ENSIMMÄINEN LUKU.

Syvä hiljaisuus vallitsi käytävissä. Ei pienintäkään ääntä kuulunut oppisaleista. Ei erottanut vähäisintäkään tärinää, ja kuitenkin tunsivat kaikki, että juuri tänä hetkenä vaunut lähenivät ja ajoivat opiston portaiden eteen Zabalkanski-prospektilta.

Yksi kuudesta ylemmästä upseerista, jota ylemmän kurssin kuulijat eivät paljoakaan tunteneet ja joka luennoi alemmalla junkkariosastolla linnoitustieteen alkuperusteista, tuli varpaisillaan hätäisesti saliin ja sulki kuumeentapaisella kiireellä omakätisesti salin kaikki neljä ikkunaa. Hänen liikkeissään oli sellainen jännitys ja hänen kasvonsa olivat niin kalpeat kuin olisi hän teollaan voinut pelastaa koollaolijat jostakin uhkaavasta vaarasta. Sitten pujahti hän penkkirivin edustalle, teki epämääräisen, miltei taianomaisen liikkeen kädellään ja katosi kuin varjo. Hetken vielä kuului hänen kannustensa hillittyä kilinää, ja tämä ääni oli omiaan vihlomaan äärimmilleen jännittyneitä hermoja.

Pitkä, pohjaton äänettömyys…

Piotr Rozlucki istui suorana pulpettinsa ääressä, liikkumattomana kuin malmi, aivan kuin hän olisi kuulunut välttämättömänä osana uudenaikaiseen patteriin, jonka rakenteesta hän oli ahtanut päänsä täyteen tietoja. Hänen silmänsä olivat vaipuneet parkettilattiaan ja seurasivat vahalla kiilloitetun puun kuvioita. Kun hän vihdoin jälleen nosti silmänsä, teki hän sen vastahakoisesti, miltei vasten tahtoaan. Juuri suljettujen ikkunain takana, kostean pehmoisessa ilmassa, jonka leppoisa keväinen sade oli kuiskailevan ripityksen tavoin puhdistanut kaupungin tuoksuista, ojentui näkymättömistä rungoista versoavia, runsaslehväisiä kastanjanoksia kartionmuotoisine kukkineen ja ne kurottautuivat kuin hennot käsivarret salaperäisestä, kaukaisesta maailmasta näitä ikkunoita kohti.

Piotr Rozlucki palasi kiireimmiten sekä silmillään että ajatuksillaan tältä muurien ulkopuolelle tekemältään lyhyeltä retkeilyltä. Hän häpesi heikkouttaan, joka tuntui hänestä rikkomukselta sotilaallista kuria vastaan, ja asettautui taas riviin. Nyt näki hän itsensä taas toveriensa keskelle pistettynä, säännöllisesti kuin säleaidan puu. Mitä suurimmalla tahdon ponnistuksella hillitsi hän jokaisen mielenliikutuksen.

Kaukaa alhaalta kuului pääoven tuttu narina. Hillittyjä ääniä. Kaukaisia askeleita marmoriportailla. Epämääräistä hälyä yläkoridorista, josta kuului useampien henkilöiden astunnan töminää.

Jokaisen upseerin sydän puristui kokoon. Heidän vielä äsken hämärä aavistuksensa kiteytyi selväksi tietoisuudeksi. Kaikki tahto kokoontui yhteen. Ei ainoakaan lihas liikahtanut, vaan oli valmiina ottamaan vastaan käskyjä.

Yhtäkkiä astui saliin rehtori, esikuntaupseeri ja patterinpäällikkö, mies, jolla oli rautaiset kasvonpiirteet. Hän loi kiireisen silmäyksen luokkaan ja jäi suorana kuin pylväs seisomaan ovelle, katse suuntautuneena käytävään. Samassa silmänräpäyksessä kohosivat ylemmän kurssin nuoret upseerit yhtenä miehenä paikaltaan.

Saliin astui hitain, raskaanpuoleisin askelin suuriruhtinas, opiston suojelija, pitkä, solakka mies, jolla oli harmahtava tukka ja epäystävälliset pitkähköt kasvot. Hänen lyhyessä suippoparrassaan, samoin kuin sileäksi suoritussa tukassaankin, kimmelsi valkeita hopeahaivenia.

Hän tervehti nuorukaisia äänettömästi, sotilaalliseen tapaan. Oppilaat vastasivat tervehdykseen yhteen ääneen, ulkoaopitulla lauseella, äänessä tervehdyskaavan edellyttämä innostus. Ruhtinas suuntasi askeleensa opetusistuimelle, jonne oli levitetty muhkea matto, ja istuutui hillityn sulavasti nojatuoliin, joka oli hallitsevan keisarin muotokuvan alla. Hänen molemmille puolilleen asettuivat saattueen kenraalit täsmällisen tarkoin seuraten arvojärjestystä, aivan kuin he suorittaisivat monimutkaisen tanssin liikkeitä: tykistönpäällikkö, tykistön yli-inspehtori, tämän apulainen, tykistöhallituksen inspehtorit ynnä muut. Vastikään vielä tyhjä salinnurkka loisti äkkiä upeita olkalappuja, samettikauluksia, tummanpunaisia nauhuksia, olkahihnoja, monivärisiä vöitä, kunniamerkkejä, tähtiä, nauhoja, kaljuja päitä ja voideltuja päälakia.

Sapelien kolina, joka koetettiin vaimentaa mahdollisimman vähäiseksi, ja huolellisesti hillitty kannusten kilinä vaihtui taas äänettömyydeksi. Oli taas aivan hiljaista. Kenraalien ankarat silmät mittailivat säälimättöminä päästä päähän salia, jossa oli enemmän kuin neljäkymmentä kokelasta. Nuoret upseerikandidaatit tuijottivat kenraaleihin katse arvojärjestelmästä jähmettyneenä. Ennen kaikkea kiintyivät katseet asianmukaista iloa ilmaisten suuriruhtinaan kasvoihin. He näkivät hänet ensi kertaa. Hänen kasvoillaan kuvastui ikävystyminen, jota hän koetti peitellä väkinäisellä kohteliaisuudella. Koko hänen olemuksensa oli kuin kurin panssariin kääriytynyt. Kasvoissa asianmukainen, karvaanimelä ystävällisyys hän kääntyi Mihailovin akatemian rehtorin puoleen tiedustellen kesken syvintä hiljaisuutta, kuinka pitkälle tutkinnossa oli päästy.

Rehtori jännittyi kuin soittokoneen kieli ja lasketti Hänen Keisarillisen Korkeutensa kunniaksi nöyrästi ja hillitysti, mutta selvästi ja kirkkaasti poljennollisen vastauksen, että suuri osa tutkinnosta jo oli ohi, nimittäin hippologia, sotatieteet, teoreettinen ja käytännöllinen tykistöoppi, oikeustiede, organinen kemia, oppi räjähdysaineista, linnoitusoppi, taktiikka, fysiikka ja differentsialikalkyyli. Jälellä oli vain tavanmukainen isänmaan historian tutkinto. Suuriruhtinas lausui toivovansa saada kuulla opiston yksityisten oppilaiden vastauksia kysymyksiin, jotka hän itse heille tekisi. Rehtori ojensi hänelle heti upseerikokelaiden luettelon. Suuriruhtinas kumartui tarkastamaan luetteloa ja valikoimaan, samalla kuin nuorten miesten sydämet sykkivät ankarasti. Vihdoin hän lausui nimen Prohorov.

Tämä Prohorov nousi seisomaan, astui salin perältä esiin ja koetti luonnottomasti jäykistää jalkansa peittääkseen siten niiden vapisemisen. Hän tunsi olevansa alttiina kaikille katseille, niinkuin pahantekijä mestauslavalla. Ilokseen kuuli hän vaarattoman kysymyksen savuamattoman ruudin kokoonpanosta, lausui sen kaavan, selittäen ylimalkaisesti tämän aineen kemialliset, fysikaaliset ja räjähdysominaisuudet, mainiten myöskin sen taktilliset ja taloudelliset edut. Hyvänsuovan katseen rohkaisemana lisäsi hän eräitä huomautuksia nitroglyseriniruudin lajeista ja palasi säteilevänä paikalleen, kiitollinen ilo silmissä, suun ympärillä, liikkeissä, vieläpä — siltä näytti — saappaittenkin kiillossa.

Tämän ja lähinnä seuraavan toverin, Vasiljevin, selonteon aikana, joka koski tähtäämistä yksinäisellä tykillä ja patterilla, poikkeamiskulman määräämistä ja Persenin käyrää, oli Piotr Rozlucki voittanut täydelleen jännityksensä. Hän tiesi varmasti, että hänet huudeltaisiin aikaisemmin tai myöhemmin salin keskelle, ja hän valmistautui kaikella sielun ja ruumiin voimallaan tähän hetkeen. Hän oli tykistökoulun ylpeys, loisto-oppilas. Viidentoista vanhana oli hän tullut tänne primuksena kadettikoulusta ja sitten suorittanut käytännöllisen palvelusajan junkkariosastolla voittokulussa, korkeimmilla arvosanoilla. Teoreettisessa tutkinnossa päästettiin hänet parhaitten osastossa tykistökouluun, eikä hän koko opintoaikanaan missään aineessa päästänyt ketään toveriaan edelleen.

Nyt tulisi hän kruunaamaan koko nuoren elämänsä työn, nyt tekisi hän jollakin suvorovimaisella keksinnöllä itsensä huomatuksi. Tuijottaessaan nyt pingoitetun tarkkaavasti parkettilattiaan painoi hän tarkoin mieleensä tien kateederille ja harkitsi mielessään kaikkia mahdollisuuksia. Hän punnitsi jokaisen askeleensa, suunnitteli jokaisen liikkeensä, selvitti mielessään miten on tervehdittävä ja mikä on sopivin ja tarkoituksenmukaisin kasvojenilme. Näin asestettuna nosti hän pelottoman katseensa suuriruhtinaaseen ja katseli kauan ja levollisena hänen kasvojaan. Hän koetteli tutkia tuota miestä, nähden hänessä sodan salaperäisten voimien arvoituksen, joista voimista hän jo elämänsä kuluessa oli kuullut paljon ja joista hän oli useinkin »matemaattisesti» haaveillut. Mutta suuriruhtinaan kasvot olivat pulmallinen arvoitus, joka meni »nerokkaan» vänrikin voimien yli eikä ollut ratkaistavissa. Rozlucki syventyi ongelmaan kaksikymmenneljävuotiaan hengen koko innolla, joka oli keskeymättömissä opinnoissa kaikin puolin harjaantunut ja täsmällisissä tieteissä terästynyt ja teroittunut miltei jonkinmoiseksi kaukonäköisyydeksi.

Hän tarkasteli nuoren matemaatikon silmillä, jonka sotilastiede on singonnut maineen huippu-unelmiin, tuota miestä, jolla jo oli kaikki ja joka kuitenkin kuvasti vain ylpeää, lievästi salattua ikävää. Hän kunnioitti tätä suuriruhtinaan ikävystynyttä hitautta, jonka rinnalla hänen oma sisäinen työnsä, sielun muokkaamattomien voimien ja tietoisten mahtien jännitys näytti hänestä halpahintaiselta; mutta samalla kertaa tunsi hän sisällään syvän, kesyttömän raivon kiehuvan. Eräänä tuokiona saavutti tämä polttava tunne huippunsa ja vyöryi kaiken muun yli laavana, joka on noussut kraateriaukolle asti. Voittaa tuo mies ja nujertaa hänet, päästä hänen yläpuolelleen ja ottaa väkisin hänen ihailunsa! Sen täytyy tapahtua! Hinnalla millä hyvänsä! Hän sulki silmänsä…

»Mutta jos minä kompastun, jos teen virheen… silloin… mitä silloin…? Mitä minä silloin teen?»

Hetken kuluttua oli salamannopea päätös tehty:

»Annan turhanpäiväisestä syystä von Dahlille korvapuustin, antaudun huomenna kaksintaisteluun ja annan surmata itseni.»

Nyt oli Rozlucki taas tyyni, iloinen ja vilpittömän suorasukainen. Hän odotti. Tutkinnon komedia jatkui. Kutakin yksityistä kokelasta tutki kukin kenraaleista, joiden kaljuista päistä tai mustatusta tukasta jo ennakolta loisti tehtyjen kysymysten täsmällinen ratkaisu. Lopuksi kumartui rehtori kunnioittavasti korkean tutkijan puoleen ja selitti hänelle alamaisimmasti jotain. Suuriruhtinas ilmaisi myöntymyksensä laskemalla silmäluomensa alas. Seurueen kenraalit huokasivat salaa helpotuksesta. Rehtori ilmoitti:

— Hänen keisarillisen korkeutensa käskystä siirrymme nyt isänmaan historian kuulusteluun.

Suuriruhtinas painoi päänsä luetteloa tarkastamaan, suvaitsi lukea joukon nimiä ja mainitsi nimen »von Dahl».

von Dahl lähestyi hiljaisin askelin ja otti vapisevin käsin yhden lipuista, jotka oli levitetty kuulijain penkin vieressä olevalle pienelle pöydälle. Hyvin pian tarrautui kompasteleva ääni erinäisiin Aleksanteri ensimmäisen hallituksen yksityisseikkoihin, ja isänmaalliset ylistyslauseet liehuivat hulmuten kuin valtoimet liput väärään osuneiden aikamäärien ja tapahtumien yllä joiden epätäsmällisyyttä innostus verhosi. Suuriruhtinas tarkasteli kokelasta yhtä hyväntahtoisesti kuin äsken uuninkaakelia; se saattoi vänrikin huumaantumaan. Kun nuori tykistötieteen kandidaatti oli tyhjentänyt varastostaan kaikki 1812 vuoden taistelut ja hänellä oli päässään enää vain sekasotku korulauseita, jotka nekin alkoivat tyhjentyä, kuvastui hänen silmissään pelokas epätoivo ja hänet lähetettiin takaisin paikoilleen mitä suurinta tunnustusta ilmaisevin sanoin.

Miltei samassa silmänräpäyksessä kuuli Rozlucki nimeään mainittavan. Tuossa tuokiossa valmistautui hän sisäisesti toteuttamaan suunnitelmaansa. Hän viritti kasvonsa etukäteen päättämäänsä hymyyn, tuli notkein askelin esiin ja astui suuriruhtinaan, eteen. Nyt kohtasivat heidän silmänsä tai pikemminkin etsi oppilaan katse suurivaltaisen herran silmiä. Tämä hetki tuntui kestävän sopimattoman kauan, sillä rehtori piti parhaana huomauttaa:

— Ottakaahan lippu!

Piotr ojensi kätensä, otti lähinnä pöydän reunalla olevan lipun ja antoi sen päällikölleen.

— Keisarinna Katariina toisen hallitus…

Rozlucki tunsi hetkisen pyörrytystä. Hänen päässään humisi kuin kuumeessa tai kuin kiinanpulverin nauttimisesta, mutta hän rauhoittui vähitellen.

Sinä hetkenä, jolloin kenraali luki kysymyksen, tuntui Rozluckista kuin hän olisi ollut kuilun reunalla. Hän kokosi kaikki voimansa ja sanoi itselleen päättävästi: »Minä koetan.»

Hän vilkaisi taas suuriruhtinaan silmiin. Ei mitään! Tähän saakka hän ei ollut saavuttanut mitään. Nuo silmät eivät olleet voitettavissa. Ne katsoivat omituisesti jonnekin »loisto-oppilaan» pään yli, kuin olisi hän ilmaa. Rozlucki suoristautui vielä kerran, aivan kuin kaksintaistelussa hetkenä, jolloin pistooli kohotetaan. Hän alkoi puhua tasaisella, vierassointuisella, ulkonaisesti kohteliaalla äänellä.

Muutamalla lyhyellä lauseella hän antoi kuvauksen Elisabet Petrovnan hallituksesta siirtyen sitten aikaan, jolloin Anhalt-Zerbstin kaunis prinsessa Sofia Augusta, nuoren Pietari III:n kihlattu, tuli Venäjälle. Hän ryhtyi kuvaamaan perinpohjin tätä ruhtinasta ja esitti hänen luonnekuvansa niin uhkamielisen kylmäkiskoisesti, että hänen onnistui viimein sytyttää mielenkiinnon kipinä suuriruhtinaallisen kuuntelijan silmiin. Hän puhui Pietari III:n kiintymyksestä Fredrik II:een, kiintymyksestä, joka meni kaikkien rajojen yli, hänen uskollisuudestaan Holsteinille ja hänen miltei vihamielisestä tunteestaan Venäjää, oikeauskoista oppia, papistoa ja kansaa kohtaan. Hän viittaili hienosti ruhtinaan henkisten kykyjen heikkouteen, hänen taipumukseensa väkijuomiin ja hänen tapaansa ajatella ääneen. Sitten hän siirtyi antamaan luonnekuvaa Sofia Augustasta, myöhemmästä Katariina II:sta, Elisabet Petrovnan hovin nerokkaasta erakosta, joka ikävästä ahmi joukoittain kirjoja ja sai toistakymmentä vuotta läheltä nähdä valtiollisten tapahtumain kulkua ja vähitellen perehtyä niihin. Rozlucki kertoi taitavasti ja varovasti Elisabetin hovin alhaisesta tasosta ja siellä vallitsevasta ikävästä ja totesi Pietari Feodorovitšin siveellisen arvon tehdäkseen jossain määrin anteeksiannettavammaksi perintöruhtinattaren suhteen Soltykoviin, ja myöhemmin, kun Soltykov nimitettiin elinkautiseksi lähettilääksi, Katariinan uuden suhteen Stanislaw Poniatowskiin, silloiseen Englannin Pietarissa olevan lähetystön jäseneen.

Kun Rozlucki nosti tällä kohtaa silmänsä kuulijaansa, havaitsi hän tämän kasvoilla viimeinkin toivomansa ja edellyttämänsä vaikutuksen. Mutta mielenkiinto, joka kuvastui suuriruhtinaan ilmeissä, oli senlaatuinen, että upseerikokelas tunsi kylmiä väreitä käsivarsissaan. Suuriruhtinas tarkkasi tuikeasti siristetyin silmin nuorta tykistövänrikkiä. Kenraalit, jotka istuivat paikoillaan, muistuttivat jäykkiä, seinään muurattuja kuvapatsaita. Vain jäätävä hymyn häive, joka väreili heidän huulillaan, ilmaisi heidät ihmisiksi, jotka huolehtivat tarkasti omasta ja toistensa elämänurasta tai murskaavasta tuhosta. He tarkastivat nuorta puhujaa julmuutta ja uteliaisuutta osoittavin ilmein. Rehtori seisoi perällä kalpeana, silmät maahan luotuina kuunnellen kokelaan sanoja, jotka läimähtivät kuin ruoskaniskut paljaaseen niskaan.

Rozlucki pysyi päätöksessään ja jatkoi tehtäväänsä täysin tietoisena tarjona olevasta vaarasta. Hän esitti Stanislaw Poniatowskin ylhäiseksi, sivistyneeksi eurooppalaiseksi, ritarilliseksi ja sankarilliseksi seikkailijaksi. Hän mainitsi, ettei saattanut ihmetyttää, että nämä molemmat lännen henkilöt lähestyivät toisiaan alhaisten juonien ja alinomaisten juorujen merkillisessä maailmassa. Ei ollut lainkaan ihme, että perintöruhtinatar halusi saattaa Stanislaw Poniatowskin maineeseen ja nostaa hänet sen valtaistuimen portaille, jolle hän Pietari III:n rinnalla oli istuutuva. Puola oli vaalikuningaskunta. On ymmärrettävää, että Katariina alkoi haaveilla tätä valtaistuinta Czartoryskien kauniille sukulaiselle ja että Stanislaw Poniatowski seurasi hänen unelmiaan. Puolan kruunun saavuttamiseksi oli välttämätöntä oppia tuntemaan kaikki tiet, jotka sinne veivät. Stanislaw Poniatowski käytti sitä aikaa, jonka hän oli Pietarissa, aina pakolliseen poistumiseensa saakka, tutustuttaakseen tulevaa keisarinnaa omaan maahansa. Hän paljasti täsmällisesti, tunnollisesti ja asiantuntemuksella silloisen Puolan kaikki heikot puolet, kaikki haavat, kaikki synnit ja puutteet, hän kuvasi Katariinalle puolueiden tarkoitusperät ja vaikutusvallan, teki hänelle selkoa vallalla olevien lakien tilasta ja merkityksestä, tämän maan hallitseviin piireihin kuuluvien henkilöiden vioista ja luonteen heikkouksista, heidän intohimoistaan ja salaisesta kunnianpyyteestään, heidän kullanjanostaan, heidän itserakkaista päähänpinttymistään tai alhaisaatelisten yksinkertaisuudesta. Tällä tavoin Katariina II, joka ei ollut milloinkaan ollut Puolassa ja joka oli eläessään tavannut vain joitakuita puolalaisia, tiesi aivan tarkoin, mitä kullekin oli annettava, mitä luvattava, kuka oli lahjottavissa ja voitettavissa hänen puolelleen. Hän sai tarkan käsityksen, täydellisen topografian Puolan rappeutuneisuudesta, hän tunsi maan mädäntyneet kohdat ja maanalaiset käytävät, joita myöten hän sopivassa tilaisuudessa saattoi saapua anarkiaa ylläpitämään ja tämän maan uudistustointa ehkäisemään.

Antaessaan tämän puhetulvan vyöryä ei Rozlucki enää välittänyt siitä, minkä vaikutuksen se tekisi. Hän tiesi, että kuulijat muodostavat nyt mielipiteensä, hän tiesi myös, että juuri nyt oli suuriruhtinas »voitettava». Hän siirtyi näin ollen kuvaamaan tapauksia, jotka seurasivat Elisabetin kuolemaa ja Pietari III:n valtaistuimellenousua. Hän kertoi näennäisen vaivattomasti ja luontevasti, miten nuori hallitsija osoitti täydellistä välinpitämättömyyttä Venäjän tapahtumiin ja sen sijaan käänsi kaiken huomionsa Holsteinin ja Tanskan väliseen sotaan. Hän valitti sitä, että holsteinilaisia joukkoja pidettiin Pietarin lähistössä ja että nuori keisari omisti kaiken aikansa näiden joukkojen harjoittamiseen, kun taas kokonaan laiminlöi omat sotilaansa, joita hän saksalaisessa ympäristössään kutsui aina »venäläisiksi». Valtion tulot eivät riittäneet korvaamaan menoja, vajaus johtui ulkomaalaisen armeijan ylläpidon aiheuttamista kuluista. Krimin kaani varustautui hyökkäämään Venäjän valtakuntaan. Talonpoikaiskapinat levisivät kihlakunnasta ja piiristä toiseen, eikä asianomaisen paikkakunnan sotilasvalta kyennyt niitä kukistamaan. Venäjän armeijain tuli lähteä Holsteiniin. Pietari III lausui avoimesti aikovansa vangita puolisonsa ja teljetä hänet luostariin. Hän julkaisi mitä omituisimpia »ukaaseja», kuten esimerkiksi ukaasin synodille keväällä 1762, jolla saatettiin voimaan yhdellä iskulla täydellinen uskonvapaus, aviorikos sallittiin, paastot lakkautettiin ja luostarien orjat julistettiin hallitsijan yksityisomaisuudeksi; hän oli läsnä luterilaisen kappelin vihkiäisissä Oranienbaumissa ja jakoi kaikille läsnäolijoille protestanttisia rukouskirjoja. Huolimatta siitä — jatkoi Rozlucki — että Pietari julistuksillaan poisti Salaisen kabinetin ja antoi aatelisille luvan ulkomaille siirtymiseen, vihasi suurin osa venäläisiä häntä.

Sitten kuvasi Rozlucki niiden seitsemän päivän tapahtumat, jotka seurasivat Aleksei Orlovin ja Vasilij Bibikovin lähtöä Pietarista Pietarhoviin tuomaan Katariinaa pääkaupunkiin, jossa hänet huudettaisiin keisarinnaksi. Hän kuvasi Pietari III:n paon Kronstadtiin, hänen alakuloisuutensa heinäkuun 6:nteen päivään saakka, jolloin hän äkkiä kuoli Ropšan linnassa.

Rozlucki aikoi mainita kirjeen, jossa Aleksei Orlov ilmoitti keisarinnalle nuoren hallitsijan kuolemasta. Tällä kohdalla esitelmäänsä hän oli aivan levollinen. Hänen äänessään oli kylmä varmuus ja voitokas pelkäämättömyys. Huomaamattaan silmäili hän suuriruhtinasta ja antoi katseensa harhailla kenraaliparvessa. Suuriruhtinaan kuivat sormet hypistelivät paperia, ja silmiä verhosi pahaenteinen harso. Kenraalit näyttivät tyyninä odottavan käskyä.

Rozlucki tunsi tuossa silmänräpäyksessä merkillistä nautintoa. Hän tiesi, että jousi oli äärimmilleen pingoitettu. Nyt oli nuoli ammuttava. Jollei se tapahtunut seuraavassa silmänräpäyksessä, niin jousi katkeaisi. Hän kokosi siis ajatuksensa, keskitti ne ja laski kuin sulkanuolen liipasimelle.

— Koettakaa esittää asia suppeammin! sanoi rehtori äkkiä kuivalla, epätoivosta käheällä äänellä, koettaen samalla pelastaa tilanteen, itsensä ja tuon mielettömän huimapään.

Rozlucki käänsi päänsä erittäin kunnioittavasti ja tottelevasti »rakastetun esimiehensä» puoleen.

Hän alkoi heti intoa ja hartautta uhkuen, aivan kuin sanomattoman kiitollisuuden viehättämänä, kertoa Aleksander Suvorovin sankaritöistä ja toimista. Hänellä oli nyt helpotuksen tunne. Hänestä tuntui kuin hän olisi laskeutunut pitkin askelin ja tukka liehuen alas korkealta vuorelta. Hän osasi lausua suuren Aleksander Vasiljevitšin, Venäjän armeijan ylipäällikön, Italian ruhtinaan ja Rooman kreivin arvonimet ulkoa kuin isämeidän. Hän luetteli kaikki Suvorovin ritarimerkit, olkavyöt, nauhat, hänen timanttiruusukkeensa, hänen helmikoristeiset kultaiset miekkansa, ja mainitsi ohimennen, minkä teon johdosta mikin näistä oli saatu. Hän lauloi Suvorovin epopean vuodesta 1762 alkaen, tuosta käännettä merkitsevästä vuodesta, jolloin myöhempi sotamarski ja ylipäällikkö johti Suzdalin rykmenttiä. Hän kuvasi sopivalla innostuksella tuhannen virstan marssin, jonka Suvorovin brigadi teki kuukaudessa jäätyneiden jokien, soiden ja metsien yli Oršasta Minskiin ja Minskistä Varsovaan, ja miten johtaja tämän marssin aikana opetti miehistölleen ampumista, pistinten käsittelyä ja linnoitusten valtaamista väkirynnäköllä. Hän kuvasi asiantuntemusta osoittavalla tavalla Pulaskien tappion Liettuassa ja Puolassa sattuneet sotatapaukset Veikselin yli siirryttyä, siis Moszyńskin »joukkioiden» hajoittamisen Klimontowin ja Opatovin luona, Lanckoronan ja Kraśnikin valloituksen, Krakovan linnan piirityksen, Pulaskin häviön Zamoscien luona, Nowickin tappion Krasnystawin luona ja Stolowiczen taistelun, jossa hetmanni Ogiński voitettiin. Sitten seurasi Krakovan piiritys, Zatorin pienen linnoituksen valloitus ja hävitys.

Suuriruhtinas kuunteli tarkkaavaisena, kenraalit seurasivat hartaasti esitystä Venäjän suuren sotapäällikön teoista Krimillä, Turkissa ja Volgalla Pugatševin kukistumisen aikana.

Kaikki kerrottiin täsmällisesti, esitys todisti erinomaista sotahistorian tuntemusta. Kun Rozlucki oli saattanut kuvauksensa Kosciuszkon kapinaan saakka, antoi hän vielä kerran lyhyen yhteenvedon Fersenin ja Suvorovin toiminnasta, teki etevästi selkoa Maciejowicen taistelusta ja, Venäjän armeijan yhdyttyä Stanislawowissa, puolalaisten kauheasta tappiosta Kobylkan luona, viimein Pragan piirityksestä.

Hänen kertomuksessaan kuuli kahdeksankymmenen kuuden venäläisen ja sadan neljän puolalaisen kanuunan jyrisevän kahdeksanpäiväisen piirityksen aikana. Väkirynnäkkö alkaa! Kuusituhatta puolustajaa on lyöty maahan… Väestö syöksyy Veikselin rantaan kulkeakseen pontonisiltaa myöten joen yli. Silta pettää painon alla. Kaksituhatta henkeä vajoaa syvyyteen, kahdeksan tuhatta joutuu vankeuteen.

Rozlucki kertoi voitonriemua väräjävin äänin, kuinka sotaherra seuraavana päivänä ratsasti kaupunkiin yksinkertaisessa univormussa, ilman ainoatakaan lukuisista kunniamerkeistään. Kaupungin edustajat tervehtivät häntä Veikselin rannalla tarjoten suolaa ja leipää. He ojentavat hänelle Varsovan ja samalla Puolan avaimet. Suvorov suutelee niitä, kohottaa kätensä taivasta kohti ja huutaa: »Jumalani, minä kiitän sinua, etteivät nämä avaimet ole tulleet minulle niin kalliiksi kuin…»

Kyyneleet estivät nuorta vänrikkiä jatkamasta.

Kuuntelijat olivat syvästi liikutettuja. Rozlucki oli itsekin liikutettu, etenkin kun hän oli saavuttanut päämääränsä. Suuriruhtinas oli katsellut häntä erittäin tarkkaavasti, miettivän näköisenä, vieläpä eräänlaisen ihailunkin ilmein.