KAHDESKYMMENES KAHDEKSAS LUKU.

Linnake, johon Piotr oli parisen vuotta sitten siirtynyt, kuului linnoitusvyöhykkeeseen, jolla oli yhteisenä nimenä Zasiek; se oli kuitenkin myös semmoisenaan itsenäinen kokonaisuus. Se ulottui kaikista linnoituslaitteista kauimmas tasangolle. Linnoitus itse oli Veikselin ja erään sen suurehkon lisäjoen kulmauksessa. Muutamien virstojen päässä siitä oli tämän lisäjoen varrella yli koko seudun ulottuvasta rämeiköstä hiukan kohoavalla kuivalla paikalla synkkä vallitus, jonka muoto muistutti papin päähinettä. Sen nimenä oli »Musta kotka».

Linnake oli vanha, suuria summia maksanut varustus, koko lailla ränsistynyt, mutta sittenkin asemansa ja kokonsa puolesta valtava. Sen vihreät maavallit ja vallinsarvet, jotka olivat jonkun matkan päässä joen uomasta ja sulkivat varustuksen joka puolelta, vallitsivat oikealla kokonaan joen ja sen uoman kauas näkyvää laaksoa, vasemmalla rautatiesiltaa ja ratalinjaa, joka kulki linnoituksesta linnakkeeseen, sekä avaraa, alastonta lakeutta toiseen, sumussa häämöttävään linnakkeeseen saakka. Rintasuojuksen alla upposivat sen seinämän juuresta lähtevät alastomat, kuolonsynkät tiilimuurit syviin hautoihin. Nämä aukottomat, punaisenruskeat muurit, joiden hartioille oli sälytetty säännöllinen maakerros, piirsivät kenttiin jyrkkiä murtoviivoja.

Linnakkeen sisälle oli jotakuinkin äskettäin rakennettu tukeva, korkea muuri, joka jakoi sen kahteen osaan. Toisessa, joen ja peltojen puolella olevassa, olivat holvikomerot, jonne oli sijoitettu linnoituksen ampuma-aseet, sotamiesten huoneet ja upseerien asunnot; toista, Zasiekiin päin olevaa, käytettiin vankilana. Tämän linnakkeen tykistö oli vankka ja uusinta mallia, mutta se pysytteli kuten ennenkin piilossa muuratuissa komeroissa, kidat ampuma-aukkoon päin käännettyinä. Sotamiesten asumukset olivat samoissa holvikomeroiden jylhissä huoneissa. Upseereille oli rakennettu kevyitä puutalosia, jotka nojasivat takaseinällään linnakkeen poikki kulkevaan jakomuuriin. Ne olivat todellisia hökkeleitä kapeine, kylmine, viheliäisine huoneineen. Ikkunat olivat kivillä lasketulle sisäpihalle päin, vastapäätä valliholvin puoliympyräisiä, aivan kuin raskaana taakkana painavan maakerroksen litistämiä ikkunoita.

Linnakkeessa asui vain muutamia naimattomia upseereja, ja nämäkin vain nimellisesti. Nämä upseerit olivat yksinomaan jonkin hairahduksen tehnyttä väkeä, ja he saivat nyt täällä sovittaa virheitään, mikä mitäkin. Kukin heistä piti tointaan ja oleskeluaan linnakkeessa ohimenevänä karkotuksena. Vain Piotr Rozlucki oli poikkeus. Hän oli asettunut tänne pysyväisesti. Tähän pysyvään maanpaossa olemiseen oli hänellä useita syitä. Virkaan liittyvä syy oli, että hänelle uskottu maanalaisten käytävien ja tiehyeiden rakennustöiden valvonta vaati hänen alituista läsnäoloaan ja erikoisen huolellista tarkastamista eikä sallinut mitään ajanhukkaa, mikä olisi ollut seurauksena ajelusta edestakaisin.

Jos tahtoi päästä linnoituksesta ja sitä ympäröivästä puisesta kaupungintapaisesta »Mustaan kotkaan», tuli kävellä useita virstoja jalkaisin, sitten ajaa vähän matkaa junalla asemalle, joka sekin oli linnakkeesta verrattain kaukana. Yhtä epämukavaa oli ratsastaa joka päivä työhön tahi ajaa kärryillä. Tämä oli Piotrille tärkein ulkonainen aihe asua »Kotkassa». Varsinaiset syyt tähän päätökseen olivat kuitenkin syvemmällä ja niitä oli runsaasti.

Tultuaan tähän linnakkeeseen huomasi hän, että paikka sointui hyvin hänen mielialaansa. Kun hänen asuntonsa oli linnakkeen pihalla, sulkivat valliholvien seinät, — jotka oli keksinyt itse inhimillisen paholaismahdin arkkitehti, oikea Macchiavelli, eikä suinkaan mikään huono maallisten asiain tuntija —, hänet eroon maailmasta ja sen vienoista viehätyksistä. Multa, joka paksuna kerroksena peitti muuria, oli omiaan tukahuttamaan muistin. Elämä tämän joka puolelta umpinaiseksi muuratun kuilun pohjalla ja sotamiesten puuhailun tarkkaaminen teki helpommaksi kaiken tunneherkkyyden perinpohjaisen hävittämisen. Kaikki miehet, joita Piotr näki, olivat sotamiehiä, kookkaanpuoleisia poikia. He kaivoivat maata, puhdistivat aseita ja kävivät harjoituksissa. Vapaahetkinään, velvollisuuksien kahleista irtauduttuaan, he huvittelivat mittelemällä keskenään voimia jos jollakin tavoin tai lauloivat renkutuksia. Määräaikoina he söivät ryynilientä, limppua, kaalia ja laihoja lihapaloja ja joivat viinaa. Määräaikoina he nukkuivat ja kuorsasivat, niin että koko linnake raikui. Heidän ruokahalunsa, heidän unensa ja heidän työnsä oli vahvaa kuin nämä muurit ja vallitukset. Ainoat naiset, joita siellä näki, olivat sotamiesten yhteiset heilat. Milloin sotamiesten keskuuteen levisi tauteja, olivat ne ankaria ja ilmeisiä, kuten syfilis ja lavantauti.

Piotr ryhtyi innokkaasti uuteen työhönsä. Hänen oli määrä täydentää vastamiinoituskäytävien rakentamista, joiden suunnitelmassa oli otettu kaikki mahdollisuudet huomioon. Näillä töillä, jotka hän suoritti hyvin huolellisesti, teki hän »Mustan kotkan» linnakkeen jylhän kuuluisaksi upseerimaailmassa.

Maatessaan aivan yksin talviöinä luki hän taaskin paljon puolankielistä kirjallisuutta. Mutta kirjoista hän ei löytänyt sitä hyisen kylmyyden ja voiman henkeä, jota hän etsi. Kirjat tuntuivat hänestä nyt tyhjiltä ja turhanpäiväisiltä, ne eivät voineet tarjota hänelle mitään paitsi sieluttomia ohjeita. Niinpä hän siis jaettuaan väelle työt talviaamuina tunsi olevansa maailmassa niin ypöyksin kuin yksin voi olla. Hänen oli tapana mennä silloin kanuunakomeroihin, kammioihin, joissa äänettömät tykit olivat, ja jäädä yksin niiden ääreen. Kylmin katsein tuijotti hän niihin. Saattoipa hän myöskin tuntikausia silmäillä kapeista ampumarei'istä kentille, avaroille taipaleille, jotka eivät olleet kenenkään omia, matalille alangoille, joiden yli vihollinen olisi joskus marssiva. Hyinen tuuli vihelteli komeroissa ja pieksi lunta Piotrin kasvoihin.

Hänellä oli ollut äskettäin lyhyt loma. Kun hän palasi takaisin, oli hänen pakko tukahuttaa sisällään ulkomaailmasta tarttuneet muistot, hempeät soinnut ja tuoksut. Hän pysytteli taas herkeämättä linnakkeen sisäpuolella. Sotamiehiä kohtaan hän oli tyly ja vaati heiltä ankarasti työtä. He katselivat häntä syrjäkatsein, silmissä salattu uhka.

Kun hän lähti kävelylle, ei hän poistunut ylimmältä maapengermältä; tätä ylintä reunustaa pitkin kulki hän koko linnakkeen ympäri. Sieltä näkyi molempien jokien uoma kauas ulottuvalla lakeudella. Päävirran avarat haarat avautuivat hänen katseelleen. Kaksivuotisen oleskelunsa aikana Rozlucki oli perinpohjin perehtynyt ja eläytynyt päävirran näköalaan. Sen näky muodostui vaikuttavaksi tekijäksi hänen sielussaan. Hän tunsi joen sen talvisessa, jäisessä panssariasussa, tunsi sen, kun se keväällä loi jääpeittonsa ja muuttui mahtavaksi luonnonvoimaksi, tunsi sen kesäkuivan aikana, kun se laakana raskasmielisen puron tavoin herui haarautumasta toiseeen. Hän seisoi kauan keväällä sen tulvivien rantojen varsilla, kun se vei mukanaan hedelmällisimmät ja rehevimmat mutakerrostumat, jotka se oli aikoinaan vuosisatojen kuluessa tänne tuonut. Hän nousi veneeseen katsoakseen, miten vastapäätä olevalle rannalle syntyi hietakumpu, jota vaivainen pajukko verhosi. Päivät pitkät hän tarkasteli uneliaana näitä itsevaltaisia, isännättömiä vesiä, jotka mielensä mukaan virtasivat vanhaa uomaansa. Hän katseli katsomistaan tuon valtavan voiman kuvaa, joka vyöryi tuntemattomiin etäisyyksiin, hävitti talonpoikien uutterasti muokkaamat rannat ja kautta vuosisatojen katosi olemattomiin. Hän ei enää vavahtanut nähdessään orjan, joka oli säilyttänyt ikivanhan hurjan ajattelemattomuutensa, vallattomuutensa, mielettömän tapansa tuhlata jättiläisvoimansa huonoon ja typerään. Jo ammoin katsoessaan rantojen hiekkasärkkiä ja vetten kaunista, kirkasta päilyntää oli hän nähnyt sielussaan unen, mielikuvitukseen oli kiteytynyt houkkamainen näky ihmiskunnan ja Puolan lasinkirkkaasta tulevaisuudesta.

Seisoessaan linnakkeen huipulla mykkänä ja liikkumattomana, silmät kiintyneinä kaukaiseen vesivyöhön, uneksi hän usein silmät auki. Hän oli työntekijä-sankari, joka loi tämän joen suulle kasaantuneesta baltilaisesta hiekasta meren aaltojen voiman avulla lasipölkkyjä, laattoja, seinämiä, kannattimia, tappeja, joka rakensi niistä seinät reunustamaan Veikselin uomaa, työnsi sen aallot kulkemaan Tatralta mereen saakka yhtä ainoaa ränniä myöten ja pani sen vesien suunnattoman voiman pyörittämään miljoonia turbiineja avaran maan hyödyksi. Hänen ajatuksissaan työskentelivät virran vyöryt koko Puolan kansan hyväksi. Jättiläisvivut, joita liikuttavat vuorten korkeuksista, laajoilta ylängöiltä ja alanteilta koottujen vesien paine, kohottavat ruoppauskoneita, jotka siroittavat lähiseutujen pelloille viljavaa liejua. Hiekasta on tullut arvokkain aarre, siitä saadaan rakennusainetta kaikkeen: maanviljelijäin kauniisiin lasitaloihin, joissa huonekalustoja esineet ovat lasista ja jotka ovat uuden, lasille pohjautuvan taiteen värikkäitä tyyssijoja sekä samalla terveyden tyyssijoja, niistä kun on hävitetty taudit, tulirokko, lavantauti, pilkkukuume, isorokko. Suuret sähkökeskukset, joita Veiksel-joki käyttää voimallaan, antavat valoaan kokonaisille maakunnille. Tuhannet maanviljelyskoneet kyntävät ja muokkaavat maata, puivat, viskaavat ja puhdistavat viljan. Lasilaatoilla katetut tiet ovat muuttaneet kaukaisia valtateitä lehmuskujiksi. Viljan keskeltä hymyilevät somat talot aurinkoa kohti. Eräät ovat taivaansinisiä, toiset punervia, valkeita tai monivärisiä. Kaikki, mitä vain innoittuneen taiteilijan mielikuvitus on luonut, kaikki, mitä neron salasopukoissa on syntynyt, missä unelma on pukeutunut muotoon ja väriin, on kiteytynyt väreinä ja kuvioina koristamaan lasisia hirsiä, taitekattoja, torneja, seinämiä, ovia ja ikkunoita. Ihmisen toverit — hevonen, lehmä, lammas, sika, koira ja siipikarja — oleskelevat lasirakennuksissa.

Yksinäinen upseeri näki loppumattomiin tällaisia harhanäkyjä.

Lomalta palattuaan sai Rozlucki kuulla, että siihen linnakkeen puoliskoon, jonka muuri erotti puhtaasti sotilaallisesta osasta, oli äskettäin tuotu siviilivankeja. Tähän saakka oli näissä komeroissa pidetty vain sotilasvankeja. Koko tämä seikka oli salaperäisyyteen verhoutunut. Sotilasosastossa ei kukaan tiennyt mitä rikoksellisia nämä olivat, miksi heitä rangaistiin ja missä heidän vankikomeronsa oikein olivat. Nämä vangit kuuluivat linnakkeen komentajan välittömään hoitoon ja tykistövarusväen valvontaan. Tämä merkitsi sitä, että komendantin määräämät vuorottelevat miehistöt vartioivat ikkunoita ja vallinsarvia paljon ankarammin ja häikäilemättömämmin. Olennaisesti olivat nämä vangit poliisi- ja santarmiviranomaisten huostassa.

Kävelyretkillään valleilla näki Piotr »toisessa osassa», aukottomien muurien reunustamassa, kivillä lasketussa alanteessa siviilihenkilöitä, joita kävellytettiin ahtaalla pihalla. He tungeskelivat tuossa kivionkalossa ajatuksiinsa vaipuneina, hiljaa ja rauhallisina, ovella seisovien tykistösotilaiden ankarasti vartioimina. Rozlucki, joka näki heidän liikkeensä, eleensä ja pakon synnyttämät tapansa, tuli vakuutetuksi, että he eivät saaneet puhua keskenään enempää kuin vartioivien sotamiestenkään kanssa. Heidän lukumäärästään ei voinut päästä selville, kun uusia aina ilmestyi kävelylle. Piotr ei tahtonut sitä keneltäkään kysyä, etenkään kun hän ei ollut hyvissä väleissä komendantin kanssa. Tämä seikka ei kuulunut sitäpaitsi hänen tehtäviensä piiriin ja herätti hänessä sen vuoksi semmoisenaan vähän mielenkiintoa.

Aluksi toi vankien näkeminen jonkinmoista vaihtelua hänen elämäänsä linnakkeen yksitoikkoisuudessa. Kävelylle tuodut vangit olivat uusia ihmisiä, aivan toisenlaisia kuin talonpojat univormuissaan. Oli omituinen ristiriita heidän olemuksensa, heidän hermostuneiden eleittensä ja mykän muurin välillä, joka oli suunniteltu iäti kestämään ja torjumaan hyökkäykset. Kun Piotr Rozlucki kulki linnakkeen ympäri ja näki kaukaa nämä ihmiset, tuntui hänestä aina ilkeältä, häntä ikäänkuin puistatti. He herättivät hänessä aina saman tunteen kuin sairausilmiön näkeminen terveessä ja vahvassa ihmisessä. He tuntuivat hänestä oudoilta ja ihmeellisiltä kuten lavantauti tai isorokko, mutta samalla myös sietämättömiltä kuten nuo taudit. Heillä oli omat vaikuttimensa ja vaiheensa, he olivat omien lakiensa ja sääntöjensä alaisia ja ilmestyivät aavistamatta linnakkeen todellisuuteen voimakkaan sairauden tavoin. Rozlucki teki kauan huomioitaan, mutta kyllästyi niihin viimein. Hän tottui vastahakoisesti vankeihin, kuten oli tottunut muureihin, multavalleihin, tykkeihin, kaivantoihin ja maanalaisiin käytäviin. Siihen oli etupäässä syynä se, että vangit tavallaan häiritsivät hänen mietteitään ihmiskunnan tulevaisuuden kirkkaudesta. Heidän vankeutensa osoitti ilmielävästi ja mitä vakuuttavimmin, että Veikselin lasista uomaa koskevat haaveet olivat tyhjä ja hedelmätön houre.

Eräänä päivänä talvella ilmoitti linnakepatterin aliupseeri, jonka välitön esimies Rozlucki oli, parrakas jättiläinen, ikämies, raaka kuin pyöveli sotilaille ja erikoisen innokas palveluksessaan, että hänellä oli hyvin tärkeätä kerrottavaa. Hän tuli sitä varten Rozluckin yksityisasuntoon ja odotti kauan eteisessä, kunnes Piotr otti hänet vastaan. Hämärsi jo, ja huoneissa oli pimeä. Piotr oli torkkunut ja kuunteli kertomusta vuoteellaan maaten. Aliupseeri pyysi hiljaa, että sotamiespalvelija lähetettäisiin jollekin asialle. Piotr suostui siihen uskoen varmasti saavansa kuulla ilmiantoja sotamiehistä.

Aliupseeri lähestyi pöytää ja pani sille paperipakan. Kysymykseen, mitä siinä oli, hän vastasi alkaen salaperäisesti, hiljaa kuiskaten kertoa ja työntäen samalla oikean käden keskisormella paperirahaläjää pöydän keskelle. Rozlucki nousi vuoteeltaan, heitti takkinsa hartioilleen ja katsahti seteleihin. Siinä oli useampia satoja ruplia seteleissä, pari huolellisesti silitettyä sadanruplan seteliä ja noin tusina pienempiä seteleitä huolellisesti pakkoihin sidottuina. Sotamies kertoi laajasti ja epäselvästi eräästä poliisimiehestä, ystävyydestään häneen, juomarahoista, juomingeista ja mellastuksesta ja lopuksi vangeista.

Hänen sekavasta puheestaan kävi ilmi, että kysymyksessä oleva poliisimies, Murlyk nimeltään, oli jo jonkun aikaa koettanut lahjoa ilmiantajaa, aliupseeri Berezkovia, juottanut hänet juovuksiin kalliilla viinaryypyillä ja uskomattoman makeilla likööreillä, tuhlannut rahaa ostamalla hänelle kallisarvoisia lahjoja ja viimein hankkinut hänelle mitä kauneimmat ilotytöt. Berezkov ei ollut pitkään aikaan voinut ymmärtää, miksi Murlyk näin teki, mistä hän sai niin suuria summia ja miten tämä kaikki kävi päinsä. Vähääkään aavistamatta mitään hän lankesi ja vyörytti kauhean synnin sielulleen. Hän ei voinut vastustaa kiusausta. Nyt hän tunnusti aivan kuin Jumalan kasvojen edessä, että hän oli remunnut yökaudet Murlykin kanssa. Hän oli tuontuostakin pujahtanut varkain linnakkeesta kaupunkiin, kun juuri hänellä oli hallussaan portin avain, tavannut siellä Murlykin Süssmannin hotellissa ja ottanut kauhean syntitaakan omalletunnolleen. Murlyk hankki aina Varsovasta saakka tyttöjä ja jätti heidät yksin hänen kanssaan. Mitä kaikkea siellä olikaan — mitä ruokia, mitä juomia!

Piotr katkaisi yhä uudistuvan kertomuksen kysymällä: »Mitä tekemistä on rahoilla, jotka ovat pöydällä?» Kävi ilmi, että rahat olivat Murlykin. Hän antoi rahaa niin paljon kuin halusi häneltä ottaa. Jos tahtoi viisikymmentä ruplaa, niin hän antoi viisikymmentä. Jos teki mieli saada sata ruplaa, niin hän antoi sata. Hän meni ulos, etsi, puheli juutalaisten kanssa, huusi, melusi — ja toi lopuksi niin paljon kuin oli pyydetty. Neideille oli maksettava runsaasti… He olivat äärettömän kauniita, tavattoman hienosti puettuja, puku silkkiä ja hienot alusvaatteet. Kun jo kerran oli vajonnut syntiin, niin oli siinä pysyttävä… Murlyk alkoi ehdottaa ikuisen ystävyyssiteen solmimista, suuteli, joi joka ilta veljenmaljat ja vannoi uskollisuutta hautaan asti. Hän saattoi vuodattaa kaihoisia kyyneleitä puhuessaan ystävyydestään. Kukapa ei olisi häntä uskonut, jos näki silloin sen miehen! Berezkov uskoi häneen, sillä Murlyk on viisas, ovela mies, joka tietää kaikki. Jokaiseen asiaan on tällä miehellä vastaus. Iskariot, kirottu Juudas!

Piotr kysyi taaskin missä yhteydessä rahat olivat asian kanssa. Aliupseeri huokasi syvään, nousi pystyyn ja teki kunniaa. Kovalla äänellä ilmiantoi hän itsensä Rozluckille ja sanoi saaneensa nämä rahat Murlykilta — petoksesta.

— Millaisesta petoksesta?

— Valanrikkomisesta.

— Mitä sinun oli kavallettava?

— Linnakkeen toisessa osassa on vankeja…

— Mitä vankeja?

— Rikoksellisia, jotka ovat nousseet Jumalaa ja hallitsijaa vastaan, kaikenlaisia juutalaisia ja kapinallisia koiria, kaikki hirteen tai pakkotyöhön tuomittuja.

— Mistä sen tiedät?

— Murlykiltä. Tämä kamala Juudas on ottanut rahat noiden kapinallisten perheiltä juutalaisten kautta ja heittelee rahoja menemään. Vasta eilen tuli asia ilmi.

— Miten se tuli ilmi?

Joimme taas hirveästi Süssmannilla, ja neitosia oli taaskin läsnä, mutta toisenlaisia — oikeita, hienoja naisia. Myöhään yöllä oli eräs heistä minun kanssani. Hän alkoi rukoilla minua vangittujen puolesta.

— Mitenkä? Mitä rukoilla?

— Tavattoman ystävällisesti hän kohteli minua, ihmeen hellästi. Antakoon armollinen Jumala anteeksi! Hän pyysi vain yhtä: ei muuta kuin että tänä yönä jättäisin sulkematta portin, joka erottaa linnakkeen toisen puolen meidän tykistöosastamme, Vain sitä!

— Mitä hyötyä siitä olisi kapinallisille?

— Ensiksi tuli minunkin mieleeni sama asia: Typerä tyttö, ajattelin. Mitä ne lurjukset siitä kostuisivat, että pääsisivät toisesta osasta tänne! Täällä niinkuin sielläkin olisi vain komerot, muurit ympärillä, joka portilla vahti, vallihautojen takana vahdit. Vallilta, ajattelin, ette juutalaispakanat hyppää alas, koska murskaatte pääkallonne ennenkuin lennätte vallihautaan, vaikkakin pääsisitte kiipeämään vallille hiljaa kuin hiiret. Silloin ilmoitti Murlyk minulle aamupuoleen salaisuuden. Hän alkoi rupattaa korvaani, että se muka on kapinallisten asia, miten he meidän puoleltamme pääsevät ulos. Minun asiani olisi vain jättää portti yöksi sulkematta, sulkea se vasta aamulla varhain ja ripustaa avain kuten muulloinkin kansliaan. Hänen, Murlykin, asia olisi antaa kapinallisille silkkiset tikapuut. Ne hän antaisi jo päivällä. Samalla hän antoi minulle viimeisen läjän rahaa.

— Miksi tulet minun luokseni? — kysyi Rozlucki.

— Tulen esimieheni luokse, päällystöni luo. Tunnustan, että olen osallinen petokseen, että eilen ollessani juovuksissa ja huikentelevalla päällä otin vastaan ison rahasumman auttaakseni rikolliset pakoon. Tunnustan kaiken kuin Jumalan edessä. Rahat annan takaisin. Ilmiannan itseni ja jään odottamaan rangaistusta.

Oli tullut aivan pimeä aliupseerin ripityksen aikana. Piotr Rozlucki seisoi Berezkovia vastapäätä ja katseli hänen tummaa hahmoansa. Hän vaikeni. Toinen odotti seisten. Seuraavat hetket tuntuivat pitkiltä. Piotr kysyi:

— Rikos oli siis suunniteltu tänään toimeenpantavaksi?

— Niin.

— Mihin aikaan?

— Kello yksitoista illalla.

— Onko Murlykin tapana olla öisin linnakkeen toisessa osassa?

— Ei. Hän ei ole siellä milloinkaan öisin.

— Missä ovat vankilaosaston portin avaimet?

— Ne ovat minulla.

— Etkö ole vielä sulkenut sitä porttia?

— En.

— Mihin aikaan tavallisesti viet avaimet kansliaan, kun olet sulkenut portin?

— Kello yhdeksän.

— Anna tänne avaimet!

Berezkov otti avaimet taskustaan ja antoi ne upseerille. Rozlucki heitti avaimet rahaläjälle. Hän kysyi yhä jylhemmällä äänellä:

— Onko Murlyk sanonut sinulle, aikovatko vain kapinalliset paeta, vaiko myös muut?

— Vain kapinalliset, sillä muita ei olekaan holvikomeroissa.

— Tietääkö salaliitosta kukaan muu kuin Murlyk, sinä ja tuo neiti, jonka kanssa olit yöllä?

— Ei.

— Tiedätkö vielä jotain tästä asiasta? Salaatko jotain?

— Olen ilmaissut kaiken.

— Pysy totuudessa, sillä leikki on kaukana.

— Minä pysyn totuudessa.

— Minä vangitsen sinut.

— Olen valmis.

— Sinun on tästä hetkestä lähtien oltava vaiti. Minä kiellän sinua päästämästä ääntäkään suustasi ankaran rangaistuksen uhalla. Vasta oikeudessa saat puhua.

— Tottelen.

— Jos ennen aikoja päästät sanankaan suustasi, puikahtaa käsistäni pettäjä Murlyk ja tuo neiti. Nyt — mars minun perästäni!

He menivät pihalle. Piotr edellä, Berezkov hänen jälessään. He kulkivat tykistön holvikomeroiden ohi.

Vallinsarven kohdalla, missä linnakkeen paksuimmat muurit yhtyivät ja missä oli rangaistavien sotamiesten vankilakoppi, niinkutsuttu »pimeä», joka tällä kertaa oli tyhjä, avasi Piotr Rozlucki oven, käski Berezkovin mennä sisään ja sulki oven hänen jälestään. Avaimen hän pisti taskuunsa.

Hän palasi huoneeseensa takaisin. Hän laski pöydällä olevat rahat. Niitä oli viisisataa kuusikymmentä ruplaa. Sotamiespalvelija oli pannut uuniin mäntyhalkoja. Iloinen valkea valaisi pimeää huonetta. Kauniita kipunoita putoili räiskyen. Piotr istuutui tuolille tulen ääreen ja lämmitteli kodikkaassa valossa. Kun ensimmäiset halot olivat palaneet, toi sotamies uusia puita, mutta upseeri ei antanut panna niitä uuniin. Hän käski palvelijan mennä nukkumaan, jota käskyä mies viivyttelemättä kiireesti noudatti. Pian kuului lautaseinän takaa väkevää kuorsaamista.

Tavanmukainen öinen hiljaisuus vallitsi linnakkeessa. Ikkunaruuduille satoi hiljaa rapisten hyistä lunta. Tuuli vinkui ja näytti väijyskelevän talon nurkissa. Aika kului. Piotr otti vihdoin esiin kellonsa ja katseli kimmeltävän hiilloksen valossa, paljonko kello oli. Hän ihmetteli, että se jo oli paljon yli kymmenen. Hän oikaisihe ja nousi paikaltaan. Sitten hän pisti taskuunsa ladatun revolverin ja lähti hiljaa asunnostaan. Hän meni sotilaitten komeroiden luo ja kuuli lujasti lukittujen ovien ohi kulkiessaan äänekästä kuorsaamista. Linnake oli kuin kuolleiden valtakunta. Ketään ei näkynyt. Tuuli oli pihalle tuiskuttanut valkeita kinoksia. Taivas oli synkkä, yö myrskyinen.

Rozlucki lähestyi porttia, joka johti vankilan puolelle, piilottautui muurinkomeroon, työnsi kädet hihoihin ja odotti. Hänen väsynyttä ruumistaan vavahutteli tuontuostakin väristys. Kaukaa kuului veturin vihellys ja junan tärinä jäisellä maankamaralla autiossa yössä. Sitten oli taas hiljaista. Tuuli tuntui ryömivän linnakkeen rinteitä ja vakoilevana väijyvän rintasuojuksen palteilla. Kuivat, ylhäältä riippuvat rikkaruohot saivat aikaan hiljaisen kahinan, joka oli kuin säikähtyneen salaliittolaisjoukon kuiskailua.

Äkkiä kahina muuttui kovemmaksi ja kasvoi. Upseeri kuulosti taas. Mutta ääni haihtui yöhön, hävisi haikean huokauksen tavoin. Piotrin päätä askarrutti ajatus, millä tavoin valtiorikoksesta tuomitut voisivat päästä pois kammioistaan… Kuka päästäisi heidät?… Olisiko tuolla Murlykilla toisessakin osassa keinoja ja teitä?… Taas kuului huokauksen tapainen pimeydestä, tuulenpuuska, rikkaruohojen kahinaa — ja kaikki vaikeni.

Hetken hiljaisuus. Sitten pimeään tottuneet silmät havaitsivat pääportin hitaasti liikahtavan ja liukuvan esiripun tavoin siirtyvän oikealle. Toinen tuulenpuuska hulmahti. Huokuvien rintojen lämmin henkäys lämmitti pimeää aukeata. Tulijat kulkivat hiljaa, niin äärettömän hiljaa kuin he olisivat haamuja, joita myrskytuuli liehutteli. Kun he olivat astuneet porttikynnyksen yli, jäivät he liikkumattomina seisomaan. Rozlucki astui esiin muurinsyvennyksestä ja katkaisi heiltä tien. Hän sulki kevyesti portin, kiinnitti salvan hakaan, pani siihen jättiläislukon ja kiersi avaimella kiinni. Sitten hän työnsi toisen vielä suuremman salvan eteen.

Tummat olennot, kuumeiset varjot kokoontuivat hänen ympärilleen sykkivien sydämien piiriksi. He tuijottivat häneen puolisokeina, he tuijottivat kuin pimeän yön katse. He olivat vaiti. Hän laski heidän lukumääränsä koskettamalla kädellään heidän päitään, hartioitaan ja vartalojaan.

Kun hän oli saanut heidät lasketuksi, työnsi hän kaikki takaisin molemmilla käsillään, vetäytyi taakse päin ja komensi lyhyesti:

— Seuratkaa!

He astuivat kuuliaisina pehmeiden, löyhien lumikinosten poikki. Upseeri kulki lyhyitä ulkorappuja eteisen kautta asuntoonsa ja jätti pakolaisjoukon ulos. Tuokion hän kuunteli sotamiespalvelijan kuorsaamista. Sitten hän otti rahat pöydältä ja tärkeimmät paperit kirjoituspöydältään ja piilotti salalyhdyn viittansa alle.

Berezkovilta saamansa portin ja vankilan avaimet hän heitti pöydälle ja otti sijaan avaimen, jolla päästiin erääseen valliholveissa olevaan saliin. Sitten hän meni pihalle ja kulki sanaakaan sanomatta mustan joukon etunenässä. Hän pysähtyi erään raudoitetun oven eteen, joka oli tehty keskiseinän pimeään muuriin. Hän avasi oven avaimella, joka hänellä oli mukanaan, ja antoi karkureille ankaran käskyn mennä sisään.

Kun kaikki olivat astuneet kynnyksen yli, sulki hän oven sisäpuolelta. Hän otti nopeasti esiin salalyhdyn, sytytti sen ja katseli seuralaisiaan kasvoihin, jotka nyt vasta kauhukseen huomasivat hänen upseerinunivormunsa. Ne olivat katkeroituneita, laihoja, parroittuneita kasvoja. Kiiluvissa silmissä loisti hehkuvan tuhan tavoin epätoivo ja vapauden jano. Seisoessaan yksinäisen upseerin ympärillä he neuvottelivat katseillaan, olisiko heidän hyökättävä hänen kimppuunsa ja kuristettava kourillaan, ryöstettävä häneltä avain ja paettava avoimesta ovesta vai mitä olisi tehtävä. Tällä välin Rozlucki avasi rauhallisena eräänlaisen puukaapin, johon oli pantu riviin lapioita, kihveleitä, kuokkia ja rautakankia. Hän käski heidän ottaa nämä mukaansa, kukin eri aseen. Kun kullakin karkurilla oli kädessään lapio tai kuokka, siirsi Piotr pois raskaan kannen tiilipermannon keskeltä. Valaisten lyhdyllä hän alkoi laskeutua aukon seinään kiinnitettyjä rautatikapuiden astuimia alas. Tämä aukko oli muurien ympäröimä kuin kaivo. Päästyään alas hän huusi:

— Seuratkaa!

Vangit, joilla ei ollut mitään menettämisen tai voittamisen mahdollisuutta, kuiskailivat jotain toisilleen ja seurasivat perätysten upseerin esimerkkiä. Kuin mustat kissat pujahtivat he lepattavassa lyhdyn valossa maanalaisen käytävän tiilivaipan alle. He eivät tienneet, mikä heitä odotti ja minne oli matka, mutta he kulkivat mielellään heittäytyäkseen toivon varaan.

Kun Rozlucki oli laskeutunut kuusikymmentä jalkaa miinakaivantoon, pysähtyi hän rakennuttamansa miinoitustiehyeen alemman kerroksen pääkäytävän aukon eteen. Aukon holvi oli muurattu tiilestä. Seuraavassa tuokiossa katosi Piotrin lyhty maanalaiseen käytävään. Tämä käytävä, jolla oli ranskalainen nimi »Poterne», vei holvikomeroista ulkomiinoille ja kulki vallituksen muuratun perustan, koko linnanpalteen ja uloimman vallihaudan alla suunnilleen viidenkymmenen jalan syvyydessä.

Pakolaiset menivät pelkäämättä sisälle ja kulkivat miinakäytävän alemman kerroksen poikkikäytävään saakka, joka kulki yhdensuuntaisesti linnakkeen muurien kanssa. Sieltä, missä »Poterne» yhtyi vastapalteenkäytävään, kulkivat portaat miinatiehyeen ylempään kerrokseen, joka oli kolmekymmentä jalkaa korkeammalla kuin edellinen. Rozlucki vei vangit tähän yläkerrokseen, valaisten tietä lyhdyllään. Erään pääkäytävän kautta, jotka kaikki olivat kokonaan tiilestä muurattuja, kulkivat he eteenpäin. Käytävä oli kuiva ja verrattain ilmava, vaikkakin paikoittain sietämätön ummehtuneisuus tukahdutti hengityksen. Niin etenivät he noin kolmekymmentä syltä linnakkeen palteilta. Eräässä kohdassa, missä käytävät tekivät jyrkkiä käänteitä, oli aukko, jossa ei ollut muurivaippaa. Se vei kokonaiseen sikermään toisluokkaisia käytäviä, jotka tuskin olivat viisi jalkaa korkeat ja kolme jalkaa leveät. Nämä käytävät olivat laudoitetut puulla, n.s. hollantilaisilla kehyksillä, jotka oli tehty seitsentuumaisista laudoista. Ilma oli täällä kylmää ja omituisen kirpeän hajun kyllästyttämää. Kuljettiin kuin pitkässä laatikossa. Molemmin puolin puuseiniä oli pienoja, jotka pitivät kehystä koossa. Syvään kumarassa, perätysten ryömien antoivat vangit käsien viiltää pitkin näitä pienoja, jotka olivat kuin rappusten kaidepuut.

Täälläkin oli useita lahdekkeita seinissä. Ne olivat komeroita, jotka nekin oli laudoitettu ja joiden sisään oli tehty pieniä kaivoja, joihin käytävän permannon alla olevia kanaaleja ja rännejä myöten kulki käytävistä pohjavettä. Toisissa oli puusepän ja porausvälineitä. Vesi tippui säännöllisessä tahdissa maanalaisen holvin hiljaisuudessa, mikä kuului kaukaisilta säännöllisiltä askeleilta.

Miinan toisella puolen sattuivat vankien jalat lakkaamatta kolmikulmaiseen kouruun, joka oli tehty sinne, jotta sytytin voitaisiin suojella kosteudelta.

Mitä syvemmälle tunkeuduttiin, sitä kylmemmäksi kävi ilma, joka samalla oli yhä enemmän pohjakaasujen ja hengityksen pilaamaa. Kun he kulkivat tuuletusputkien ohi, kävi heikko tuulenhenki; mutta mitä syvemmälle tultiin, sitä vähemmin tuntui ilman liikahtelu. Hengitys salpautui yhä useammin. Oli vaikea kuulla ja tuli pahoinvointiseksi.

Kun tätä maanalaista käytävää oli kulettu suunnilleen viisikymmentä syltä, huomasi Rozlucki olevansa paikalla, josta lähti haarautumia vastakkaisiin suuntiin. Savessa juokseva kouru ulottui vielä jonkun matkaa kauemmas; aivan sen päässä oli vielä leveähkö komero, joka muodosti päälinjan kanssa ikäänkuin ristin haarat. Nämä komerot olivat vähän syvemmällä kuin koko käytävä ja nekin olivat hollantilaisilla kehyksillä laudoitetut. Tämä oli se paikka, jonne tarpeen vaatiessa pantiin neljänkymmenen puudan ruutipanoksia sisältäviä arkkuja tahi n.s. räjähdyssarvia. Nyt komerot olivat tyhjinä, sillä niiden tehtävä alkoi vasta sitten, kun vihollisen miinalaitteet räjähtivät.

Piotr Rozlucki astui yhteen näistä kamareista, heilutti lyhtyä ja näytti tätä paikkaa kahdelle vangille, jotka seurasivat hänen kintereillään. Sitten hän poistui sivukomeroon, johon oli varastoitu työkaluja, ja käski näiden kahden pakolaisen mennä käytävän haaraan. Ilmaa siellä tuskin oli enää, sillä käytävä päättyi aukottomaan seinään. Haisi mädäntyneille munille.

Upseeri käski toisen ottaa käteensä rautakangen, toisen taas lapion. Näillä työkaluilla tuli heidän purkaa laudoitus, joka kannatti maata sivulta.

Molemmat kohottivat lautoja, kiskoivat irti uurteista ja riuhdottuaan niitä kauan saivat ne irtautumaan. Savea varisi heidän päällensä, ja he seisoivat polvia myöten savessa. Toisen tuli iskeä kankensa saveen, toisen taas luoda se lapiollaan pois. Kolmannen, joka seisoi lähinnä, tuli lapioida irtautunut multa niin kauas kuin mahdollista käytävään. Siitä tuli pakolaisten, jotka olivat asettuneet melkoisten välimatkojen päähän, lakaista irtautunut multa yhä kauemmas pitkin käytävän lattiaa.

Työ sujui hyvin nopeaan, siinä oli raivokasta vauhtia, taitavuutta ja suurta asiantuntemusta. Kuului irtautuvien möhkäleiden kovaa kolinaa, niiden luontia lapioilla ja kuokilla ja läähättävää hengitystä. Helpottaakseen työtään ryömivät ne polvillaan, joiden tuli viedä multa käytävään. He olivat vetäneet paitansa ulos housuista ja kantoivat siinä savea, rientäen kuumeisen kiireisesti edestakaisin. Heidän työnsä oli järjestynyt ilman komentoa jauhanut olosuhteisiin parhaiten soveltuvan muodon. Muutamat juoksivat polvillaan täyttä laukkaa eteenpäin kuin hurjistuneet eläimet, toiset nelinkontan pitäen hampaissaan paitaa, joka kuljetti multaa, toiset taas lapioivat pois maata ollen luokiksi kumartuneina. Ne kaksi, jotka kalvoivat edessä, näyttivät mielipuolilta. Heidän liikkeensä olivat nopeat ja hillittömät ja muistuttivat ankaran taudin nykäyksiä. Salamannopeasti iskivät työkalut saviseen maahan, ja jokainen isku näytti tunkeutuvan kirotun kamaran perustukseen asti. He ähkivät ja valittivat, ulvoivat ja kirosivat kaameasti nyyhkyttäen. Tässä yön hämärässä näytti siltä kuin he takoutuisivat päineen maan pimeyteen ja pureutuisivat siihen kiinni hampaittensa koko voimalla.

Vastapäätä olevaan komeroon ryöminyt mies heitti polvillaan ollen savikimpaleita taakseen. Piotr katseli häntä lyhdyn valossa, joka huonon ilman vuoksi tuskin paloi. Mies oli juutalainen, nuori, vaikkakin tavattoman laihtunut ja huonon näköinen, kasvot pitkän parran peittämät. Upseeri kysyi häneltä puolaksi:

— Mikä sinä olet miehiäsi?

Keskeyttämättä työtään hetkeksikään nosti mies katseensa ja vastasi raskaasti hengittäen, outo tuska väristen hymyssä:

— Olen juutalainen.

— Mistä syystä olet ollut täällä?

— Kapinasta.

— Ketä vastaan?

— Väkivaltaa vastaan.

— Mitä sitten olet tehnyt?

— Olen taistellut…

— Miten?

— Miten olen voinut.

— Minkä puolesta?

— Juutalaisten kärsimän kaksikymmenvuosisataisen sorron poistamiseksi.

— Eikö sinun heimosi sitten sorra ketään?

— Sortaa.

— Siis tahtoisit suurempaa sortamisvapautta?

— Ei, minä olen taistellut sorrettujen puolesta.

— Taistelusi on siis tämä pako?

— Niin, taisteluni on tämä pako.

Nuori juutalainen väänteli käsiään. Näytti siltä kuin nämä sanat olisivat vieneet hänen viimeiset voimansa. Viskoen multaa lakkaamatta, yhä nopeammin ja samalla yhä hullunkurisemmin, hän horjahti äkkiä. Lapio putosi hänen kädestään, ruumis retkahti seinälaudoitusta vasten, sitten hän vaipui pyörtyneenä maahan. Seuraava mies, joka teki työtä hänen vieressään, tarttui häneen Piotrin viittauksesta ja laahasi hänet, työntäen muut tieltä, käytävän päähän, venttiilin luokse. Pyörtyneen päähän ja rinnalle valettiin vettä pienestä kaivosta, saappaat vedettiin hänen jaloistaan ja ne kostutettiin märällä rievulla. Piotr löysi komerostaan etikkapulloja, joita pidettiin siinä miinakäytävissä sattunen sairaustapauksien varalta. Hän käski viedä pullon pyörtyneen juutalaisen luokse, hieroa hänen ohimoitaan etikalla ja kostuttaa hänen kieltään.

Juutalaisen paikan täytti heti toinen työntekijä. Hän oli hiukan kolmannellakymmenennellä oleva punervapartainen ja piirteiltään harvinaisen kaunis mies, komeaa puolalaista tyyppiä. Nuorukaisen parta ja tukka olivat kasvaneet vankeudessa pitkiksi. Hänen kasvonsa olivat vankilakomerossa tulleet kalpeiksi, mutta myös entistään henkevämmiksi. Rozlucki katseli häntä iloisen uteliaasti, kyllästymättä ja hurmaantuneena. Tämän sankarin jokainen liike, hänen tapansa heiluttaa lapiota oli jalon kaunista. Nuori pakolainen teki työtään vimmatusti ja heitti mullan tavattoman kauas lapiollaan. Hänen pitkät hiuksensa lakaisivat savikokkareita, joita toverit salakäytävän päässä heittivät yhä kauemmas. Upseeri valaisi leikillään lyhdyllä tämän vangin kasvoja.

— Te kiiruhdatte, herra, hyvin intohimoisesti vapauteen. Tästä voimainponnistuksesta te vielä näännytte.

— Vapauteen on riennettävä intohimoisesti.

— Aivan päinvastoin. Tunneli siihen on rakennettava hyvin hitaasti, askel askeleelta, tuuma tuumalta, matemaattisen tarkasti ja loogillisen järkevästi.

Nuori vanki katsahti Piotriin, ja hänen syvässä katseessaan kuvastui halveksunta ja inho. Jalo ylpeys loisti hänen otsaltaan kuin kypärän töyhtö. Hän keskeytti hetkeksi työnsä ja kysyi ivaa uhkuen:

— Kuka te olette?

— Olen päällikkönne, pakolaiset.

— Koska te olette meidän mukanamme, niin tekin olette pakolainen, päällikkö.

— Olen teidän upseerinne, sotilaat, jotka taistelette pakenemalla.

Nuori vanki työnsi lapion maahan. Hän kumarsi, kääntyi ja läksi kulkemaan takaisin muurattuihin käytäviin päin, mistä oli tullut.

Rozlucki huusi hänelle:

— Paikallenne! Tapio käteen! Työhön!

Punatukkainen kääntyi, epäröi ja palasi taas paikalleen. Hän tarttui jälleen lapioon. Ennenkuin hän kuitenkaan jatkoi työtään, katsoi hän Piotriin sanomattoman uhmaavasti. Hänen alistuvassa ja katkerassa työssään oli enemmän ylpeyttä kuin päällikön miekanliikahteluissa.

Molemmat kaivajat, jotka lakkaamatta heittivät käytävän yläpäähän kovertamastaan luolasta savimöhkäleitä, liikkuivat tässä onkalossa raivokkaasti näyttäen kahdelta järjettömältä, mustalta mäyräkoiralta. Heidän takanaan sarvikammioissa kasvoi savivuori yhä korkeammaksi punatukkaisen nuorukaisen uupumattomasta ponnistuksesta huolimatta. Keltainen maa näytti pimeässä kuohuvan ja porisevan kuin vesi lähteessä. Käytävästä linnalleen suunnalta kuului kauas heitettyjen möhkäleiden tömähtely. Ilma oli käynyt jo niin huonoksi että lyhdyn valo alkoi sammua.

Rozluckin koko ruumis tuntui kuumalta, valtimo tykytti kiivaasti, ja särky hänen päässään yltyi yhä raivoisammaksi. Hänen konissaan humisi ikäänkuin olisi kuulunut sähkökellojen soitto ja tärisevän junan kumina. Kaikki pyöri hänen silmissään. Hänestä näytti siltä kuin olisivat nuo ihmiset, jotka hän näki lyhdyn himmeässä tuikkeessa, siirtyneet yhä kauemmas. Yhä epäselvempänä kumahteli hänen korviinsa työn tömähtely. Maaseinämastä käytävälle lohkaistu multa, joka luotiin käytäviä pitkin pois tieltä, putosi yhä hiljemmin ja aivan kuin paksun seinän takana tyhjään. Piotria oksennutti ja hän huomasi jalkojensa horjahtelevan.

— Kiiruhtakaa! — huusi hän kohottaen lyhtyä korkeammalle.

Hänen oma äänensä hämmästytti häntä. Oli kuin se olisi pudonnut hyvin korkealta jonnekin kallion halkeamaan.

— Kestääkö vielä kauan? — vaikeroi ääni hänen edessään tai hänen takanaan.

— Kiiruhtakaa! — huusi hän kaikin voimin.

— Kestääkö vielä kauan? — kysyi sama ääni.

— Kuka puhuu?

— Minä puhun, minä, kaivaja.

— Työhön!

— Koko viheliäisen elämäni minä olen tehnyt työtä! Aina seisoo joku takanani ja huutaa minulle kuin koiralle: "Työhön! Nopeammin!"

— Tapio käteen!

— Kaivakaa itse! Minä olen näännyksissä.

— Samoin minä, — sanoi toinen.

— Kun on näännyttävä, niin näännytään…

— Nääntyköön maailma!

Lyhty sammui. Piotr nojasi hartioillaan seinään ja uinaili. Hänestä tuntui kuin olisi hänen olkapäänsä nojannut Tatjanan olkapäätä vasten. He kulkivat Pariisin pimeällä kadulla jonnekin hyvin kauas. Pariisin kevätsade tihkui, katu kimmelsi. Tatjana painoi lumoavan poskensa hänen olkapäälleen eikä tahtonut enää irtautua hänestä. Punaiset huulet avautuivat, ja valkeat hampaat hymyilivät lemmenhymyään…

Joku voihki, joku pyysi apua. Mistä se tuli? Piotr kumartui ja vaipui polvilleen heräten kauhukseen todellisuuteen: Tania oli jo kauan ollut olemattomissa. Hän oli jo ammoin lahonnut tuohon läpitunkemattomaan, pahanhajuiseen saveen.

Piotrin kädet sattuivat kosteaan saveen, sitten jonkun päähän. Hän kohotti käsillään päätä ja muisti, että kaivosmyrkytyksessä potilas on pidettävä istuvassa asennossa, että hänen päänsä on nostettava pystyyn. Hän alkoi kiskoa ylös tätä päätä, mutta kaatui itse saviläjään, joka tuntui untuvanpehmeältä. Saviläjän takaa kuului röhinää ja läähättävää puuhailua. Piotr ryömi nelinkontan kaivettuun onkaloon. Hän kiipesi maassa makaavien kaivajien ruumiitten yli ja hapuili käsillään rautakankea. Polvillaan ollen alkoi hän iskeä saveen ja porata ympyrää. Hänen aivojensa viimeinen ajatus saneli hänelle tämän. Sen ainoan seikan hän vielä tiesi, että tasangon pinta tuli tällä kohdalla pian vastaan ja maankamara puhkeaisi.

Aukosta, jonka hän sai kangella tehdyksi, virtasi sisään yöilman siunattu, virkistävä tuulahdus. Hän iski vielä kerran kangella kaikin voimin, ja kanki upposi tyhjään. Silloin hän kumartui kohottamaan lähinnä olevaa kaivajaa kainalon alta pystyyn, laahasi hänet seinän viereen ja pisti hänen päänsä aukkoon. Mies veti sisäänsä ilmaa täysin rinnoin, näytti juovan sitä koko ruumiillaan, imi sitä kyllästymättä. Hän kääntyi pian omin voimin ja alkoi kourillaan, kyynäspäillään, koko ruumiillaan työntää maata syrjään aukon ympäriltä. Kun aukko oli valmis, huomasi hän takanaan tainnoksissa olevan toverinsa pään. Hän laahasi hänet hengittämään ulkoilmaa ja sai hänet taas pian tointumaan. Molemmat tarttuivat lapioihin. Piotr, joka oli vetäytynyt takaisin käytävään, kuuli heidän raivokkaasti huutavan:

— Vielä! Wicek, vielä! Iske, iske! Vielä hyvä isku. Sillä lailla! Ilmaa!

Aukko oli tehty. Yksi kaivajista ryömi siitä ulos vapauteen.

Rozlucki, joka makasi saviläjässä, painoi sitä ruumiillaan tasaiseksi päästääkseen niin paljon ilmaa kuin mahdollista sisään käytävään. Syvyydestä alhaalta kuului vaikeroimista ja voihketta. Hän tarttui lähinnä olevaa miestä olkapäihin ja kiskoi hänet ulos kuopasta. He vierivät yhdessä okaiseen pensaikkoon. Hän oli selvillä paikasta, mihin oli tultu, oikoi jäseniään ja pudisti maanalaisen saastan itsestään pois.

— Pakolaiset! huusi hän hiljaa

Kaksi vastasi.

— Montako teitä on täällä?

— Me olemme ne kaksi, jotka kalvoivat edessä.

— Mars onkaloon, tuokaa sieltä toiset!

— Taaskin! Aina vain me!

— Kiskokaa heidät perätysten ulos, elävänä tai kuolleena.

Mustat haamut katosivat kuoppaan. Aukon luona makaava alkoi huokailla, vavahdella ja änkyttää. Kaivajat kierittivät reiästä mustan möhkäleen, joka näytti mytyltä. Se vieri pensaikkoon, ähki, ravisteli itseään, liikahteli, haukotteli ja alkoi lopuksi kuiskailla. Pian sen jälkeen vedettiin toinen, kolmas ja neljäs esiin, aina joukon viimeiseen mieheen asti. Molemmat ensimmäiset laskivat pimeässä. He mainitsivat hiljaa oikeita tai pilkkanimiä. Toiset syleksivät, ravistivat ruumistaan ja pudistivat päältään mutaa ja savea. Näytti kuin olisi pimeässä vilissyt multa matoja, jotka olivat ryömineet esiin aukosta.

— Ovatko kaikki hengissä? kysyi Rozlucki.

Joku sanoi:

— Kaikki ovat tässä.

— Te olette joen rannalla. Tässä on Murlykilta saadut rahat. Nyt toiset oikeaan, toiset vasempaan! Juoskaa niin kovasti kuin jaloista lähtee! Voikaa hyvin!

— Jumala palkitkoon teille! — sanoi ääni pimeästä.

— Jääkää hyvästi, upseeri! — sanoi toinen ääni.

Piotrille se oli tuttu. Hän painoi rahat lähinnä olevan käteen. Pensaat alkoivat kahista molemmilla tahoilla. Kuului kiireessä tallattujen ja katkottujen risujen ja vesojen risahtelua. Maa kumisi. Tuuli toi mukanaan kaukaa jonkin huudahduksen, pian sen jälkeen kuiskauksen tapaisen. Sitten tuli öinen hiljaisuus.

Piotr kuunteli. Hän kuulosti aluksi ulkonaista kieltä, jota yö puhuu, joki huokuu, tuuli viheltää. Sitten hän kuunteli olemuksensa syvyyteen kätkettyä salaista, sisäistä ääntä. Hän mietiskeli omaa elämäänsä, maailmaa, kaikkea — ja tunkeutui syvemmälle omaan itseensä kuin tähän synkkään, synkkään yöhön. Hän tunsi koko olemuksellaan ihmisten suunnattoman kurjuuden ja täydellisen yksinäisyyden. Se, mikä yksin oli yhdistänyt hänet Jumalaan, maailmaan ja maahan, rakkaus, muuttui nyt hänessä Jumalasta ja maailmasta erottavaksi tekijäksi ja hukkui maahan ja yöhön.

Miten se oli mahdollista? Miten hän saattaisi saavuttaa sisäisen sopusoinnun ja löytää levon? Miten hän voisi voittaa sisäisen taistelunsa, kun jokainen hetki oli muistoa, kun jokainen hetki oli kapinaa? Seisoessaan siinä jyrkällä äyräällä, pimeässä kohisevan joen partaalla, alkoi hän itkeä todella verisiä kyyneleitä synkkään yöhön, — vaikeroida menettämäänsä rakkautta, joka oli ollut hänen kaikkensa, mutta kadonnut ja tullut olemattomuudeksi. Hän ojensi inhimillisen tietämättömyyden sumussa kätensä ja rukoili nyyhkyttäen siltä vallalta, joka maailmaa hallitsee, siltä käsittämättömältä jättiläiseltä, joka on yhtaikaa päivän valo ja yön pimeys, taivaat ja maa, elämä ja mädäntyminen, — rukoili siltä armoa ja huojennusta tukahduttavassa tietämättömyydessä, rukoili siltä yhtä ainoata tietoa, jota hänen hehkuva sydämensä oli vuosikausia janonnut…

Onnettomuutensa syvyydestä hän kysyi kysymistään yhtä ja samaa:

— Missä sinä olet, Tania?

Synkkä yö oli vaiti. Kumeana kohisi pimeyteen verhoutunut joki. Kaukaiseen etäisyyteen kiiti eloton tuuli. Vihdoin huomaamatta, mikä aika yötä oli, Piotr ravisti itseään ja silmäili ympärilleen. Hän oli siis paennut!

Hän kokosi voimansa ja ojentautui. Hän katseli linnakkeen hahmoa ja viivoja, jotka häämöttivät uhkaavina pimeästä yöstä.

Hän nosti oikean käden otsalleen ja teki kunniaa viimeisen kerran.

Sitten hän kääntyi ja tervehti isänsä ja maallisen oppaansa kaukaista hautaa. Hymy valahti hänen huulilleen, rohkeutta hänen sieluunsa.

Tasaisin askelin kulki hän suoraan poispäin linnakkeesta, rautatieaseman suuntaan.

Jäätyneellä maankamaralla jyskyi kaukaa metsäin takaa puhkuen saapuva juna.