YHDESTOISTA LUKU.
Jalo Lahja Kalima translation
Luutnantti Rozlucki rupesi työskentelemään erittäin uutterasti kenraalin kansliassa. Hän saapui sinne aivan säännöllisesti ja teki työtä luonnottoman kiihkoisasti, mikä oli turmiollista hänen terveydelleen. Kunkin yksityisseikan piirsi ja maalasi hän usein kymmeneen kertaan ja vielä entistäkin huolellisemmin. Hyvin pian perehtyi hän talon tapoihin, aikamääriin, kaikkiin ääniin ja askeleihin, eri kellojen tikutukseen, ovien ja rappusten narinaan ja talon kunkin asukkaan tapoihin. Kaikkia näitä tietoja käytti hän vain voidakseen löytää hetken, jolloin saattoi kiiruhtaa kierreportaita yläkertaan. Siinä oli hänen ainoa päämääränsä, hänen sielunsa ja ruumiinsa onni. Hänen silmänsä ikävöivät Tatjanan silmien luo, kahden mustan enkelin, joita hienot varjot arkojen siipien tavoin suojustivat, hänen kätensä ikävöivät Tatjanan käsien hurmaavaa pehmeyttä, hänen sieraimensa hänen hajuvesiensä tuoksua, hänen jalkansa Tatjanan huoneen mattoa. Tatjana lisäsi hänen kaihoaan omalla kaihollaan. Piotr tiesi, että Tatjana odotti häntä ovensa himmeän lasiruudun takana.
Tatjana kertoi itkeneensä monesti yöllä kauan, kun oli kulunut päivä, jona hän ei ollut nähnyt Piotria. Hän ei voinut selittää Piotrille, miksi hän oli itkenyt; tämä ei ollut nainen eikä olisi voinut häntä ymmärtää. Monesti Tatjana oli umpimielinen, epäluuloinen ja olemattomalle mustasukkainen. Hän kyseli Piotrilta kaikkia hänen aikaisempia tuttavuuksiaan Venäjällä ja oli levoton kuullessaan sanankaan naisesta, jonka Piotr oli kaupungilla nähnyt. Tatjana kiusasi Piotria usein tahallaan kertomalla henkilöistä, joihin hän muka oli mieltynyt, tuttavuuksistaan ja voitoistaan sekä aikaisemmista ihailijoistaan, joille hän ei todellisuudessa antanut mitään arvoa tai joita ei ollenkaan ollut olemassakaan. Usein sattui, että hänen silmänsä tulivat kesken kiusoittelevaa naurua täyteen hillittömiä kyyneleitä ja hänen huulensa puristautuivat tuskaisesti kokoon. Teennäinen kylmyys hävisi äkkiä, välinpitämättömät kädet tulivat vielä entistä hellemmiksi, silmät etsivät yhä uudelleen Piotrin silmiä. Onnen, luottamuksen ja rajattoman, uskon tunne muuttui molemmissa pienimmänkin ulkonaisen muutoksen sattuessa niin kiduttavaksi ja itsepintaiseksi ikävöinniksi, että sen painon alla tunnit tuntuivat vuosikausilta ja päivät sumenivat pahaenteisiksi, levottomiksi, alakuloisiksi. Kun päivä, jolloin he olivat tavanneet ja heidän sielunsa olivat runsaimmassa luottamuksessa ja rajattomassa vilpittömyydessä auenneet toisilleen, oli mennyt ohi, seurasi raatelevien kärsimysten päivä, joka tunkeutui mustana kuiluna heidän välilleen ja jonka syvyyksistä irvisteli epäluulon pirullinen nauru. Salaisia kirjelippuja kulki edestakaisin, niiden muste oli haalistunut ja kirjaimet töhriytyneet äänettömistä, raivoisassa tuskassa painetuista suudelmista. Luettavaksi valittu kirja, joka oli pieluksen alla ja jota painettiin niin usein sydäntä vasten, että se lopulta hajosi, muuttui rakkauden kirjaksi, rakkauden tekstiksi ja selitykseksi. Pitkän yön täytti uni, jossa ei ilmennyt ruumiillinen henkilö, vaan ruumiiton hymy, silmäparin taivaallinen katse, musta kuin yö, omaa valoaan sädehtivä, loistava kuin aurinko. Kaiho heräsi äkkiä ja aiheettomasti, kohosi äärimmäiseen huippuunsa, imeytyi kaikkeen olevaiseen, kätki sisäänsä taivaan ja maan, hävitti elämän ilon — ja katosi taas jäljettömiin ensimmäisestä hymyilystä.
Tatjana piti ylellisyydestä. Hän oli itse tavallaan loiston olemuksen ilmaus, tuhlaukseen sisältyvän viehätyksen symbooli. Hänen pukunsa olivat elegantit, aina hyvin taidokkaasti valitut ja sopusoinnussa hänen ruumiillisen kauneutensa kanssa. Vaaleanvihreät tai hopeanharmaat silkkisukat, kiiltonahkakengät, erilaiset vaihtelevat tukkalaitteet, jotka antoivat hänen päälleen aina uuden ulkonäön, hansikkaat ja hajuvedet, mutta ennen kaikkea tuoksuvien röyhelöjen salainen kauneus, jotka kätkivät hänet sisäänsä kuin pilveen ja joita Piotr huumaantuneena katseli kuin mielikuvituksen loihtimaa satua onnellisina hetkinään — tämä aivan tuntematon maailma tempasi Piotrin väkevästi valtaansa. Hänen sielussaan orasti itsepintaisesti yhä vain kasvava hienouden ja sirouden ihailu, sirouden, joka tihkuu ylellisyydestä kuin tuoksu kauniisti koristellusta kristallipullosta. Hän ei olisi voinut kuvitella Tatjanaa kuulematta silkin kahinaa, tuntematta hajuvesien tuoksua, näkemättä jalokivien välkettä ja puvun harsomaisuutta. Hän sai nähdä Tatjanan puolipukeissa, aamuruskon tavoin verhottuna vain utuihin ja harsoihin, lumivalkeilla patjoilla uinuvana — ja sellaisena hän väikkyi Piotrin salaisessa unessa kuin puhtaan, vienon soiton laineilla kulkien.
Eräänä päivänä maaliskuun lopulla avasi Tatjana itse Piotrille oven. Heti kun Piotr oli astunut sisään, sanoi Tatjana hymyillen:
— Mathilde ei ole kotona.
— Onko hän mennyt pois?
— On. Koko iltapäiväksi.
Tatjanan viehättävä käsi tarttui Piotrin käteen, ja hän vei hänet pimeää käytävää pitkin. Äkkiä pusersi hän polttavat huulensa Piotrin kättä vasten ja esti häntä kaikin voimin riistämästä sitä irti. Kun he olivat jo huoneessa, nousi hän varpailleen, otti Piotrin pään käsiensä väliin ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. Hänen silmäluomensa olivat painuneet kiinni, huulet olivat punaiset ja kuumat. Hän kuiskasi:
— Älä pelkää.
— Entä sinä?
— Minä tahdon…
— Miten sitten käy?
— Tahdon saada pienen tytön, suloisen, mustasilmäisen. Minä ruokin sitä, kasvatan sen isoksi…
— Tatjana!
Mutta täydellisen paljastumisen pelko sai Tatjanan torjumaan luotaan rohkeat kädet. Hän puristi käsillään Piotrin päätä kuin hehkuvin liekein.
Sade lorisi vesiränneissä ja valui leveinä viiruina suuria ruutuja alas, tuuli ulvoi ja valitti puutarhan poppeleissa. Ilta pimeni, mutta hämärä ei voinut peittää kasvojen kalpeutta, joille oli jähmettynyt elottomalta näyttävä onnen hymy. Tatjanan kasvot olivat kääntyneet seinään päin. Hänen kangistuneet silmänsä pysyivät liikkumattomina.
Piotr hiipi ulos, ennenkuin Mathilde ehti palata. Hän juoksi portaita alas ja kiiruhti kotiin tyhjiä katuja, sydän kaksiteräisen miekan lävistämänä, onnen ja epätoivon miekan. Hän oli saavuttanut kaiken. Hän tunsi joutuneensa kaltevalle tielle. Yhdentekeviltä näyttävät talot, muurit, aidat, vieraat ihmiset, joita hän näki ensi kertaa ja jotka olivat matkalla työhönsä — kaikki tuntuivat katsovan häntä ja kysyvän: »Entä nyt?» Hän koetti karkoittaa sen kaiken luotaan antautumalla uuden hämmästyttävän ja peloittavan muiston valtaan. Ja se onnistuikin. Mutta hetken kuluttua ahdisti häntä omituinen hyytävä kylmän ja tyhjyyden tunne, joka oli tunkeutunut hänen sydämeensä.