SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Jalo Lahja Kalima translation
Oli kulunut suunnilleen viikon päivät Piotrin paluusta, kun hän lähti varhain aamulla Ciernieen. Saavuttuaan kartanolle jätti hän hevosensa talliin ja lähti keittäjättären osoitusten mukaan etsimään setää, joka oli pellolla. Hän tapasi tämän heinänteossa. Joen varrella olevilta alavilta niityiltä menivät he molemmat kahden jyrkkärinteisen harjun väliin ahtautuneen laakson kautta suorinta tietä kotiin.
Rotkoon vei kivikkoinen, kapea ja jyrkkä tie, jota voitiin ajaa vain talonpoikaisrattailla ja joka rehoitti tiheässä kasvavia sanajalkoja, sinivatukkapensaita ja tuulessa huiskivia vihvilöitä. Kaukaa välkkyi ruohon välissä pulpahteleva puro. Sillä oli uomansa syvällä saviperässä, missä se kiemurteli korkealle kohoavien tummain kaislain reunustamana. Kirjavia perhosia ja sinerviä korentoja välkkyili liihoittavien kukkien tavoin orapihlajapensaikossa, pajukossa ja sankassa, läpipääsemättömässä nuoressa tammi-, koivu- ja saksanheisiviidakossa. Tie muuttui poluksi, joka oli paikoittain kova ja valkea ja kimmoisa kuin tiukka nahkahihna; sitten tuli taas vetisiä paikkoja, joihin oli kylvetty litteitä kiviä. Lopuksi tämä polku häipyi korkeassa heinikossa epämääräiseksi jäljeksi ja tarjosi tilaa yhdelle ainoalle kulkijalle. Niittämätön niitty nuokkui tuulen hivellessä ja näytti kumaraan taipuessaan milloin vaaleankellervältä, milloin taas äkkiä punervanruskealta kaunokeista ja puna-apilaista tai vaalealta meriruohosta. Siellä täällä olivat valtavat heinärykelmät menneet lakoon aivan kuin aikansa eläneet, riutuvat kansat, jotka haluttomina uusiin tekoihin kääntävät selkänsä elämän vaatimuksille. Ja niiden keskessä oli solakkana ja ihanana sininen kukka, jalon tietäjän tavoin miettien ja katsellen tätä vieressä olevaa maailmaa ja seisten yksin kaikkien puolesta. Usein kävi koko tämä niittylakeus aivan äänettömäksi. Kaikki huojunta lakkasi, kaikki äänet sammuivat, ja vain sininen kukka katsoi valppaan hengen tavoin maasta ylös taivaaseen. Mutta pian kahisi pensaikossa tuuli kuiskaavaa ja heläjävää soittoaan. Taaskin virittivät heinäsirkat soittimiaan, laajat alat, kokonaiset kukkaisvaltakunnat aaltoilivat paljastaen salaisia syvyyksiä, taaskin ihastutti silmää lemmikin kaino sini tai apilaan ruskea puna. Virkeät pääskyset halkoivat riemukkain huudoin ilmaa, metsän pikku linnut visersivät oksilla, ampiaiset ja mehiläiset surisivat vaipuneina hiljaiseen, tutkimatonta viisautta osoittavaan työhönsä.
Piotr oli matkasta väsynyt. Hän istuutui ojan reunalle auringonpaisteeseen ja kukkien tuoksuun. Hän katseli ruohikkoa ja kuunteli tarkkaavasti. Tähän niittyyn kätkeytyi koko inhimillinen tunnemaailma, se näytti olevan ihmissydämen verraton tuntija. Ei ainoakaan korsi tuntunut kohoavan maasta, savesta, vaan sielusta, jokaisella kukalla oli juurensa sydämen onnen syvyydessä.
— Tämä heinä kuivuu seisoalleen… sanoi Michal huoaten.
— Miksi et sitten niitä sitä, setä?
— Hohhoo! Niittämiseen tarvitaan niittäjiä, ja niiden hankkimiseen tarvitaan rahaa, millä maksaa.
— Oletko ihan ilman?
— Minä olen veloissa korvia myöten. Isän ja Hippolitin luo en uskalla enää mennä, — juutalaisia… sanoi setä, jonka posket punehtuivat häpeästä.
— Ota nyt sitten ainakin mitä minulla on! — huusi Piotr avaten lompakkonsa ja painaen hänen käteensä useampia kymmenenruplan setelejä.
— Sinä pelastat minut… sammalsi Michal-setä. — Näetkös, tämä heinä alkaa kuivua pilalle. Mutta kylläpä minä, hitto vie, olen vierasvarainen. En ole antanut pojalle edes lusikallista syötävää, vaan ryöstän heti ensi työksi viimeiset rahat.
— Mitäs tuosta. Saanhan minä joskus takaisin… sanoi Piotr syleillen häntä.
— Heti kun vilja on korjattu. Saat olla varma, sen velan maksan pois ensimäisenä. Niin varmasti kuin seison tässä sinun edessäsi.
— Eihän sillä ole kiirettä.
Setä kohotti sormensa lupauksen merkiksi. Lämmin tuuli leyhyi viljan ja kuivuvan heinän tuoksua alavilla niityillä. Oli kuin samalla olisi tuulahtanut uusia tunteita Piotrin sieluun.
Rinta tuntui olevan hänen sydämelleen liian ahdas paikka, tunteet eivät voineet asettua määrättyyn muotoon, Tatjanan kuva heräsi hänen sydämessään eloon, hänen nimensä saapui ja laskeutui hänen huulilleen kaukaisen sielun hiljaisena, hyvätuoksuisena suudelmana. Ja yhtäkkiä herätti epämääräinen, mutta tuskaisa liikutus syvällä hänen sisimmässään selittämättömän huokailun ja kuiskailun. Säälimätön, kirpeä, vaimenematon valitus kulki läpi koko hänen olemuksensa. Tietämättä miksi ja miten tunsi Piotr, ei mielikuvituksen voimalla, vaan sokean vaiston tietä, että isävainaja makasi tuollaisessa maassa yksin, aivan yksin. Maa ja hän! Niin oli hän itse tahtonut. Kaikki ovat unhottaneet hänet, koko suku, isä, veli ja poika. Ainiaaksi on hänen muistonsa kuollut. Vain sirkat niityillä sirisevät hänestä, linnut laulavat orapihlaja pensaikossa ja tuuli vaikeroi ruohikossa.
Piotr ei olisi osannut sanoa, kuinka ja minkä vuoksi näin oli, mutta juuri näin hän nyt tunsi.
— Setä, — kysyi hän, — olethan sinä tuntenut minun isäni?
— Olen, — vastasi toinen vastahakoisesti ja kylmästi.
— Muistutanko minä häntä?
— Tarkoitatko ulkonäköä?
— Minä tarkoitan ryhtiä, liikkeitä ja ääntä. Muistutanko häntä?
— Muistutat. Sinä olet hänen näköisensä. Usein hyvinkin paljon. Etenkin nauraessasi muistutat sinä niin häntä, että tulee kaamea olla.
— Milloin sinä näit hänet viimeksi?
— Viimeksi, poikani — kapinan aikana, — sanoi setä kasvot väärässä huoaten.
— Asuitko täällä?
— Asuin, — vastasi hän hiljaa, — minä asuin jo silloin täällä.
— Kuinka te sitten tapasitte?
— Hän tuli minun luokseni yöllä toveriensa luota. Oli syksy. Loppu oli jo käsissä. Repaleisena ja rääsyisenä, kengät hihnoilla kiinni, paita riekaleina, samoin alushousut. Täitä täynnä kuin kurjin renki. Hän nukkui yön minun luonani sohvalla.
— Silläkö vihreällä sohvalla, joka on sinun huoneessasi?
— Niin. Hän muutti puhtaan paidan yllensä, otti mitä minulla oli liinavaatteita, söi ja joi…
— Entä sitten?
— Viikkoa myöhemmin oli sitten taistelu, ja… ja…
— Ja viikkoa myöhemmin sedän isä ammutti hänet?
— No… niin!
— Entä sinä, setä, etkö itse kuulunut kapinallisiin?
— En.
— Miksikä et?
— Hm — miksikö?
— Niin, tunnusta!
— Ei siinä ole mitään tunnustamista. En kuulunut ja sillä hyvä.
— Etkö uskonut heidän kapinansa onnistumiseen?
— Oli hyvin helppoa olla uskomatta »heidän kapinansa» onnistumiseen. Siihen ei vaadittu mitään taitoa, istui vain rauhallisena kotona. Mutta se ei ollut syynä.
— Mikä sitten?
— Jätä tuo kysely!
— En, sitä en voi!
— En ollut mukana, kun olen itse samanlainen kuin koko tuo kapina: puolittain täällä, puolittain tuolla, viisaita ajatuksia ja kalvava sydän, toisella jalalla vapaudessa, toisella vapaaehtoisesti kahleissa — tyypillinen puolalainen. Mutta mitä sinä »moskovalainen» ymmärrät kaikesta tästä…
— Olet oikeassa, setä. En ymmärrä sinua, sanoi Piotr.
Hetken kuluttua hän kysyi:
— Oliko hän luonteeltaan iloinen vai surumielinen, rakastettava vai epämiellyttävä? Millainen hän oli?
— Mitenkä sinulle sanoisin… Urhoollinen mies, vakava, mutta iloinen.
— Siis millainen hän oli, millainen?
— Näetkös… hän ei ollut mikään tyypillinen puolalainen. Hän oli Venäjän palveluksessa kasvatettu sotilas, joka rakasti Puolaa henkeen ja vereen asti, eikä vain sanoin, vaan sotilaan tavoin, hampain ja kynsin.
— Vai niin… mumisi Piotr.
Hetken kuluttua hän taas ahdisti setäänsä:
— Entä kasvot, millaiset ne olivat?
— Hänellä oli kapeat kasvot samoin kuin sinullakin ja kauniit viikset. Leuka oli sileäksi ajettu.
— Hänellä oli siniset silmät — muistan ne. Tai niin minusta ainakin tuntuu, sillä muistoni ovat niin himmeät, että häämötys aina heti sammuu. Näen vain jotain sinervän viirun tapaista. Puolaksi sen voi sanoa niin kauniisti — modra smuga… Kun äsken katselin ruohikkoa — näetkö tuolla — silloin näin sellaisen sinervän viirun. Hänen silmänsä katsoivat sieltä minuun.
— Oikea romantikko! — sanoi Michal hymyillen.
Piotr ei juuri kuunnellut mitä hänen setänsä puhui. Hän katseli kaukaista ruohikkoa. Tuulen henkäys leyhytteli sitä taaskin ja näytti kohottavan pyhää verhoa ja paljastavan viirun sinisiä lemmikkejä. Piotrin kasvot muuttuivat vähitellen koviksi, ankariksi, rautaisiksi. Silmät painautuivat kulmien alle ja suuntautuivat katsomaan jotain kaukaista, nenä näytti pidentyvän, pahaenteinen hymy panssaroi hänen huulensa. Kasvot kävivät kalpeiksi.
— No, älä nyt viitsi… sanoi Michal-setä. — Tulepas, nuori soturi, maistamaan uusia perunoitamme ja punajuurilientämme. Muuta ei ole tarjota kuin mitä vanha Jagna on meille keittänyt. Pyydän jo edeltäpäin anteeksi, sillä päivällinen tulee olemaan hyvin vaatimaton.
He nousivat ja alkoivat astua ylämäkeä. Heidän vastassaan oli nuorten tammien välkkyvä vehreys, joka toi mieleen voiman tunteen, taikka korkeat ja sirot lautaheinät, jotka herättivät kauneuden mielteen. Polku vei heidät rinnettä myöten korkean viljan läpi, sitten piennarta pitkin ohi vehnäpeltojen. Solakkavartinen tuleentumaton vehnä suhisi ja kahisi, iloitsi ja riemuitsi vielä keskenkasvuisin tähkäpäin ja soi kuin viulujen äänin. Piotr kuuli tämän kaiken kuin unessa. Hänen sielunsa oli liitänyt omaan maailmaansa.