← Table of contents
Elämän hurma

KOLMASTOISTA LUKU.

Jalo Lahja Kalima translation

Palatessaan Varsovasta huhtikuun alkupäivinä kenraali Polenov toi mukanaan hyviä uutisia: itse oli hän saanut kunnianosoituksia, palkankorotuksen, useammaksi kuukaudeksi virkaloman ja Rozluckille, joka oli ollut kenraalin apulaisena keksinnön teossa, oli myönnetty ylennys ja loma ulkomaanmatkaa varten. Kenraali aikoi matkustaa ulkomaille heti tyttärensä ja tämän seuranaisen, neiti Mathilden kanssa. Heti Varsovasta tultuaan kysyi hän päivällispöydässä Piotrilta, haluaisiko hän liittyä heihin. Piotr ihastui tähän ehdotukseen.

Jo samalla viikolla lähdettiin matkalle Berliinin kautta Pariisiin. Berliinin uudenaikainen suurkaupunkilaiskulttuuri teki Piotriin tavattoman voimakkaan vaikutuksen. Tuhannet seikat todistivat johtavan tahdon järkkymättömyyttä, kaikilla aloilla tapahtuvaa edistystä, uussaksalaisen teollisuuden voimaa, joka vetää puoleensa, kytkee itseensä ja järjestelmällisyytensä vastustamattomalla voimalla liittää yhteen erilaisia, hyvinkin hajallaan olevia aineksia ja saattaa ne melkein sotilaalliseen järjestykseen. Berliinissä oltiin kuitenkin vain hyvin vähän aikaa, sillä tahdottiin viipymättä päästä ystävyyssuhteissa olevaan tasavaltaan.

Tatjana oli ollut Ranskassa jo kerran ennen, vaikkakin vain hyvin lyhyen ajan. Piotr ei ollut käynyt siellä ennen ja kenraalikin vain ohimennen. Mademoiselle Mathilde ja Tatjana ottivat siis opastustoimen käsiinsä.

Piotr asettui asumaan vaatimattomaan vieraskotiin Seinen vasemmalle rannalle, kenraali tyttärineen ensiluokkaiseen hotelliin bulevardin varrelle ja Mathilde sukulaisensa luo Place Clichyn läheisyyteen.

Ensi aluksi Piotria hämmästytti värikäs, syvälle juurtunut katuanarkia, joka taisteli menestyksellisesti uudenaikaisemman järjestyksen voimaansaattamista vastaan. Kaikki ihmetytti ja huvitti häntä: vanhat hevosajoneuvot ja niiden ajomiehet kiiltävine kardinaalinhattuineen aivan kuin Balzac'in aikana, ajajien huoleton ohjaus, kaupustelu katukäytävillä ja kojuissa bulevardien komeiden näyteikkunain vieressä, katujen uskomaton likaisuus, rihkamakaupustelijain huudot ja myyjien tunkeilevaisuus ja häikäilemättömyys.

Tämän ulkonaisen leimansa ohella tuntui väsymättömän, alati kihisevän työn kaupunki Piotrista houkuttelevalta. Piotrille tuotti sanomatonta huvia katsella tätä koko maailmassa ainutlaatuista ihmiskekoa ja sen vilinää. Hän kierteli katuja päivisin myöhään yöhön saakka, teki ajelumatkoja, kuunteli keskusteluja, kävi hienoissa ravintoloissa yökabareteissa, museoissa, kirjastoissa, taulukokoelmissa, kirkoissa, yliopistossa, teattereissa ja konserteissa, vankiloissa, oikeussaleissa ja hautausmailla. Ensivaikutelmien kaaos, joka ei suinkaan haihtunut, alkoi jonkun ajan kuluttua hiukan järjestyä ja löyhästi ryhmittyä, ja ajatusten sekamelskasta nousi utuinen synteesi.

Tatjanan vaikutelmat olivat aivan toiset; hän näki aivan toisenlaisen Pariisin.

Kun he tapasivat toisensa, kertoivat he toisilleen näkemästään ja mietelmistään. Piotrin havainnot eivät herättäneet Tatjanassa suurtakaan mielenkiintoa mutta Piotr ei suhtautunut välinpitämättömästi Tatjanan huomioihin, siihen, mikä Tatjanasta oli tärkeintä elämässä, ainoaa, mikä täällä Pariisissa oli tuntemisen arvoista. Päinvastoin Tatjanan kuvauksista, tai pikemminkin huudahduksista, hänen sattuvasti lausumistaan havainnoista hymyili viekoittelevasti tuntematon elämä, joka huokui pelkkää olemassaolon riemua ja pursuavaa iloa. Hän kertoi Piotrille satumaisista hatuista, joista huokeimmat maksoivat monta sataa frangia, tanssiais- ja seurustelupuvuista, viitoista ja puseroista, joita sanottiin »kreatsioneiksi», Worthin ja Doucet'n mestariteoksista, šaketeista ja puseroista, silmiä häikäisevistä koristeista, hajuvesistä, toalettivälineistä ja lukemattomista pikkuseikoista. Hän vei Piotrin mukaansa Rue de la Paix'lle iltaisin, kun liike siellä oli vilkkaimmillaan ja kun veturinkokoiset autot olivat kahdessa rivissä molemmin puolin katua ja myöhästyneet tunkeutuivat niiden välistä bensiiniä tupruttaen. Hän kuljeskeli mielellään katsomassa ikkunoihin näytteille pantuja tavaroita, joiden eteen hän huoaten pysähtyi, ja hän loi usein kaihoisia katseita kukkasilla koristettuun Paquinin liikepalatsiin ja Doucet'n sala peräisiin neulomoihin. Kaikki ihastutti häntä tässä kaupungissa, kauniit naiset, hienot herrat, livreapukuiset palvelijat, jalokivien monivärinen loisto, sähkövalo, vieläpä hermoja ärsyttävä bensiinin hajukin.

He tapasivat toisensa joka päivä, milloin missäkin ja mihinkin aikaan vuorokautta. Tatjana oli nimellisesti Mathilden valvonnan alaisena, mutta hänen suojeluksensa oli hyvinkin muodollista. Mathilde myöhästyi aina taikka poistui aikaisin käydäkseen katsomassa jotain »sukulaista», »serkkua» tahi »tätiä». Kenraali kävi katsomassa sotilaallisia ja yhteiskunnallisia laitoksia ja teki suosiolliseen henkeen käyviä muistiinpanoja erittäin diplomaattisella ja ihmeteltävän varovaisella tavalla, mikä vaati paljon aikaa, Tatjanan, joka suuressa Pariisissa täten jäi aivan yksikseen, täytyi siis hakea jotakin muuta turvaa, ja Piotr tunsi velvollisuudekseen olla hänen tukenaan. He tapasivat toisiaan sovittuun aikaan määräpaikalla ja hävisivät lumoavan kaupungin helmaan kuin kaksi vähäistä vesipisaraa isoon valtamereen. Verrattoman suosiollisia ja hyväntahtoisia olivat heille syrjäkadut, torit, bulevardit ja vieras ihmisjoukko, jossa he liikkuivat. Miten paljon saivatkaan kuulla heidän onnestaan ikivanhat, kapeat pikku kadut Beaux Arts'in, Odeonin tahi Montparnasse'in hautausmaan ympäristössä!

Väliin virnisti heille yön pimeydestä jalustaltaan Voltaire'in kallellaan oleva ivallinen pää, väliin osui heidän lemmenhuumeiselle tielleen Danton huutaen titaanisia julistuksiaan meluisain katujen kuultaviksi.

Nämä historialliset hahmot johtivat heidän ajatuksensa uuteen uomaan. He vaipuivat muistelemaan, miksi nämä henkilöt oli niin koroitettu, ja he ihmettelivät, minkätähden valkea Musset aina oli niin surullinen ja mitä tulpaanien keskellä istuva, sateen kostuttama rouva Sand niin syvästi mietti… Sitten he kulkivat eteenpäin pysähtyäkseen säälivästi hymyilemään kenraali Neylle, urhoollisista urhoollisimmalle, joka kaatui omien maanmiestensä luodista, ranskalaisten sotilaiden ampumana siinä kaupungissa, jonka maineen hän oli kuljettanut kaukaisiin maihin ja suojannut sadoissa taisteluissa vihollista vastaan… He nauttivat nähdessään vuosisatoja vanhoja kauniita rakennuksia, menneisyyden ja nykyisyyden esineitä ja ilmiöitä, jotka kätkivät koomillisen vähäpätöisyytensä suuriin, jylhiin eleisiin, mutta oikeastaan he kuitenkin puhuivat vain sydämensä asiasta, joka oli suuri kuin Pariisi, — ei, totta puhuen suuri kuin koko maailma.

Kun he näin omassa maailmassaan eläen harhailivat kaupungilla, joutuivat he syrjäiselle kadulle, Rue Gracieuse'ille, ja näkivät äkkiä uskomattomia, kauhistuttavia näkyjä: mustia eteisiä, joista löyhkäsi saastainen ilma, rautaristikkoikkunoiden takana kurjia ja inhoittavan likaisia tupia, miehiä, joiden katse oli vihainen ja uhkaava, puolialastomia naisia ja peloittavan laihoja lapsia. Sieltä he lähtivät iloisempiin kaupunginosiin, jotka sointuivat paremmin heidän aurinkoiseen onneensa. Tatjana tarttui Piotrin käteen ja painoi sitä sydämelleen karkoittaakseen pikemmin ystävästään epämiellyttävän vaikutelman.

Usein tuli Piotr myöhästyneenä sen hotellin edustalle, jossa Tatjana odotti. Hän näki Tatjanan kaukaa ikkunan takaa, kuin saavuttamattoman varjon, ja hän tunsi melkein tuskallista riemua. Tatjana tuli nopeasti alas portaita. Painautuen toisiinsa kiinni kiiruhtivat he umpimähkään meluisille bulevardeille ja oudoille kaduille keskustellen sydämensä asioista. Mitä onnellisimmassa sielujen sopusoinnussa, täydellisesti toisiinsa sulautuneina ja toisilleen ripittäytyen tulivat he isolle aukeamalle. Seinen kivinen kaide osui heidän eteensä. Siihen nojautuneina katselivat he mustaa vettä, johon kuvastui satoja punaisia, vihreitä, kultaisia, keltaisia ja kirjavia valoja pitkinä väräjöivinä juovina. Välkkyvän, tumman veden ääreltä kohosi ihanana Louvre'in muhkea hahmo. Sen yli kaareutui keskikaupungin tiilenpunainen valomeri, ja kaupungin mahtava, työnraivoa möyryävä lakkaamaton kohina ja pauhina kierteli kuin miljoonien äänien luoma jättiläispyörä kammottavassa liekkien valossa. Tumma pursi liukui aavemaisen äänettömänä mustilla aalloilla. Maan sisustassa jyrisivät raivoisasti sähköjunat. Silloin tällöin kuului sieltä niiden jyminä. Piotr ja Tatjana vaipuivat yhdessä katselemaan tätä ihmeiden ihmettä, tätä suurenmoista, pelottavaa ja kaameata kauneutta, jonka jättiläismäisen, uuden aikaisen maailmankaupungin joukkoelämä luo. Katseelle avautuvan näyn mahtavuuden he ilmaisivat toisilleen puolella sanalla tai viittauksella. He ajattelivat laivoissa, proomuissa, rautatiellä, tehtaissa, työpajoissa ja puodeissa lepäämättä ahertavia ihmisiä.

Satumainen yö, jonka helmassa kiehuu pelottava työ, vaivutti heidät tenhollaan äänettömyyteen. He istuutuivat yksinäiselle penkille plataanien varjoon ja katselivat valomerta, kaupungin jättiläismäisen elämän kuvastinta.

Kerran lähtivät Piotr ja Tatjana pitemmälle kävelyretkelle Pére-Lachaise'in kirkkomaalle. He kiertelivät kauan tätä kalmiston rinnettä, kuuntelivat puiden huminaa ja koettivat löytää hautakivistä Ranskan suuria nimiä. Vainajien suuren kaupungin ahtaita, kiemurtelevia katuja harhailtuaan tulivat he Chopinin haudalle. Turhaan puhui Piotr tästä Puolan ylpeydestä, tästä ainutlaatuisesta airuesta, joka oli tuonut maailmalle unohtumattoman viestin maansa kauneudesta ja onnettomuudesta. Tatjana kuunteli häntä hartaasti, koska hänelle puhui Piotr, hän oli samaa mieltä, koska Piotr niin tahtoi. He kiipesivät korkeimmalle kukkulalle. Yksinäiselle huipulle, missä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa, mutta missä lukemattomat sammuneet sydämet uinuivat heidän ympärillään ja — ihmeellistä! — tuntuivat unessaan hymyilevän heidän rakkaudelleen, jäivät he seisomaan toisiaan syleillen, puhuivat puiden autuaassa huminassa kuiskaten ihmeellisestä olemassaolon onnesta ja toistaiseksi olemattomasta lapsesta, joka oli heille kalleinta kaikesta. Hävinneen suuruuden ja maineen, tomuksi muuttuneen rikkauden valtakunnan läpi kuljettivat he hymyilevää, ajattelematonta onneaan ja kauneuden iloa huipulle saakka, josta he näkivät savun ja usvan verhoaman Pariisin. Siihen he istuutuivat ja katselivat kuolleiden ja elävien äärettömiä kekoja. Tuossa näkyi Bastiljin pylväs jonkinlaisena symbolina ja kauempana kukkulalla Panthéon. Heidän hymynsä kiiti symbolista symboliin kyyhkysen tavoin, joka toi öljypuun oksan kaikkeen, mihin silmä kantoi ja minkä ajatus tavoitti.

He pakenivat kuitenkin mieluimmin kaupungista pienellä laivalla pitkin jokea Charentoniin taikka hiljaista Seine'iä myötävirtaa Saint-Cloud'hun. Laiva kulki pitkien rakennusrivien välitse, sukelsi siltojen alitse, ja siitä oli mainion mukava katsella mielinmäärin ihmisaherrusta. Toistensa vieressä istuen katselivat he mustaa ihmisvilinää, joka tarumaisessa karkelossa hyöri nostokurkien ympärillä, tynnyripinoja, tavaravarastoja, jotka muodostivat uusia rantoja. Kun he pölystä ja huonosta ilmasta pääsivät niityille ja kuljeskelivat metsiköissä, unohtivat he mielellään kaupungin. Käsi kädessä, sydän sydämessä astuivat he kukkasten, vihreyden ja nurmikkojen valtakuntaan. Heidät ottivat vastaan salaperäiset, kiemurtelevat lehtokujat, joiden nuoret puut kaartuivat holvina suojaamaan heitä. Täällä saattoivat he suudella loppumattomiin toistensa huulia ja silmiä.

Vincenne'in metsässä oli sateen jälkeen vehmas tuoksu. Kivien lomitse lirisi keinotekoinen puro, ja hyväntahtoinen lehtokuja johti yhä kauemmas maailmasta ja ihmisistä, autojen toitotuksesta ja polkupyörien kilinästä. Saint-Cloud'ssakin oli tällaisia viekoittelevia lehtokujia. Ikivanhat hymyilevät puut ympäröivät liikkumattomina ruohorantaisia vedenpintoja, rungot tummaan veteen kuvastuen. Iltarusko kultasi pilvenhattarat, jotka viehättävien kenttien yltä leijailivat savuista kaupunkia kohti. He löysivät penkin, jonka muut nähtävästi olivat unhottaneet. Se tuntui kaitselmuksen lahjoittamalta, joka tiesi heidän suuren onnensa ja oli aavistanut tämän hetken heidän rakkautensa historiassa. Kahden kulkivat he äänettömässä puistossa ylös vuorta, joka muuttui heille rakkauden vuoreksi, ja harhailivat hämärtyvän metsän läpi, josta tuli heidän pyhä metsänsä. Bulevardilla he keksivät pienen kahvilan, jossa sai herkullista neapelilaista jäätelöä ja jossa näki kirjallisia kuuluisuuksia ja aistikkaimmat kokotit. Kun iloinen, huvittelunhaluinen ihmisjoukko ei enää liikkunut yksinomaan kaduilla, vaan kahvilamusiikin soidessa vaelsi myös läpi kahvilan salien, tuli Tatjana kauniiksi ja arvoitukselliseksi kuin uni. Hänen kasvonsa saivat ihmeellisen, aistillisen ilmeen, ikäänkuin heijastuksen hienostuneista ilotytöistä, joilla oli karmininpunaamat huulet. Hänen silmiinsä tuli polttava loiste, hänen liikkeensä tulivat kuumeisiksi, muulloin siveellinen suu lausui uskomattomia sanoja, hillittömiä mielikuvia syntyi käsittämättömällä tavalla hänen päässään, murtaen kuin taikaiskusta ajatusten tyynen uoman. Tällaisina hetkinä hän mielellään loi häikäilemättömiä katseita ympärilleen kiinnittääkseen kaikkien huomion itseensä, myöskin soittajien. Saavutetun menestyksen hän laski kuin saaliina hermostuneesti nauraen Piotrin jalkain juureen. Samalla hän tarttui huomaamatta Piotrin käteen ja käytti ensimmäistä sopivaa tilaisuutta pusertaakseen huulensa sitä vasten ja suuteli sitä silmät ummessa ikäänkuin sammumattomasti janoten ja haltioituneesti huumautuneena.

Tällaisina hetkinä ei Piotr voinut vastustaa häntä. Hän suostui kaikkeen, mitä Tatjana toivoi, vieläpä hän johti Tatjanan mieleen kahvilan ja houkutteli häntä Mathilden ja kenraalin huomaamatta hiipimään kotoa ja rientämään heidän lempipaikkaansa.

Eräänä iltapäivänä menivät he Colonne'in konserttiin. Kenraali istui Tatjanan kanssa aition etupaikoilla, Piotr takana. Orkesteri soitti Beethovenin »Eroicaa». Vanha kenraali tunsi velvollisuudekseen kuunnella hartaasti, koska hän tahtoi osoittaa huomaavaisuutta Bonapartea, sotilasta, kohtaan, jonka urotyöt olivat innoittaneet tämän kuolemattoman sävellyksen luomiseen. Tatjana oli hajamielinen, ja hänen katseensa harhaili lakkaamatta ympäri suurta Châtelet'n salia, joka oli täynnä hartaaseen tunnelmaan vaipuneita kuulijoita. Ensimmäisen osan jälkeen, joka tuntui kertovan ihmistyön hurjasta melskeestä, alkoi äänettömässä hiljaisuudessa toinen osa, Jumalan tekoja esittävä, jossa aineelliset soittimet puhuvat kuolemasta ihmissielun aineettomalla äänellä.

Alati uudistuvassa sävelessä saattoi kuulla askeleita, jotka riensivät ikuisuuden porttia kohti. Portti avautui, näkyi kuoleman olemus — kuoleman hävitystyö. Sävel horjui kuin kauhun valtaama ihminen, vaipui voimansa jalustalta ja alkoi lepyttämättömällä kynnyksellä vaikeroida tuskasta. Tässä sävelessä kuuli, miten epätoivo repi hiuksia, valitushuuto raukeni ja murtuva sydän väräjöi. Silloin kajahti etäältä uusia askeleita, jotka tulivat yhä lähemmäksi, polkivat armotta jalkoihinsa ihmisen tuskan ja kulkivat ihmisen yli.

Tatjana alkoi vähitellen seurata soittoa. Hänen päänsä vaipui sivulle kuin kuuntelevan eläimen pää, hänen silmänsä verhoutuivat. Outo hymy väikkyi hänen huulillaan. Posket kalpenivat yhtä valkeiksi kuin otsa. Sieraimet avartuivat, ja hän näytti tuskin voivan hengittää. Hän ojensi kätensä Piotrille, ja heidän sormensa olivat lujasti toisiinsa punoutuneina tämän sankarisinfonian majesteettisen draaman toisen osan aikana. Kun tämä musiikki vaikeni, sanoi Tatjana kohottamatta silmiään ja sama hymy huulillaan hiljaa Piotrille:

— Sanonko sinulle jotain?

— Sano.

— Mutta jollet sitten enää rakasta minua…

— Onko se sellaista?

— On varmasti.

— Sano vaan! Koetetaan.

— Voisi olla vaarallista koettaa.

— Mitä se sitten on?

— Älä naura!

— Tällaisen musiikin jälkeen ei voi nauraa.

— Kamalaa musiikkia! Aivankuin joku kuristaisi kurkusta.

— Tania, eihän toki? Minä haaveilen saavani kuulla vielä kerran tämän viulujen kuoron ja sitä seuraavan marssin. On kuin kaikki maailman sotajoukot kantaisivat hartioillaan sankarin ruumista…

— Sitä en minä siinä kuullut. Minusta oli kuin inhottava pyöveli olisi riistänyt vaatteet yltäni ja tarrautunut verisellä kourallaan tukkaani. Täällä pyöveli, ja tuolla rautaisen oven takana istui tsaari Iivana julma. Ovi saattoi minä hetkenä tahansa avautua… Ja nyt äkkiä tämä hiljaisuus. Sitten nuo kuvaamattomat viulujen äänet… Ja taas syvä hiljaisuus. Oi, Jumalani!

— Nyt on kai tuo epämiellyttävä vaikutus jo ohi?

— Voi, enhän minä siitä. Sinä et tiedä. Et ymmärrä mitä minä tarkoitan. Voitko kuvitella tsaari Iivana julmaa istumassa kultaisella tuolilla rautaoven takana?…

— Kerro!

— En vielä… kuiskasi Tatjana.

Konsertin jälkeen tyrkittiin heitä joka puolelta Rivolikadun ihmistungoksessa. Piotr oli Tatjanan vieressä ja kysyi:

— Kerrotko minulle nyt?

Sama arvoituksellinen hymy ilmestyi jälleen Tatjanan huulille ja hänen poskensa kalpenivat. Hän kohotti katseensa ja näytti miettivän, mitä sanoisi. Mutta äkkiä hän sanoikin kiivaasti ja tylysti:

— Ei! Järjetöntä. Ei kannata puhua siitä. Ei se ollut mitään.

— Etkö tahdo sitä sanoa?

— En. En sano. Se ei ole tärkeätä. Se on ollutta ja mennyttä.

— Oletko ollut rakastunut?

Tatjana nauroi ilkeästi ja katseli Piotria ylpeästi, melkein halveksien. Piotr vaikeni loukkaantuneena.

Välistä Tatjana pakotti ystävänsä kertomaan menneisyydestään, varsinkin naisiin kohdistuneista haaveistaan, ja kuvaamaan suhdettaan heihin. Kuunneltuaan näennäisesti levollisena, vieläpä veitikkamaisesti hymyillen, purskahti hän äkkiä itkuun ja nyyhkytti kauan ja lohduttomana. Hän oli mustasukkainen jokaisesta syleilystä, joka suudelmasta, jonka Piotr oli antanut noille »otuksille». Kyyneleitä seurasi murhaava halveksinta, viha ja raivo. Hän työnsi Piotrin inhoten luotaan, lausui ääneen epäilyksiään ja sanoi häntä tahallaan epämiellyttäväksi, raa'aksi, alhaiseksi ja vastenmieliseksi. Kesti tuntikausia ennenkuin hän rauhoittui, ennenkuin hänen sielussaan riehuvat hyrskyt asettuivat. Mutta myöskin Piotr tunsi mustasukkaisuutta. Hän kulki usein edestakaisin kadulla Tatjanan ikkunan alla ja väijyi kuviteltua kilpailijaa, vaikka hän sielunsa sisimmässä oli vakuutettu, ettei sellaista ollut olemassakaan. Usein kaipauksen hetkinä, jolloin hän kuvitteli mielessään rakastettunsa kasvoja, huulia ja helliä sanoja, kidutti häntä mitä tuskallisin mustasukkaisuus. Käsittämättömät, salaperäiset vaihtelut kuvastuivat Tatjanan mielialoina ja Piotrin tuskaisana kaihona. He tarkastivat mielellään näitä sisäisiä vaihtelujaan ja syventyivät niihin. Usein, kun Piotr tuli Tatjanan luo tuskaisan yön jälkeen, jolloin mustasukkaisuuden vampyyri oli häntä kalvanut ja kaipaus raadellut ja ikäänkuin sisäinen kyy imenyt sydämestä kaiken veren, tapasi hän myös Tatjanan miltei sairaana kaipauksesta ja kaukonäkijän tavoin tietoisena siitä, mitä Piotr oli kärsinyt. Joskus taas, kun Piotr tunsi olevansa tyyni, kohtasi häntä Tatjanan synkkä viha, ikäänkuin rangaistukseksi tuokion kestäneestä mielenrauhasta. Heidän tunteensa olivat niin kaikkivaltiaat, että ne löivät selvästi leimansa kasvoihin tehden ne milloin kuulakkaiksi, valoisiksi, rauhallisiksi, milloin synkiksi, kellertävän kelmeiksi, kaameiksi, tuntemattoman tragedian aaveiden kasvoiksi. Mutta kaikissa näissä tunteiden vaiheissa ei Piotrilla ollut ainoastaan vaikutelma, vaan raudanluja tietoisuus siitä, että hänen rinnallaan oli olento, joka oli kukistumattoman voimakkaana ja terveenä pursunut elämän omasta olemuksesta esiin, voima, joka oli omaa itseään ja oli olemassa oman itsensä vuoksi. Tuntui siltä kuin luja, väkevä tarkoitus olisi taukoamatta koettanut päästä toteutumaan Tatjanan sielussa, älyssä, hänen toimintatavassaan, hänen omituisen vaihtelevassa luonteessaan, hänen tahdossaan, haluissaan ja unelmissaan. Kaikki hänessä pyrki itsestään varmana, päämäärästään tietoisena jotakin kohti, joka oli saavutettava, oli mikä oli, kaikki hänessä oli hänen vallassaan, hänen omaansa, hän tunsi sen itse ja tiesi, minne se veisi. Piotr ihmetteli kohtalon teitä, kun juuri hän oli tämän naisen valitsema, naisen, joka samalla edusti mitä häikäilemättömintä voimaa ja elämän utuisinta kauneutta. Siinä, mihin Tatjana kiintyi, kuvastui aina ilmiölle ominaisin seikka, se, mitä ilmiö oli arvoltaan tai hyödyltään, mikä oli tosiasiallisinta ja aitoa, voimaa ja suloa. Kun hän katseli jotakin taideteosta tai esinettä, olipa se mitä laatua tahansa, osasi hän arvioida sen aina koruttoman sattuvalla sanalla.

Mutta hän ei välittänyt taideteoksista, tahi oikeammin, hän ei antanut niille kyllin suurta arvoa. Louvre'issa häntä miellytti Tizianin nuorukainen hansikkaineen; se miellytti häntä niin erikoisesti, että Piotr tunsi mustasukkaisuutta. Hän rakasti myös etruskilaisten peilien etsauksia, Fragonardia ja Bernardino Luinin Salomea.

Mutta mitkään taideluomat, kuuluisat nähtävyydet, vuosisatojen työn tulokset eivät tehneet häneen valtavaa vaikutusta. Kenties hän ei suhtautunut täysin välinpitämättömästi siihen, mitä tuli nähneeksi, muistomerkkeihin, elämän muotoihin, pyhinä kunnioitettuihin esineihin, mutta hän antoi niille arvoa vain sikäli kuin ne herättivät hänessä itsessään vaikutelmia. Pariisi, sen menneisyys, sen suurenmoiset rakennukset, museot, sen tieteen tyyssijat, edistys ja taide olivat vain hänen ajatustensa leikkikaluna, joskus suopeina hetkinä mietteen aiheena. Hän itse pysyi olemuksineen syrjässä näistä ihmistyön tuotteista. Ainoan todellisen haltioitumisen, jota hän tunsi, herättivät muodin viimeiset »uutuudet». Hän ihaili elämän pyörrettä. Hän nautti eniten joutuessaan iltaisin bulevardien kiehuvaan kattilaan. Piotrin mietteet, havainnot ja päätelmät ikävystyttivät häntä, tunsipa hän suorastaan vastenmielisyyttäkin niitä kohtaan. Hän ei ymmärtänyt Piotrin sieluntilaa, sisäisiä taisteluja ja ristiriitoja. Ponnistamalla tahtoaan hän kurottautui Piotrin sisäiseen maailmaan, silmäili ja kuunteli sitä, mutta hän ei voinut saattaa sitä omakseen. Joskus hän kyseli jotakin, tahi, mikä oli pahempaa, lausui mielipiteitä, jotka tuottivat Piotrille katkeraa mieltä.

Kun heidän välillään sattui erimielisyyksiä, saattoi Tatjana olla järkkymättömän kova, leppymätön ja taipumaton. Hän puristi huulensa yhteen ja loi Piotriin uhkaavia katseita. Piotr tiesi varmasti, ettei hän voinut Tatjanasta saada nyhdetyksi eräitä taipumuksia, vaikka olisi uhrannut henkensä hänelle, huolimatta siitä, että Tatjana rajattomasta rakkaudesta teki kaiken, mitä Piotr halusi, ja koetti tuntea, mitä tämä toivoi hänen tuntevan. Hän ei kyennyt kukistamaan Tatjanan vastarintaa. Piotr ymmärsi varsin hyvin, ettei Tatjanassa ollut sitä, mitä hän toivoi, ja että se, mitä oli, oli hänen luomaansa. Tunteensa voimalla saattoi hän mitata sen kallion vahvuuden, joka oli Tatjanan olemuksen maaperänä.

Eräänä päivänä, kun Piotr ei saanut tavata Tatjanaa, meni hän yksin Notre-Dame'iin ja viipyi siellä tuntikausia. Kaupungin suojelijatarpyhimyksen vieressä oli tällöin Jeanne d'Arcin kuvapatsas. Se oli tavallinen valkeasta marmorista hakattu, epätaiteellinen kuva. Piotr syventyi katsomaan tätä patsasta ja muisteli Jeanne d'Arcin elämää, ja äkkiä puhkesi hänen sydämestään rukous sankarittarelle, että hänen henkensä syttyisi Tatjanan sielussa. Hän ei tiennyt, mitä hän tahtoi, hän ei edes luullut rukoilevansa. Hän ei myöskään ollut selvillä, mihin tekoihin hän tahtoi saattaa Tatjanan taikka mihin hän pyrki. Hän oli kuin kuuromykkä, joka koettaa saada lausutuksi kokonaisen lauseen, tai idiootti, joka tahtoo tehdä johdonmukaisen päätelmän. Palavin silmin katseli hän panssaripukuista neitsyttä ja rukoili hartaasti, että Tatjanan sielu muuttuisi Jeanne d'Arcin sieluksi. Ketään muuta ei ollut tässä valtavassa kirkossa. Täällä vallitsi hämärä, pyöreistä ikkunoista siivilöityi sinipunervaa valoa. Piotrista tuntui kuin olisi hän kasvanut kiinni kiviseen lattiaan, ja kuitenkin olisi hän tahtonut nousta, kohota pystyyn. Tänä hartauden hetkenä painoi hän poissaolevaa Tatjanaa rintaansa vasten ja syleili häntä sielussaan. Kauan hehkui hän turhaan kivisen patsaan edessä.

Tämä tuokio häipyi muuten jäljettömiin salamannopeiden ilon ja onnen hetkien ja kaihon pitkän pimeyden sarjassa.

Heidän oli tapana tavata toisiaan neiti Mathilden etäällä olevassa asunnossa. Kun Piotr eräänä päivänä tuli sinne sovittuun aikaan, oli huone tyhjä. Hän odotti… Tuli jo pimeä. Kynttilä paloi pöydällä, jolla oli kirjoja ja kaikenlaisia pikkuesineitä. Lepattava liekki kuvastui kamiinissa ja kaapin peilissä ikäänkuin näkyvästi ilmaisten sydämessä riehuvaa voimatonta, väräjöivää kaipuuta. Suurkaupunki kohisi. Sama melske tuntui olevan levottomuuden kiduttamassa sydämessä. Piotr kosketteli lempiesineitä, jotka kertoivat heidän salaisesta rakkaudestaan. Joka kerran kun ovi narisi taikka askeleita kuului portaissa, lisääntyi odotuksen tuska. Kului tunti, kului toinen. Vihdoin kuului avautuvan oven narinaa ja rakkaita askeleita.

Tatjana oli tullut. Kuin jousesta ammuttu nuoli kiiti kaipaus Tatjanaa vastaan. Valitusta, ivaa, epäluuloa, äkillisiä lujia päätöksiä ja odottamattomia rakkaudentunnustuksia Tatjanalle. Tatjana vaikeni eikä tahtonut vastata Piotrin suudelmiin, hän ivaili ja singahutteli kiivaita sanoja. Kauan rukoiltuaan polvillaan sai Piotr tietää, että Tatjana oli ollut ostoksilla. Piotr ei sitä uskonut. Epäluulon tikari tunkeutui syvälle hänen sydämeensä. Salaperäisesti hymyillen, puoleksi poiskääntyneenä ja kiusoitellen tunnusti Tatjana lopulta olleensa Saint-Germain-des-Prés'n kirkossa. Hän oli ostanut kynttilän ja vienyt sen jumalanäidin kuvan eteen ja rukoillut Piotrin puolesta, rukoillut hänelle terveyttä ja kaikkea hyvää — ja heidän rakkautensa ja kaiken sen puolesta, mitä hänen sielunsa kaipasi. Polvistuen Tatjanan jalkojen juureen Piotr näki sielussaan mustuneen pienen kuvapatsaan ja sen edessä palavan kynttilärivin. Tatjana oli oikeauskoinen, Piotr ei ollut mitään, hän oli uskontoa vailla. Mutta heidän nyt istuessaan otsa otsaa vasten he tunsivat kumpikin edessään voiman, joka tuntui kaikkitietävältä mitä tulee siihen hämärään, käsittämättömään, monimutkaiseen ilmiöön, jota sanotaan rakkaudeksi. Oli siis olemassa joku, joka saattoi lieventää sielun kidutuksen, auttaa, ohjata tielle, vaikka tie ei edes häämöttänyt läpitunkemattomassa rakkauden yössä. Piotr kohotti katseensa etäällä väikkyvää kuvaa kohti ja toivoi saavansa itse viittauksen, saavansa kokea sitä, mikä niin monelle oli ollut pettämätön apu. Samalla hän ihmetteli moista harhakuvitelmaa, että voisi olla voima, joka ei ainoastaan tiedä, miten on — pienet monimutkaiset sisäiset pistot, ihanasti riuduttavan onnen, jotka eivät ole järjen ja vapaan tahdon alaisia, tuskan ja autuuden, olivatpa ne sitten hurmaavat tai julmat ja kuolettavat — vaan myöskin kuinka tulee olla… Tatjana virkkoi hiljaa:

— Kuule minua… Olen polvillani rukoillut häneltä armoa, jota en ole ansainnut, että elämä, vapaus ja olemassaolon onni vihdoinkin tulisivat sinulle rakkaiksi, että silmäsi vihdoinkin avautuisivat näkemään sitä, mikä on valoisaa, hyväilevää ja kaunista. Rukoilin häntä, että näkisit meille luodun, riemua uhkuvan maailman, että hän vapauttaisi sielusi kauhistuttavista kidutusraudoista, joihin olet sen kytkenyt.

— Tania, — kuiskasi Piotr muistaen oman rukouksensa. Hän sulki Tatjanan syliinsä ja koetti suutelemalla vetää hänet sydämeensä, olemukseensa, kukistaa hänet henkensä voimalla ja sulkea hänet rintaansa.

— Rukoilin, että sinun puolalainen raskasmielisyytesi sulaisi, että oppisit hymyilemään, että kevään tuulahdus saisi vihdoinkin koskettaa sinua ja aurinko valaisisi sieluasi…

Eräänä päivänä tuli Piotr rajusti kuin myrskypilvi eikä niinkuin elävä ihminen hotellin portaita ylös. Hän soitti kelloa. Kun hänet oli päästetty sisään, meni hän käytävää pitkin Tatjanan ovelle. Hänen jokainen hermonsa värisi. Seinä, joka erotti Tatjanan huoneen koridorista, oli hyvin ohut, vaalean sinisellä seinäpaperilla verhottu, sitten jatkui viereisen huoneen muuri. Piotr rakasti tätä pientä huonetta, pyhättöä, jossa jumalatar asusti. Jokainen sen esine oli hänelle rakas: vaatekaappi, pöytä, tuolit ja ennen kaikkea iso peili kamiinin yläpuolella, äänetön peili, jonka kirkas pinta oli kuvastanut ihmeellisiä muotoja ja taivaallista ihanuutta ja hukuttanut ne jälleen salaperäiseen, hymyilevään syvyyteensä. Luonnon tavoin torjui se luotaan muistot, säälin ja unelmat — tutkimattoman luonnon tavoin oli se valmis milloin tahansa loihtimaan esiin onnen yltäkylläisyyden tai unohtamaan sen, paljastamatta sitä milloinkaan ja ilmaisematta sen olemassaoloa aina maailman loppuun asti…

Kun Piotr oli hiipinyt Tatjanan huoneeseen, ei Tatjana rientänyt häntä vastaan kuten tavallisesti suutelemaan ja syleilemään. Avuttomana, kalpeana ja raskasmielisenä seisoi hän keskellä huonetta. Kun Piotr säikähtyneenä lähestyi häntä, sanoi Tatjana kuiskaten, ettei hän ollut nukkunut koko yönä; vasta seitsemältä aamulla oli hän vähäksi aikaa nukahtanut. Tuhansiin eri kysymyksiin, mikä siihen oli syynä, ei hän vastannut mitään taikka virkkoi vain jonkun lyhyen sanan, joka ei mitään selittänyt. Vihdoin, kun Piotr oli kiihkeästi polvillaan pyytänyt, tunnusti hän keskiyön aikana pelästyneensä ja vavisseensa koko yön kauhusta.

— Mitä sinä sitten pelästyit, Tania? kysyi Piotr jo tuhannennen kerran.

— Joku koputti oveani.

— Täälläkö? Keskellä yötä? Vieressähän nukkuu kenraali…

— Niin nukkuu. Mutta mitä siitä?

— Ehkä joku erehdyksestä…?

— Ei. Se, joka tänne pyrki, ei erehtynyt, hän tiesi, mistä minut löytäisi, sanoi Tatjana hymyillen niin kärsivän näköisenä, että Piotr tunsi verensä hyytyvän.

— Kuka se sitten oli?

— En tiedä.

— Mistä sitten tiedät, että koputtaja ei erehtynyt?

— Tiedän vaan.

— Siis tiedät etkä tiedä.

— Niin, tiedän enkä tiedä.

Kumarassa, kyyristyneenä istui hän vuoteellaan peittäen kasvonsa käsillään, hiukset epäjärjestyksessä, paksu liina hartioilla. Hänen liikkumaton asentonsa ilmaisi säälittävää, kuvaamatonta tuskaa. Piotr ei saattanut häntä herättää tästä kivettymistilasta, hän ei saanut häntä siirtymään tuolille istumaan, Tatjana palasi aina uudelleen ihmeelliseen asentoonsa. Kun Piotr nosti hänen päätään ja katsoi häntä silmiin, näki hän kalpeat, ilmeettömät kasvot, joiden katse oli kylmä ja kuollut. Tatjana oli vaiti, silloin tällöin hän sanoi jonkun merkityksettömän tai joutavanpäiväisen sanan.

Äkkiä hän sanoi kasvoja peittävien hiusten takaa järkevällä äänellä, joka ilmaisi syvää harkintaa:

— Jos annat minulle lapsen, en pelkää enää.

— Oletko sitten ennenkin ollut peloissasi?

— Olen.

— Ketä sitten pelkäät, ketä?

— Erästä.

— Tunnusta minulle!

— En voi.

— Vannon sinulle, että saan sinusta lähtemään tämän pelon!

— Et saa.

— Enkö todellakaan?

— Anna minulle lapsi…

— En ymmärrä sinua…

Piotr tarttui hänen käsiinsä, syleili häntä kuin aarretta, jonka oli saanut omakseen, ja pyysi:

— Sano, ketä pelkäät!

Tatjana oli jälleen vaiti, hän oli ääneti kauan, kammottavasti. Se tuntui kaamealta ja heille molemmille pahaa ennustavalta. Vihdoin hän pyytämättä sanoi:

— Eräs tulee tänne luokseni.

— Kuka? kuiskasi Piotr.

— Eräs.

— Mistä sitten tiedät, että hän aikoo tulla?

Tatjana nosti äkkiä päätään ja sanoi näyttäen ovea:

— Eilen hän ravisti ovea ainakin kymmenen kertaa. Koko seinä tärisi, kun hän ravisti. Hyvä Jumala! vaikeroi hän tuskassaan, katsoi ympärilleen sammuvin katsein ja kaatui hitaasti, voimattomana vuoteelleen.

— Luultavasti on tuuli jyskyttänyt ovea.

Tatjana vaikeni.

— Sano toki jotain, Tania!

— Mitä tahdot?

— Mistä tulit ajatelleeksi, että joku pyrki luoksesi? Miksi?

— Hän tietää miksi, ja minä myös.

— Kuka se sitten on? Hyvä Jumala, kuka se on? Sano!

— Sitä en sano koskaan, en kenellekään ihmiselle, en kenellekään!

— Etkö minullekaan?

Hitaasti, raskaasti ja hellästi nosti Tatjana kätensä, pani ne Piotrin kaulaan ja painoi hänen päätään rakastavaa rintaansa vasten, jossa kiihtynyt sydän löi kiivaasti. Hän pyysi rukoilevasti:

— Älä vaadi sitä tunnustusta minulta. Älä puhu minulle siitä. Pyydän sitä sinulta rakkautemme tähden.

— Hyvä, en sano enää sanaakaan. Mutta kun sama pelko jälleen valtaa sinut enkä minä ole luonasi, painaudu silloin minua vasten, kuten nyt, painaudu sieluani vasten. Purista minua sydäntäsi vasten, kuten nytkin. Olen aina luonasi, kuolemaani asti. Minä suojelen sinua. Olen voimakas, voin kuolla sinun tähtesi ja nujerran jokaisen vihollisen.

— Tätä vihollista et voi nujertaa, sanoi Tatjana tuskaisen varmasti ja pudisti raskasta päätään.

— Etkö voisi sanoa minulle edes mitä hän tahtoo?

Tatjana vapisi kuin nuori koivu, jonka juureen terävä kirves sattuu. Hänen hampaansa kalisivat, hänen sormensa olivat kuin jääpuikot. Silmistä tulvi vuolaita kyyneleitä, jotka kuitenkin pian tyrehtyivät. Taaskin tuijotti silmistä kuiva, lasimainen pelko. Hän puhui hiljaisella äänellä, joka ilmaisi todellista uupumusta:

— En tiedä, mitä hän tahtoo. Tiedän vain, että hän ravisti ovea niin kiivaasti, että lukko antoi perään ja tämä ohut seinä… kynnyksen ja oven välillä oli jo rako. Rappaus karisi seinäpaperin takana, suuria kokkareita oli vuoteen vieressä…

Tatjana kyyristyi kokoon ja painautui koko ruumiillaan Piotria vasten niin pohjattoman kauhun vallassa ja niin sydäntäsärkevästi valittaen, että Piotr tunsi, miten Tatjanan sydämestä vähitellen virtasi värisyttävää kylmyyttä hänen omaan sydämeensä. Hän kärsi Tatjanan kärsimyksiä. Tatjana kohotti päätään ja kysyi hiljaa:

— Rakastatko sinä niitä puolalaisia?

— Miksi sitä kysyt? Minkätähden tahdot siihen vastausta, Tania?

— Minä… Tahdoin vain kysyä…

Hän vaikeni ja näytti nukahtaneen Piotrin syliin.

Mutta hänen huokauksensa ilmaisivat, että tuska hänessä valvoi ja teki työtään.

— Ehkäpä se on joku vainaja, joka tulee luoksesi? sanoi Piotr ajattelemattoman ivallisesti.

Tatjana ei vastannut, huokasi vain.

— Selitä minulle ainakin…

Mutta Tatjana vastasi käskevästi:

— Älä puhu!

Pitkän ajan kuluttua nosti hän jälleen päätään ja uskoi Piotrille intohimoisesti, hämmentynein kuiskauksin sisimmän salaisuutensa, rukoili sydämensä syvimmästä:

— Anna minulle pieni lapsi… Anna minulle pieni mustatukkainen, mustasilmäinen tytär… Anna minulle pieni lapsi. Pidän häntä öisin rintaani vasten, tuuditan häntä sydäntäni vasten. Silloin sydän rauhoittuu… Minä kuulen jo hänen itkunsa… Anna minulle lapsi.

Yleensä oli Tatjana itsepäinen ja sulkeutunut. Ellei hän ymmärtänyt Piotrin sielun ristiriitoja ja sanoja, joita Piotr huomaamattaan tuli lausuneeksi, oli hän epäluuloinen, kärsi, kantoi kaunaa ja kun ei voinut vapautua tunteestaan, kosti syylliselle. Hän epäsi kauan sitten lupaamansa rakkauden osoituksen, hän peruutti lupauksia, joista he olivat molemmat jo kauan onnellisina nauttineet. Vasta äärimmäisen haltioitumisen hetkinä väistyi pilvi. Hellyys palasi. Nyt hän oli valmis selittelemään ja pohtimaan epäsuosion syitä. Totuus paljastui taas, ja sielun sisäisen olemuksen loiste välkkyi helmeilevässä ilossa. Hän tuli jälleen hyväksi ja korvasi Piotrille aiheuttamansa tuskan jalomielisen anteliaasti. Kumpaisenkin onni tuli yhä hiljaisemmaksi, sanattomammaksi ja kiteytyi yhteen ainoaan suudelmaan, nerokkaasti keksittyyn hyväilynimeen, hymyilyyn. He kasvoivat toisiaan kohti ja tulivat henkisesti lähemmäksi toisiaan. Tatjana syventyi katsomaan Piotrin silmiin, luki niistä hänen ajatuksensa, kuin olisivat ne olleet piirretyt kirjaimin ja sanoin, ja huomasi niiden kauneuden ja ylevyyden.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings