NELJÄS LUKU.

Muutamia päiviä myöhemmin Piotr lähti linnoitukseen, johon hänet oli määrätty palvelemaan. Kenraali-setä matkusti hänen kanssaan järjestämään yksityisasioitaan, mutta samalla hän tahtoi esittää nuoren sukulaisensa tämän päällikölle, jonka hän ennestään tunsi.

Kun he tulivat syrjäteitä isolle maantielle, käski kenraali kyytimiehen kääntyä metsään ja ajaa lyhempää tietä vuorien yli. Kyytimies oli aika lailla ihmeissään tästä omituisesta päähänpistosta ja mutisi kuuluvasti itsekseen, että sillä tarpeettomasti kiusattaisiin hevosia ja että vanhat vaunut, joiden vietereistä ei ollut takeita, joutuisivat liiaksi koetukselle. Mutta kenraali käski häntä olemaan vaiti ja vaati, että käsky oli täytettävä. Palvelija totteli.

Kun vuoret ja sankat metsät olivat jääneet heidän taakseen, aukeni heidän eteensä metsättömiä ja viljelemättömiä taipaleita karjalaitumineen ja kasvullisuudesta köyhine soineen. Hiekkatie ristiin rastiin kasvettuneine puunjuurineen, joiden rungoista ei enää ollut tietoa, kulki tämän korven läpi. Eräässä kohdassa käski vanhus pysäyttämään. Hän nousi vaunuista ja antoi Piotrille äänettömän merkin tehdä samoin. Palvelijalle hän antoi määräyksen ajaa käyden eteenpäin kylän päähän saakka. Kyytimies ihmetteli taas hiljaa itsekseen. Mutta kun hän kokemuksesta tiesi, ettei vanha herra suvainnut mitään vastaväitteitä, ajoi hän eteenpäin ja vaipui miettimään, mitä herrat mahtoivat etsiä näiltä laidunmailta. Sillä se, että he etsivät jotain, oli hänestä epäilemätöntä.

— Kukapa tietää vaikka ukko olisi kaivanut tänne aarteen maahan… Jo kapinan aikana… Nyt muistaa hän kohdan, ja nuoren herran pitää kaivaa aarre esiin — ajatteli tuo kunnon mies ja etsi hetkeä, jolloin hän saattaisi huomaamatta kääntyä katsomaan.

Viimein hän ensimmäisessä tienkäänteessä loi salaisen silmäyksen taaksensa, mutta ei huomannut mitään katsomisen arvoista. Hänen molemmat herransa kulkivat hitaasti tien yli. Kyytimies tuli vakuutetuksi, että heillä oli salaisuuksia toisilleen, ja tyytyi siihen.

Sillä välin vei kenraali Piotrin heidän kävelynsä päämäärään. Pitkän tarkastelun jälkeen alkoi seutu hänelle selvitä. Vaikka metsä oli kaadettu ja raiskattu, saattoi paikan piirteet sentään selvästi tuntea. Tässä oli ikivanha tie, tässä tien mutka ja vihdoin itse määräpaikka — tienristeys.

Vanha kenraali ja Piotr olivat perillä. Kapakasta, joka oli ennen ollut täällä, ei ollut mitään jälellä. Tulipalo oli sen varmaankin hävittänyt; lieden ja uunit olivat seudun asukkaat hajoittaneet, kaakelit olivat hävinneet kaikkiin ilmansuuntiin. Vain jättiläismäinen ohdakerykelmä ja neliskulmainen maa-ala, jota peittivät väkevästi rehoittavat nokkoset, viittasivat entisen rakennuksen jätteisiin. Toisella puolen tietä, muinaista kapakkaa vastapäätä, kasvoi ohut, syvään painunut koivu, joka näytti surevan näköiseltä. Sen pitkät oksat ulottuivat miltei maahan saakka, runko oli alhaalta mustissa vaoissa, kohottautui valkeana pystyyn ja levitti kaikkiin suuntiin lukuisia paksuja haarojaan, joista lähti notkeita oksia ja lehviä.

Tähän koivuun oli aivan merkillisellä tavalla kiinnitetty risti. Jalka, joka oli aikoinaan ollut maahan kaivettu, oli ylös asti ihan laho, joten siitä oli jäänyt jäljelle vain alaspäin kääntynyt nystyräinen ranka, josta tihkui tummaa lahopuun pölyä. Tukipaaluista, joita laupias käsi oli vuosia sitten lyönyt molemmille puolille, oli jäänyt vain kaksi irrallista palikkaa jälelle. Risti oli jo aikoja sitten sortunut, mutta ihmiskädet olivat luultavasti nostaneet sen pystyyn ja poikkipuun molempien haarojen avulla ripustaneet koivun kahdelle oksalle. Näin painautui risti runkoa vasten ja riippui koivun lehvien ympäröimänä ja puun kanssa melkein yhteenkasvettuneena, mustana, surkean näköisenä valkean hiekkakummun yllä, ristillä kuolevan Kristuksen hahmon tavoin. Suippona maata kohti suuntautuvan ristipaalun reikäinen, laho puu näytti kaukaa teräväpiirteisyydessään kuin olisi siinä ollut kaksi päällekkäin pantua, naulalla lävistettyä jalkaa. Ristin alla oli hoidotta jätetty, rikkaruohoa kasvava hautakumpu.

Kun he olivat saapuneet tälle kohdalle, katsoi vanha Rozlucki vielä kerran ympärilleen ja paljasti päänsä. Piotr teki samoin. Hän tarkasti paikkaa, puuta ja ristin omituisia jätteitä. Kummankin kasvoilla kuvastui jäinen kylmyys ja ankaruus. Heidän silmänsä näkivät kaiken, jokaisen ruohonkorren, pienimmänkin oksan, jokaisen lahohiukkasen.

Piotr käänsi kasvonsa hautaa kohti, kumartui syvään ja teki oikeauskoisen oppinsa mukaisen kolminkertaisen ristinmerkin.