä varten muovailuissa puitteissaan, vaan se ryntäsi tosi elämään, itse katsomoon. Siiloin näki läheltä. Paljastui yllättäviä, rikollisia, rumia, särkyneitä puolia. Siinä kirkui rinnan hirveä köyhyys, hätä ja tuska ylellisen rikkauden ja nautinnon ilojen kera. Siinä kilpailivat valhe ja totuus, petos ja rehellisyys, itsekkyys ja suurin uhrautuvaisuus.

Nuori ylioppilas sai ensi herätyksensä elämänkauneuden lumoista. Se aalto kantoi hänelle runollisen ajatuksen ja kynän käteen. Samalla tiellä kohtasi vihdoin myöskin todellisen elämän. Yhteiskunta, jonka nimeä hän ennen tuskin oli kuullut — ainakaan ei hän ollut siihen huomiota kiinnittänyt, — tuli vastaan arkipukimissa. Siellä, arkielämässä, oli kamalan ummehtunutta, ristiriitaista, vanhoillista. Ihmiset näyttivät puolisokeilta, eikä toisten itsekkyydellä, enempää kuin toisten kärsimyksellä, ollut mitään rajoja.

Iiska ei enää voinut nauttia siitä mitä omisti, ei edes siitä millaiseksi oman elämänsä ajatteli. Suuria palkkoja, kauppavoittoja, etuoikeuksia — kaikkia sellaisia tuntui tukevan aina jonkinlainen rikos, siveetön etuileminen.

Sellaiseksi rupesi elämä hahmoittumaan. Hänen kävellessään Helsingin katuja tahi pääsiäisen seudussa kotikylän kujia koskettivat vaikutukset kuin näytelmä teatterissa. Mikään maailmanparantaja ei hänen sielussaan voimia kokoillut eikä toimeensa valmistunut. Siellä heräili vain herkkävaistoinen, tunteva nuori mies, joka näissä kokemuksissa tunsi osaaottavan ihmisen sääliä tai taiteilijanäkemyksen riemua, joskus yhteiskunnallisen syntisyyden kirpeätä tuskaa.

Kaunokirjallinen tuotanto oli siihen aikaan nousukurssissa. Se oli monen mielestä ihaninta elämän työtä. Mutta siihen ei varmaankaan voisi antautua pappi, varsinkaan nuori, joka apulaisena joutuu esimiestensä johtavan käskyvallan alle. Kunhan ei olisi papillista esivaltaa. Kunpa voisi ja saisi saarnata niinkuin itse totuuden käsittää. Hän, Iiska Pyydysmäki, varmasti julistaisi saarnoillaan taistelua sanankuulijain ennakkoluuloja, vanhoillisuutta, taloudellista vääryyttä ja elämän rumuutta vastaan.

Nekös vuorostaan hyökkäisivät kimppuun! Eiväthän sanankuulijat, enempää kuin tuomiokapitulitkaan, salli puhuttavan muusta kuin anteeksi annetuista synneistä ja armosta, ihmisten omasta kelvottomuudesta ja avuttomuudesta. Silloin ei heille mikään vääryys ole kadotukseen vievä synti, vaan jokaiselle kristitylle Kristuksen kuolemassa varattu vapaus.

Miten uskaltaisi äidille ilmaista aikeen luopua teologiselta uralta? Se olisi hänelle uskonnolliseen vakaumukseen kohdistuva katkera pettymys. Isälle olisi se vain pelkkä kunniakysymys, hänen mielestään se osoittaisi vain huikentelevaisuutta. Sen lisäksi oli isä kevättalven kuluessa kiintynyt yhä lujemmin "vanhoihin". Vastenmielisyys "nuoriin" oli samassa suhteessa kasvanut. Hän ottaisi tämän asian varmasti politiikan kannalta. Hän oli talven kuluessa käynyt pari kertaa itse Yrjö-Koskisen ja jonkun kerran Meurmanin luona. Ja poika ei saattanut hymyttä karkoittaa mielestään sitä mielikuvaa, että isä oli näiltä käynneiltä palatessaan näyttänyt sellaiselle kuin olisi hän palannut jumalanpalveluksesta.

Uhma pyrki kuitenkin nousemaan. Eihän tässä ole valittavana elämänura isälle enempää kuin äidillekään, vaan hänelle, nuorelle ylioppilaalle, joka ei aio ruveta leipäpapiksi eikä kenenkään käskyläiseksi, vaan katkoa kahleet, joilla elämä yrittää vyötellä. Hän on valmis vanhempien hyväksi uhraamaan rakkauden, mutta ei luovuttamaan elämäänsä vanhempien ahtaille mielihaluille. Se olisi liian vähäpätöinen tarkoitus. Renki, joka henkisesti nukkuu kapalosta hautaan, tahi talonpoika, jolle akka ja talo ja pikku rikastuminen on elämän tärkein sisältö, ne sen voivat tehdä. Entäs isä? Eikö hänelle ollut suomalainen kansallisuus ja sen nostattaminen pyhä asia? Eikö isän talonpoikaisylpeys ollut saanut sisältöään tästä pyhästä asiasta? Mitähän näistä olisi Pyydysmäen vaarivainaja, isän isä sanonut! Isän Yrjö-Koskis- ja Meurman-palvontaa olisi se äijä varmaan pitänyt herrain häntyröimisenä, hullutuksena ja kuolemansyntinä. Mutta jos äijä nyt eläisi, siitäkö isä välittäisi mitä hän sanoisi! Varmaan hän nauraisi vasten naamaa ja sanoisi: näitä asioita ette te, isä kulta, ymmärrä.

Elämä on niin suuri ja laajenee yhä. Siinä paljastuu suunnattomat määrät laiminlyötyjä tehtäviä ja uusia tehtäviä, joiden tarvetta ei ole ikänä ennen tunnettu. Kuten esimerkiksi ajatuksenvapaus. Ihmiset ovat tässä maassa nukkuneet kauan. Suomalainen ajatus on uinunut kapalossaan. Ei se ole mitään vapautta tarvinnut, ainoastaan kääreitä, tuutijoita ja hoitelijoita. Mutta nyt se potkii kapalossaan. Se huutaa ja vaatii vapauttaan! Ja sitten yhteiskunnan köyhien asia. Köyhyyttä on pidetty Jumalan rangaistuksena ja rikkautta siunauksena. Mutta nyt sanoo eräs suutari, että köyhyys on rikos. Vanhat eivät sitä usko. Isä sanoo suutaria nihilistiksi — mutta poika luulee, että suutari on oikeassa.

Isä ja äiti eivät näistä asioista ajattele niinkuin hän, poika. Jos äiti ymmärtäisi, ettei Jumala mitenkään voi tahtoa sitä, että poika periä hänen uskonnollisen ajatuskuvansa, ja jos isä käsittäisi, että kansallisuusasiassa on hetken tärkein tehtävä nostaa köyhät puutteestaan ja julistaa ajatuksen vapautta ja ajattelemisen välttämättömyyttä, he varmasti käskisivät pojan jättää papin uran, jos hänen elämäntehtävänsä sitä vaatii.

Mitä hän sen jälkeen tekisi, sitä ei hän tietänyt. Ainakin hän kirjoittaisi ja puhuisi näistä uusista ajatuksistaan. Niissä muutamissa novelleissaan ja runokokeissaan, jotka hän oli kirjoittanut, oli hän tuntenut syvää luomisen riemua. Se kohosi huippukohtaansa silloin, kun sai lukea kirjoitelmansa lehdissä. Silloin tunsi suuren, arvokkaan elämän esimakua. Tunsi tekevänsä jotain, olevansa jotain.

Iiska Pyydysmäki oli jonkin verran tuttu Juhani Ahon, Kasimir Leinon ja Pekka Päivärinnan kanssa. Nuo nuoremmat olivat leppoisia, hyväntuulisia poikia, varsinkin ensinmainittu. Juhani Ahon nimi olikin jo noussut nuorten taistelutunnukseksi. Kumpaisellekin oli elämä tuulettamista, ikkunain aukomista, ainaista sotaa ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloja vastaan. Iiska oli saattanut olla mukana vain syrjäisenä, aluksi aivan huomaamattomana nuorena kuulijana, sitten oppilaana. Pari kertaa oli ujoa nuorukaista seuroissa mainittu teologina äänensävyllä, joka kutsui kunniasta aran nuoren veren poskille. Silloin hänessä heräsi pelko, että teologin nimi sulkee häneltä piankin kirjalliset piirit. Päivärinnan tuttavuus oli syntynyt isän välityksellä. Mutta yhteisymmärrystä ei syntynyt. Ikäero oli liian suuri ja harrastukset erilaiset.

Kysymystä uran valinnassa helpotti jossain määrin se yleinen mielipide, että nuoren ylioppilaan pitää ensimmäisenä ylioppilasvuotena, lukujen hätyyttämättä, saada katsoa ympärilleen ja tutustua elämään semmoisenaan. Isä kyllä oli aluksi vaatinut heti käymään pontevasti lukuihin käsiksi. Mutta tultuaan itse talvella valtiopäiville osoitti hän aika pitkälle menevää mukautuvaisuutta. Oliko hän siihen saanut vaikutteita ulkoapäin, on tietymätöntä. Mutta terävällä huomiokyvyllään oli hän jo havainnut joukon omia puutteitaan. Hän oli tarkka seuraelämän mies. Ero herran ja talonpojan välillä kiusasi häntä entistä enemmän. Hän ei sietänyt loukkaantumatta sitä alentumisen vivahdusta, jolla eräät herrasmiehet kohtelivat niin häntä kuin muitakin talonpoikaisia edusmiehiä. Se kiihoitti häntä itsepintaisesti pukeutumaan haarniskaan talonpoikaisten tapojen ja tottumusten puolesta. Mehän olemme talonpoikia, talonpoikain säätyedustajia! Tulee olla ja pysyä talonpoikana puvultaan ja tavoiltaan. Hän teki niin ja huomasi aivan pian sen vaikuttavan suuriinkiin kuuluisuuksiin. Alentuvaisuuden nöyryyttävä vivahdus heikontui. Mutta voitto vei hänet siihen, että joutui seuraamaan toisten säätyveljien esiintymistä tarkan huomaavaisesti. Ivailuun taipuva luonne löysi sopivaa maaperää vaistoilleen. Erkki Pyydysmäki oli aina vihannut kiiltokaulusta, kun näki sen talonpojan kaulassa. Itse kääri hän kaulaansa mustan silkkihuivin ja luulotteli sen olevan parhaiten talonpojan säädynmukaisen. Villahuivi edusti arkimaisuutta, kiiltokaulus narrimaisuutta. Miksi? kysyi Iiska. No siksi, sanoi isä, mutta ei osannut selittää. Se oli vain hänen mielipiteensä ja sillä hyvä.

Vaikka valtiopäivämies usein näki ylioppilaspoikansa käsissä kirjoja, joitten ei mitenkään saattanut katsoa kuuluvan teologiseen kurssiin, sorvaili hän niitä koskevat kysymykset kuitenkin tavallisesti leikin muotoon: pitääkö papin tietää tuollaista? Tahi: se akkain sielu on niin yksinkertainen laitos, ettei sen hoitoon tarvita mitään filosofiaa eikä estetiikkaa…