KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Muutamia päiviä myöhemmin pani hän täytäntöön suunnitelmansa, joka oli häntä askarruttanut. Kaikki, mihin hän ryhtyi sen toteuttamiseksi, tapahtui voimakkaan tunnepalon vaikutuksesta taikka pikemmin puserruksesta.

Jo monta päivää aikaisemmin oli hän hankkinut kaikki tarpeelliset varusteet: lyhytvartisen kuokan, kokoonpantavan lapion, viitan. Hän lähti matkalleen yksin ratsain ikäpuolella päivää. Aluksi hän ratsasti maantietä, sitten hän kääntyi peltoteille, jotka hän oli kartalla tarkoin tutkinut, ja lopulta metsäpolulle. Hän oli saapunut salolle ja mieli kiihkeän palon vallassa antoi hevosen kiitää täyttä laukkaa.

Hän ehti määräpaikkaan ennen auringonlaskua. Hän riisui hevosensa ja sitoi sen suitsilla kiinni tiheään pensaikkoon. Maaten rikkaruohoja kasvavilla poroksi palaneen kapakan raunioilla odotti hän auringonlaskua. Ketään ihmistä ei näkynyt, silmänkantamiin saakka vallitsi tyhjyys. Paimenhuutojen viimeinen kaiku häipyi etäälle ihmisasuntojen suunnalla. Yksinäinen lintu vain viserteli jäähyväislaulua laskevalle auringolle. Tulipunainen iltarusko levisi yli rehevän kankaan.

Ennenkuin päivä kokonaan sammui nousi Piotr esiin paikaltaan, astui hautakummulle ja alkoi kaivaa. Ensin loi hän lapiollaan kevyttä hiekkaa, jota lapioi kuin viljaa. Kun kuoppa syveni ja kovempi maa tuli vastaan, käytti hän vuorotellen kuokkaa ja lapiota. Tunteet liekehtivät hänen sielussaan aivan kuin iltarusko yli maan. Hän muuttui koneelliseksi voimaksi, hän tuli kuumeisesta työstään kuuroksi ja sokeaksi. Intohimoisesti tutkien hän tarkkasi maata, kun lapio tunkeutui pehmeään maaperään taikka kuokka irroitti kuivia, kovia maakokkareita. Oli hetkiä, jolloin hän epäili koko tarua viheliäiseksi valheeksi, hänen sieluaan häpäiseväksi ja pilkkaavaksi sepustukseksi, ilkeiden herjaajien konnanjuoruksi. Niin ihmeellistä, niin uskomatonta oli, että hän omin silmin voisi nähdä isänsä — nähdä legendan! Mutta nyt lapionkärki vingahti oudosti. Kuullessaan tämän äänen Piotr tunsi sydämensä kouristuvan — ja jokin siinä särkyi.

Kiinteä savi hiekan alla oli muuttunut tummaksi, tahmeaksi murajuovaksi. Piotr alkoi varovasti irroittaa multaa luoden sitä pois vähän kerrallaan. Hän kuljetti asettaan luita pitkin, tunsi varpaat ja sääriluun, lantion, selkärangan. Hän näki kaarevat kylkiluut, jotka törröttivät mustasta savesta maahan jähmettyneen huudon kaltaisina. Käsivarsien luut olivat ruumiista sivulla pystyssä, haudan seinämillä, kohoten ruumista ylemmäksi. Piotr alkoi käsillään mättää pois multaa molemmin puolin, ikäänkuin työntäen syrjään jonkin verhon mustia poimuja. Hänen sormensa nostivat hellävaroen, ikäänkuin loihtien, maasta esiin murskaantuneen pääkallon ammottavan leuan. Tajuttomana, nyyhkyttäen painoi hän huulensa luita vasten. Ja hän kosketti huulillaan suuta, joka oli muuttunut maaksi. Lukemattomia kertoja hyväili hän kädellään rikkoutumia, kohtia, joihin sotilaitten kuulat olivat tehneet kuolettavia aukkoja. Tuhansin hellin nimityksin hän sitoi jokaisen haavan, kyynelin huuhteli hän jokaisen vamman. Isän kuolintuskan hän puki helliin sanoihin, vienoimpiin sointuihin, mitä hän tiesi, tehden sen nyt niin rakkaaksi käyneellä puolankielellä.

Hän löysi pari ruostunutta saappaan kantanaulaa ja vyösoljen ja kätki nämä esineet povitaskuunsa.

Oli jo myöhäinen ilta kun hän nousi pois haudasta.

Kuu oli äsken noussut taivaanrannalle. Piotr loi umpeen haudan ja peitti kummun hiekalla. Hän nousi hevosen selkään, heitti ohjakset hevosen harjalle ja ratsasti kädet voimattomina, riipuksissa. Hän katseli pilvettömällä taivaalla loistavaa kuun kiekkoa. Hän tunsi pelkkää iloa. Hänelle oli avautunut ylevä maailma, uusi sielun valtakunta. Hänen sydämensä riemuitsi siitä, että tällä maan kamaralla oli elänyt ja niin yksinäisenä kuollut puolalainen ritari Jan Rozlucki ja että tämä ritari oli hänen isänsä.

Omin päin kulkeva hevonen asteli varovasti leveällä, syväraiteisella, rattaiden ja karjan jälkien uurtamalla tiellä.

Aivan odottamatta lähestyi mies ratsastajaa ja alkoi nopein askelin kulkea hänen rinnallaan. Se oli paljasjalkainen renkipoika, olkihattu päässä ja karkea takki hartioille viskattuna. Hän tarkasti Piotrin upseerinunivormua, kyyristyi äkkiä ja katosi kuin aave tien varrella oleviin pensaikkoihin.

— Pakene minua, pakene!… huusi ratsastaja nauraen tälle miehelle, sielu riemusta väräjöiden.

Hän ratsasti suureen, tiheästi asuttuun kylään, jossa tuoksusi vasta niitetyltä heinältä. Täyteen kuormatut heinärattaat olivat pihalla, heinää ei ollut vielä ehditty purkaa latoihin. Koiranhaukunta seurasi häntä ja salamyhkäinen kuiskailu tuvissa ja puutarhoissa, paljasten jalkojen kopse kujilla, takiaispensaikon kahina… Hän hoputti hevosensa vinhaan raviin, ratsasti pois kylästä ja joutui tuntemattomille poluille nähden kaukaa kuunvalossa loistavan puron. Hän oli joutunut kukkulain väliseen laaksoon. Pajut kumartuivat siellä veden pinnan yli ja loivat varjoja niitetyille niityille. Nuoret tammilehdot kohosivat rinteillä mustina ja liikkumattomina tässä hiljaisessa yössä. Jossain, aivan kaukana, lirisi joki kiviä huuhdellen kuutamon ja valkean usvan verhoamissa alhoissa. Rajaton äänettömyys täytti tämän siunatun laakson. Kuu loisti pistäytyen tuon tuostakin hohtavien hattarain taa. Tuo yhtäjaksoinen, tasainen valo vuoti lähteestään kuin salainen ja käsittämätön totuus, joka vetää sielua puoleensa aina samaan suuntaan. Töyräiden tummien kuusten painavien oksien lomitse valautui välinpitämätön, ikuisen kaunis valo maahan. Jokainen säde lisäsi yksinäisyyden tunnetta, oikealta tieltä harhaantuneiden kaihoisaa surumielisyyttä. Pilkallisena, jäykistyneenä hymynä, autuuden hymynä avaruuden erämaassa, väikkyi kuutamo häipyen etäisiin pilviin. Minne silmä kääntyikin loi kuutamo valheellista eloa kuolleeseen avaruuteen, loihti sen täyteen outoa, tajuamatonta autuutta. Kultareunaisina, hiljaa ja huomaamatta hajautuivat öiset sumut. Paikasta toiseen siirtyi kevyt auer, joka ikuisen vahdin tavoin vartioi ihmissuvun pyhiä unelmia, tuntee sen huokaukset ja kahlehditut voimat ihmisen sielussa ja hymyilee niille taivaan pyhätöistä. Yösirkat sirisivät pimeydessä. Puron ääreltä loisti himmeästi kukkia kosteassa yössä. Näkymättömät yrtit levittivät tuoksujaan.

Hevonen, joka taas sai kulkea omin päin, alkoi hiljaa tömistäen juosta kivikossa, kasteessa ja pehmeässä tienpölyssä.

Ratsastaja tunsi sielussaan voimaa, joka olisi kyennyt taivuttamaan taivaan ja maan. Hän ojensi taivasta kohti kätensä, jotka, hän tunsi omikseen, mutta joissa samalla elivät hänen isänsä luut, ja levitti ne aivan kuin käydäkseen käsiksi rajattomaan työhön. Hän riistäytyi irti kaikista kahleistaan, kohosi oman itsensä yläpuolelle, yläpuolelle elämän ja kuoleman, ja upotti henkensä voiman hymyn iäisyyden taivaalliseen hymyyn.