TOINEN LUKU.

Rozlucki heräsi lyijynraskaasta unesta, johon, kuten vaunussa istujat saattoivat todistaa, liittyi kanuunanjyrinän kaltainen kuorsaus. Kun hän tuli tajuihinsa, loi hän hämmästyneen katseensa loistavaan, hiukan kaarevaan kattoon, käsitti missä oli ja nauraa hihitti sisäisesti. Hän tunsi nukkuneensa tarpeeksi ja olevansa vahva kuin kuormahevonen. Hän kumarsi päätään ja vilkaisi alas vuoteeltaan, joka oli vaunun nostetulla yläpenkillä. Osasto oli täynnä väkeä. Aurinko paistoi ikkunasta sisään.

Nyt on peseydyttävä, ajatteli luutnantti, — sitten syödään paljon ja jotain oikein maukasta.

Hän istuutui vuoteelle, mikäli vaunun katon läheisyys sen salli, veti ylleen ihka uuden univormunsa, jossa on nuhteeton samettikaulus, neitseelliset olkalaput ja tykistökoulun tähti vasemmalla puolella, pingoitti satumaisen aistikkaat kiiltonahkasaappaansa suoriksi ja kampasi tukkansa.

— Anteeksi! mumisi hän laskiessaan jalkansa alas ja kiivetessään notkeana kuin kissa korkealle nostetulta penkiltään maahan. Ummehtuneessa vaunussa kyyryssä torkkuvien olentojen ohi hän kiiruhti pesuosastoon ja lähti sieltä ravintolavaunuun.

Kun Rozlucki peseytyneenä ja kammattuna, kahvia ja vehnäsvoileipiä itseensä ahdettuaan palasi takaisin, oli hän niin onnellinen, että olisi saattanut syleillä kaikkia matkustajia. Hänen esimerkkiään seuraten oikoivat vaunussa olijat väsyneitä luitaan, peseytyivät ja kampasivat itsensä ja keskustelivat kahvista ja juuri mainituista vehnäsvoileivistä. Keskustelu tapahtui puolankielellä. Piotr Rozlucki ei sitä siis ymmärtänyt. Vain silloin tällöin sai hän siepatuksi sanan, jonka hän ymmärsi. Voimakkaalla ritarinkädellään taivutti hän vieterit kokoon, jotka tukivat hänen vuoteenaan ollutta yläpenkkiä, ja auttoi erästä naishenkilöä, joka koetti avata ikkunaa.

Ulkona oli aamu. Kaste kiilsi äsken niitettyjen niittyjen sängellä. Hopeamaton tavoin peitti se läheisten sänkipeltojen pintaa ja säteili timantteina vielä leikkaamattomilla tähkäpäillä. Alavaa maata ulottui silmänkantamattomiin. Siellä täällä sukelsi esiin metsän vihreyttä ja etäällä siinsi niittymaan kaistaleita. Jossakin kohden saattoi kohota lentohiekkakumpu, häämöttäen keltaisena pahkurana kauran ja rukiin pehmoisen vaipan välistä kuusimetsikön liepeellä. Vähäiset koivikot ja tammiryhmät uinailivat viljapeltojen välissä.

Rozlucki, joka oli päässyt istumaan ikkunan viereen, katseli maisemaa. Hän ei ollut nähnyt koskaan tuollaisia majoja tai kyliä, ei milloinkaan noita suippokärkisiä kirkkoja ja poppelikujia, jotka kulkivat eri suuntiin maata. Pelloilla väki niitti viljaa, sitoi sitä lyhteihin ja nosti heinähangolla häkkirattaille. Kun juna suhahti uutterasti puuhaavien ihmisten ohi, näytti katsojasta kuin väki olisi kumartunut syvään. Harmaat ja päivettyneet olivat näiden raatajien laihat kasvot, luisevat heidän vartalonsa, vaaleanharmaat heidän pukunsa. Väriläikän muodostivat vain kumartuvien ja niitettyjä viljasitomia sulavin liikkein sivulle siirtävien naisten liinat ja hameet.

— Miten toisenlaista on kansa täällä! — ajatteli Rozlucki. — Miten merkillisen harmaata… Miehillä sileäksi ajetut kasvot, solakat vartalot.

Hänestä oli hyvin mieluista näin katsella etäisyyteen, taivaanrantaan, jonne viljapellot ulottuivat. Katsella harmaata, hiekkaista alankoa, jota aurinko häikäisi ja kaste virvoitti. Kaukaisista vesistä kohoava usva ei ollut ehtinyt vielä häipyä.

Villisorsien lauma lehahti lentoon.

— Polša [Puolanmaan venäläinen nimi. Suom. muist.], ajatteli upseeri.

Se herätti hänessä tiedottomasti tylyn, synkän tunteen, joka kuitenkin väistyi hyvin pian hiljaisen mietiskelyn tieltä. Rozlucki oli ensi kertaa lomalla. Kun hän oli päättänyt Mihailovskin opiston parhaalla arvolauseella, matkusti hän siihen patteriin, johon hänet oli määrätty ja joka oli syrjäisessä kaupungissa. Sen oli toimittanut hänelle hänen setänsä, virasta eronnut kenraali, joka oli hänen holhoojansa ja asui maalla. Tutkinnon jälkeisen lomakuukauden oli hän viettänyt erään toisen sedän poikien luona. Tämäkin setä oli kenraali, mutta pojat olivat jo pysyvästi maalla asuvia tilanomistajia Penzan kuvernementissa. Vihdoinkin tunsi hän itsensä vapaaksi kaikesta vuosikausia kestäneestä silmälläpidosta, jonka alaisena hän oli ollut kadettikoulussa ja tykistöopistossa, missä hän oli ollut vain numero loppumattomassa sarjassa. Hänen ei tarvinnut tänä hetkenä tuntea esimiehen tarkkaavaa silmää eikä rikkaiden omaisten tutkivaa katsetta. Se tuotti hänelle mitä suurinta iloa.

Vastapäätä olevalla penkillä, ikkunan vieressä, kuten hänkin, istui nuori tyttö, joka tuskin oli seitsemäätoista vanhempi, miltei lapsi vielä, mutta jo nainen. Ja se antoi hänelle erikoisen viehättävyyden. Hän oli riisunut vaatimattoman olkihatun, ja tumma tukka, joka oli erikoisella tavalla kammattu sivulle, loisti aamuauringossa. Klassillinen nenä ja hyvin kaunismuotoinen suu koristivat hänen ruusuisia kasvojaan. Upseeri ei voinut nähdä hänen silmiensä väriä, sillä nainen luki kirjaa syvään kumartuneena. Hän oli varmaan vasta äsken tullut vaunuun, sillä hänessä ei näkynyt mitään yömatkustajan merkkejä. Hänen sileä sinipunerva pukunsa ei ollut rypistynyt eikä pölyyntynyt, ja hänen poskissaan oli ketojen aamuilman antamaa punaa.

Rozlucki odotti, että nainen kohottaisi silmiään, ja suuntasi omat silmänsä tuikeasti häneen. Turhaan! Nainen luki englantilaista kirjaansa eikä huomannut hänen liikkeitään, kannusten kilinää ja hänen ilmeistä ihastuttamishaluaan. Viimein nainen nosti loistavat tummat silmänsä, mutta hän ei katsonut uuteen matkatoveriin. Rozlucki tunsi — sillä hän oli havainnut sen naisen vilahduksellisista liikkeistä — ettei hänen salainen manööverinsä ollut jäänyt huomaamatta ja että nainen oli selvillä siitä, minkä vaikutuksen hän oli Rozluckiin tehnyt, mutta että hän ei tahtonut häntä nähdä eikä tietää mitään hänen läsnäolostaan. Se saattoi Rozluckin voimattomaan raivoon. Mitä kauemmin hän katseli naista, sitä selvemmin huomasi hän tässä ensi nuoruuden ja hienon, sisäisen kulttuurin viehätyksen. Jokainen liike hänessä oli ilmaus hänen yksilöllisestä hengestään, mutta samalla perinnäisestä käytöstaidosta. Rozlucki totesi, että heidän molempien välillä, vaikka nainen oli tuskin askeleenkaan päässä hänestä, oli läpitunkematon seinä. Tuota järkkymätöntä tyyneyttä, joka kätkeytyi hilpeän ja kohteliaan hymyn taakse, ei mikään voisi särkeä.

Kun Rozlucki näytti tahtovan lävistää hänen kasvonsa vasta koulunseinäin sisältä päässeen upseerin sudensilmillä, nosti nainen katseensa välinpitämättömänä ja käänsi sormenpäillään kirjanlehteä.

Vaunuun astui matkustaja, joka lausui toisille vaunussa olijoille puolaksi, että junassa oli ruokailuvaunu. Ruskeatukkainen kaunotar laski kirjan penkille ja kysyi, oliko ravintolavaunu kaukana ja mihin suuntaan oli mentävä.

Rozlucki ajatteli: — On totta, mitä puolalaisista kirjoitetaan. He ovat kylmiä kuin kivi, ja meitä kohtaan pelkkää vihaa. Jokaisesta silmäyksestä uhoo viha.

»Kylmä ja vihaa huokuva puolatar» nousi paikaltaan ja pani hatun päähänsä niin välinpitämättömänä kuin olisi hän ollut aivan yksin osastossa. Hän meni hame kahisten ulos, ilmaisten jokaisella liikkeellään, että upseeri Rozluckin oppilause piti paikkansa. Rozlucki katseli kauas etäisyyteen ja vihelteli itsekseen.

Tuo nainen oli turmellut hänen hyvän tuulensa Hitto vieköön! Ihana olento… Hän tunsi naisen poissaolon ja raivosi tästä syystä sisäisesti. Huojennuksekseen murisi hän itsekseen voimakkaita upseerimaisia haukkumasanoja, turvautuipa kenties myöskin sotamiehen sanavarastoon. Viimein osui hänen katseensa auki olevaan kirjaan, joka oli penkillä nimilehti päälläpäin. Hän luki Laon and Cythna or The revolt of Islam by Percy Bysshe Shelley. Hän osasi itse verrattain hyvin englanninkieltä, jota vaaditaan tykistöopistossa ja jonka osaaminen oli muotiasia. Hän luki myös mielellään englantilaisia kirjoja. Miten mielellään hän olisikaan antautunut keskusteluun lapsekkaan nuoren, tyttömäisen lukijattaren kanssa kirjailijoista, joihin hän oli tutustunut. Mutta nainen ei olisi antautunut hänen, »moskalin» (ryssän), kanssa keskusteluun! Ja kuitenkin olisi Rozlucki naisen suureksi ihmeeksi voinut ilmoittaa, että hän oli syntyperältään oikeastaan puolalainen, että hänen äitinsä oli puolalainen, joskin uniaatti, siis oikeauskoiseen kirkkoon kuuluva, ja että hänen isänsä oli ammuttu osanotosta Puolan kapinaan.

Tämä muisto, jota hän ei milloinkaan päästänyt luokseen, ajatus, jota hän ei sietänyt tajunnan kynnykselläkään, tuo häpeätahra vei hänet takaisin oikealle ladulle. Hän miehistäytyi ja panssaroitui kaikkea mielenliikutusta vastaan muistuttaen itselleen, että hän oli upseeri ja että hänen oli tässä maassa järkähtämättä suojeltava armeijan kunniaa. Hän siis asettui valloittamattomaan, uhkaavaan asentoon, kuten kanuunoilla ahdettu vallitus, ja odotti vihollista. Mutta kun tämä vihollinen kulki hänen polviensa ohi ruusunpunervassa puvussaan, joka kurjenmiekan lehtien tavoin painautui hänen verhokseen ja levitti tuskin huomattavaa tuoksua, kadotti hän taas tarpeellisen sotilaallisen ryhdin. Tahtomattaan loi hän syrjäkatseen »kavalaan puolattareen». Viehättävä, ihastusta väräjöivän hymyn peittämä oli naisen suu, kun hän luki tuota fantastista romaania Laonista ja Cythnasta, noista kidutetuista hengistä, jotka taistelevat viimeiseen hengenvetoon, noista sankareista, jotka yhtyvät vasta taivaassa. Tämän maailman ihanimman runoilijan iätikukoistavat ajatukset ja iäti tuoksuvat tunteet huumasivat naisen sileätä otsaa, joka oli puhdas kuin taivaankansi kesäpäivänä.

Rozluckista tuntui mieluisalta, että hän sai istua tämän vieraan kanssa samassa osastossa. Juna kiidätti häntä eteenpäin, hänen ajatuksensa punoutuivat mielensä mukaan. Tunteiden esteetön lento tempasi hänet mukaansa hämäriin mielikuviin, jotka olivat hänen muististaan häipyneet, hillittyjen, irtinyhdettyjen, ikivanhojen sointien pyörteeseen, jotka enää vain äänenä elivät hänen sielussaan. Ihan syvällä hänen tietoisuutensa sisimmässä oli piilossa yksinäisiä unohtuneita puolalaisia sanoja, himmeinä ja haalistuneina kuin paljaiden jalkapohjien jäljet meren rannan hiekassa. Rajut kuurosateet ovat huuhtoneet ne pois, myrsky on ne tasoittanut, meren aalto hävittänyt. Vienosti humisevia sanoja, yli maailmallista kuiskailua, tuskin erottuvia ääniä:

— Piotruš, ainoa poikaseni…

Kuin samea pilvi kulkee ohi hänen silmiensä. Kyynelten kostuttamat kasvot, kalpeat ja kärsineet, kuumepaloiset huulet, kauhistavat, selälleen auenneet, jähmettyneet, kauhua ammottavat silmät Pitkiä mustia hiussuortuvia, jotka punoutuivat nyyhkytyksenä sielun ympärille. Rukoilevat kädet kurottuvat jäykkinä atlassikankaisella peitteellä.

Upseeri pudisti luotaan kauhean unen.

Yhä tiheämmässä vilahti silmien eteen rakennuksia, aitoja, vajoja ja lopuksi rumia monikerroksisia taloja. Kiskot monistuivat. Hyvin pian alkoi ilmaantua ruskeita ja punaisia tavarajunia loppumattomiin, kunnes ne peittivät taivaanrannan. Juna syöksyi sietämättömästi täristen. Tehtaanpiippujen sinervä savun häivä ja punaisenruskea veturinhöyry verhosivat taivaan. Tuontuostakin pujahti savusta näkyviin makasiinin korkea musta muuri, vaja tai tehdashalli rikkinäisine kattoineen.

— Olemme Pragassa, sanoi eräs matkustajista.

— Siinä siis on Varsovan esikaupunki, ajatteli Rozlucki merkillisen samein tuntein. Hänen silmänsä jäivät katsomaan tuota sekavaa, muodotonta, levotonta, synkkää kuvaa, noita aineellisen elämän mykkiä merkkejä. Kumea jyminä tunki hänen korviinsa. Juna pysähtyi. Kaunis, mutta katala puolatar otti vähäiset matkatavaransa ja lähti kiireesti vaunusta odottamatta kantajaa. Rozlucki seurasi hetken aikaa katseellaan häntä. Vieras häipyi väkijoukkoon ja katosi.