KAHDESKYMMENES SEITSEMÄS LUKU.

Tatjanan hautajaisista tuli suurenmoinen mielenosoitustilaisuus. Siitä ei jäänyt pois ainoakaan kaupungissa asuva venäläinen. Tykistöpatteri, koko upseerikunta etunenässä, oli saapuvilla, ei julkisesti, vaan ilman aseita, riveihin järjestyneinä ja paradipuvussa.

Useampia jalkaväkikomppanioja marssi myös saattueessa ja kaikki rykmentin upseerit, aivan kuin yhtenä miehenä. Kaupungin porvareita liittyi uteliaisuudesta saattueeseen sankanpuoleinen parvi. Toisluokkainen pienehkö venäläinen pappi kulki ruumissaattueen edellä, risti kädessä, ilman kirkkolaulajia, ilman lippua ja apupappeja.

Taulun korvasi jalkaväkirykmentin iso torvisoittokunta, joka soitti melkein lakkaamatta. Arkun jäljessä kulkivat kenraali Polenov-Tšernovratski, Rošov, mademoiselle Mathilde ja joukko kenraalin kaukaisempia pitkämatkaisia sukulaisia.

Poliisi ja lääkärintutkinto olivat osoittaneet, että kenraali Polenovin tytär oli surmannut itsensä revolverilla, jonka hän oli ottanut isänsä asekokoelmasta ja joka jo kauemmin aikaa oli ollut hänen huostassaan. Laukaus oli lävistänyt alkuasteellaan olleen sikiön. Itsemurha oli tehty — kuten tutkimus osoitti — heti keskiyön jälkeen. Sen lisäksi oli vielä käynyt ilmi, että kenraalin palvelija vainajan pyynnöstä oli vienyt hänen viimeisen ja ainoan kirjeensä upseeri Rozluckille ja että Rozlucki oli ensimmäisenä aikaisin aamulla tullut paikalle ja löytänyt puutarhamajasta vainajan jo kylmänä.

Koko venäläinen seurapiiri tiesi kenraalin tyttären ja juristi Rošovin kihlauksesta. Mikä tarkoitus oli tuolla viimeisellä kirjeellä? Mitä siinä seisoi? Viranomaisten kysymyksiin Rozlucki kieltäytyi vastaamasta. Hän ei tehnyt sisällyksestä selkoa ja kirjeen hän oli hävittänyt.

Kuka siis oli syypäänä nuoren morsiamen kuolemaan? Ketä hän rakasti? Minkätähden hän oli surmannut itsensä? Vielä tuoreessa muistissa ollut Rozluckin seikkailu jalkaväenupseerien kanssa tuli uudelleen pohdinnan alaiseksi. Yleisössä kierteli tuhansittain juorujuttuja kuin salamoita ukkospilvessä. Jalkaväenupseerien kasvot olivat ankarat ja synkät. Heidän katseensa etsi syyllistä, jonka uhri makasi paareilla. Pitkissä laskoksissa hulmuava valkea arkun peite ärsytti silmiä ja kuohutti mieliä. Beethovenin jylhä surumarssi, joka tuntui soivan manalan kuiluista, kiihoitti ihmisten mielikuvitusta ja huusi kostoa.

Rajattoman tuskan huuto kohosi torvista, huiluista ja rummuista talvituulen kantamana ylös avaruuteen, vaipuakseen vähitellen kuolleille pelloille, jonnekin laidunten lumeen.

Musta saattue liikkui hitaasti eteenpäin leveätä tietä pitkin, autioiden, hämärtyvien kenttien läpi syrjässä olevaa kalmistoa kohti. Soitto oli kuin kaikkien näiden ihmisten ääni, heidän ikuiselle elämälle suunnattu valituksensa kuoleman kirouksesta, heidän raivokas vastalauseensa vienon, viehättävyyttä uhkuvan kauneuden häviöstä. Yhdelle ainoalle ihmiselle merkitsi tämä kuolematon kuolemanhymni toista. Se oli hänestä ääni, joka kertoi taivaalle ja maalle rakkauden riemusta ja voitosta itse kuolemankin yli.

Piotr Rozlucki kulki tykistöupseerien rivissä… Hänen takanaan kulki kaksi plutoonaa tykkimiehiä, kookkaita, voimakkaita talonpoikia. Heidän kannuksensa kilisivät tasaisesti ja yhtaikaa, kun he marssivat soiton mukaan hitaassa tahdissa ja iskivät kovaan maahan pitkävartisten saappaittensa raudoitetut kannat. Kartionmuotoisten lakkien töyhdöt huojuivat yhtaikaa ja kasvot olivat toistensa kaltaiset. He liikkuivat eteenpäin muistuttaen peltoa, jonka sarat ovat samanlaiset ja tarkoin yhtä suuriksi mitatut. Heidän ankara katseensa oli suuntautunut upseeri Rozluckin päähän. Huhu nuoren ja viehättävän kenraalintyttären traagillisesta kuolemasta oli tullut näiden avaran Venäjän eri haaroilta tuotujen jättien korviin ja herättänyt rajatonta vihaa syyllistä kohtaan.

— Tuossa hän on! — osoitti heidän jäykistynyt katseensa.

Piotr astui sotilaallisin askelin, tunsi tykistöplutoonain katseet ja kantoi tyynesti niiden vihan. Hänen jäykän katseensa pohjalla oli koston salama. Mutta tuo salama sai jäädä välähtämättä. Ympärillä olevan väkijoukon tuomio herätti hänessä vain välinpitämätöntä ylenkatsetta. Sotilaitten sokea raivo oli hänen onnettomuuden lävistämästä sielustaan jonkinmoista luonnon vihaa — peltojen, niittyjen, metsien. Hän tiesi, mikä miehistön katseessa piili, mutta asetti halveksien upseerin olkalappujen mahdin pitämään sitä aisoissa. Soiton kajahutellessa jättiläisvoimaansa avaruuteen palasi hänen mieleensä eräs mennyt päivä, ja hän muisti nämä samat sävelet. Hän ymmärsi nyt viimeinkin, mitä Tania oli tarkoittanut sanoillaan, että tuo soitto loihti esiin Iivana julman istumassa kultaisella valtaistuimellaan rautaisten ovien takana. Soitto leijaili tsaarin valtiuden saavuttamattomilla huipuilla. Rozluckin huulilla väikkyi Tatjanan nimi. Nämä sävelet olivat sanoneet Tanialle punaisen pyövelin kerran tarttuvan hänen tukkaansa ja tempaavan hänet korkealle mestauslavalle. Kuka oli pyöveli? Mikä oli hänen tarkoituksensa?

Päällysviittansa taskussa Piotr puristi revolverin kahvaa ja jatkoi varmoin, rauhallisin askelin, ainoankaan lihaksen vavahtamatta, tasaista, tahdikasta marssia. Miksi hän puristi kädessään revolveria, ei hän itsekään tiennyt. Epämääräinen välttämättömyys ohjasi hänen kättään ja pani kouristuksen tapaisesti pusertamaan asetta. Ikäänkuin todellisuuden ulkopuolella, tietoisuuden takana oudossa unessa sukelsi tästä teosta esiin tietoinen päätös. Tuon tuostakin näki hän niistä aukoista, joita siviili- ja sotilasarvohenkilöiden väliin jäi, kenraali Polenovin pään, ja silloin ruoski taas kauhunväristys hänen hartioitaan. Vanhuksen ulkomuoto ilmaisi, mitä oli tapahtunut, ja kertoi yhä uudestaan ja uudestaan, mitä paraikaa oli tekeillä.

Viimein saapui ruumissaatto kapeasta kirkkomaan portista hautausmaalle ja siirtyi kaukaiseen kolkkaan, minne lähelle muuria oli kaivettu yksinäinen hauta. Sen vieressä oli keltaista multaa, jota peitti vastasatanut lumi.

Vähitellen kokoontuivat ihmiset puoliympyrään. He tunkeutuivat yhä lähemmä toisiaan, kunnes olivat olka olassa kiinni. Väkijoukko kasvoi kasvamistaan ja pakkautui kokoon kuin se olisi ollut yhtä ainoata yhtenäistä ainetta. Siitä oikealla oli jähmettynyt hiekkaläjä, toisenlaista ainesta. Suorassa linjassa siitä kirkkomaan aitaukseen saakka ulottui sotilaitten muuri. Heidän edessään oli rivi upseereja. Toisella puolen hautaa kirkkomaahan päin oli harmaissa viitoissaan seisova jalkaväki. Piotr astui esiin ja pysähtyi haudan luo keltaisen multakummun ääreen. Vastakkaiselle puolelle vyöryi suunnaton väkijoukko. Aivan edessä, ihan arkun vieressä, seisoi kenraali. Vanhuksen silmät olivat kuin painuneet kahdeksi onteloksi, leuka oli ajamaton, tuuli liekutti miltei kaljun pään hiusrippeitä. Hänen polvensa lekottivat toisiaan vasten ilmeisesti koettaen maailman silmien edessä pitää sotilaallisessa ryhdissä hänen riepumaisen avutonta ruumistaan, jonka kohtalon isku oli murtanut. Ääneti, pää riipuksissa seisoi vanha pappi haudan reunalla puristaen kädessään hopeista ristiä. Hän kumartui ja teki arkun yli kolme kertaa ristinmerkin. Hän kumartui uudelleen ja teki väkijoukon yli ristinmerkin.

Äkkiä alkoi vanha kenraali viittoilla kädellään, viittoilla kärsimättömästi ja rajusti. Läsnäolijat ymmärsivät hänet ja alkoivat kuiskaten toisilleen ja mumisten nostaa raskaan metallisen kirstun kantta. Piotr näki Tanian, rakastettunsa armaat kasvot. Pienen suun, tukan, kasvojen kuvaamattoman kauneuden. Musertavaa tuskaa tuntien käsitti hän uudelleen, että Tatjana makasi siinä eikä enää elänyt. Valkea silkkipuku oli veren tahraama. Mustia täpliä oli tullut povelle. Hervottomasti vaipuneet kädet ojentuivat avuttomina pitkin ruumista. Tuoksuvan tukan kiehkura oli valahtanut arkun reunan ulkopuolelle…

Järkyttävä huuto pusertui kenraalin rinnasta. Vanhus heittäytyi ojennetuin käsin arkulle ja painoi huulensa kuolleen huulille. Väkijoukko nyyhkytti vaikeroiden ja vaikeni sitten jäykkään, uteliaaseen odotukseen. Onneton isä autettiin pystyyn.

Päästyään seisoalleen vanhus nosti kammottavat, haaleat, tuskan sokaisemat silmänsä ja alkoi etsiä jotain väkijoukosta. Hän etsi kauan. Ja hän löysi. Piotr Rozluckiin pysähtyi hänen katseensa kuin raskaan mestauskirveen terä ennenkuin sitä heilautetaan. Kenraalin katsetta seurasivat suuren, liikkumattoman ihmisjoukon silmät. Polenov suoristautui ja terästi mieltään. Hän antoi katseensa liukua yli jykevien tykistösotilaiden, sitten pitkin upseerien rivejä. Haudalla vallitsi täydellinen äänettömyys. Haudankaivajat odottivat kaamean välinpitämättöminä. Piotr katsoi Tanian kasvoihin.

Viimein pantiin arkun kansi kiinni. Kasvot katosivat näkyvistä. Silloin tunsi Piotr, että kaikkien katseet olivat suuntautuneet häneen. Huomaamatta työnsi hän kätensä viittansa taskuun, viritti revolverin hanan ja odotti. Sinä hetkenä hän päätti salamannopeasti: jos ainoakaan ääni suuntautuu häntä vastaan, jos ainoallakaan käden liikkeellä uskalletaan osoittaa häntä, tempaa hän aseen taskustaan, tähtää suutaan vasten ja laukaisee. Tanian luo hän tahtoi mennä, seurata häntä pimeyteen. Siellä pyytäisi hän Tanialta anteeksi, sopisi hänen kanssaan ja heidät yhdistäisi jälleen ikuinen rakkaus.

Näin odotti Piotr, tosiaankin jo elämän tuolla puolen. Hän katsoi himmein, jäisin katsein kenraalin silmiin, Rošovin silmiin ja vähitellen kaikkien silmiin. Hän odotti. Sillaikaa laskettiin raskas kirstu hihnoilla hautaan. Ensimmäiset multakokkareet heitettiin lapiolla hautaan ja ne kolahtelivat metallikautta vasten, läsnäolijat kumartuivat ja heittivät kourallisen multaa arkulle. Tuskan vihlomana kumartui Rozlucki heittämään multaa kuten muutkin. Hän näki, miten pohjattoman vihamielisenä kansanjoukko seurasi hänen liikettään. Tuon mykän raivon voima, jota vain katseet ilmaisivat, oli peloittava.

Mutta kun Piotr oli pistänyt kylmään multaan kätensä, joka juuri oli puristanut kuolettavaa surma asetta, valtasi hänet äkkiä ylimaailmallinen tunne, suuren lohdutuksen ja suuren armon tunne. Hän luuli tuntevansa kylmän maan lujan kädenpuristuksen. Hän tunsi erehtymättömästi, että isä maahan yhtyneenä, sen kanssa yhdeksi tulleena, ojensi hänelle kätensä tueksi.