← Table of contents
Elämän hurma

KAHDESKYMMENES LUKU.

Jalo Lahja Kalima translation

Piotr ei kuollut sapeliniskuihin, hän ei menehtynyt omaan vereensä. Sotilassairaalassa, niissä hänen haavojaan hoidettiin, hän oli ankaran valvonnan alaisena. Häntä odotti oikeudenkäynti siitä, että hän oli aiheuttanut julkisella paikalla verisen kahakan. Sitäpaitsi vihasivat häntä kaikki jalkaväen upseerit, joita tovereihin kohdistettu häväistys oli loukannut. Tykistöläiset sitävastoin, jotka olivat hienostuneempia ja joilla oli korkeampi sivistys, myönsivät hänen tehneen oikein ja asettuivat solidarisiksi hänen kanssaan. He kävivät häntä katsomassa, valvoivat hänen luonaan öisin ja pitivät huolta siitä, ettei häneltä puuttunut mitään. He toivat hänelle kirjoja ja koettivat kaikin tavoin tehdä hänen elämänsä hupaisammaksi.

Heti ensimmäisinä päivinä ja öinä, ollessaan vielä puoleksi tajuttomana, kysyi hän lakkaamatta kirjeitä.

Mitään ei ollut tullut. Kasvot seinään päin kääntyneinä tuijotti hän tuntikausia samaan seinäpaperin täplään ja sai lopulta sanotuksi omituisen, käsittämättömiä sanoja sisältävän lauseen.

Hän ei voinut nostaa siteiden puristamaa päätään, joka oli raskas kuin hartioille asetettu alasin. Kipu ei hellittänyt hetkeksikään, haavoja kirveli ja poltti kuin ne olisivat olleet tulessa. Toisissa paikoin pakotti ärtyisä, pistävä turvotus, ja koko ruumis hehkui kuumeessa.

Tylsässä horrostilassa, korvien humistessa ja käsien tuntuessa jättiläismäisiltä ja raskailta kuin myllynkivet, vaivasi häntä alati uudistuva, ahdistava painajainen. Hän kulki aina oudoilla kentillä jonkun kanssa, jonka kasvoja hän ei mitenkään voinut nähdä. Tämä seuralainen lyöttäytyi häneen, he riensivät yhdessä eteenpäin, mutta toinen oli aina puolisen askelta edellä ja vältti vastata hänen uteleviin sanoihinsa.

Piotr tahtoi päästä selville seuralaisestaan, nähdä totuuden, tietää, mikä sisäinen voima toisessa asusti, mikä ajatus hallitsi hänen järkeään, millainen hänen tahtonsa oli, mistä tunneyhteydestä nousi hänen päätöksensä. Hän pyysi ja rukoili seuralaistaan, lankesi hänen jalkoihinsa — turhaan. Mustan varjon tavoin tämä kiiti eteenpäin, yhä eteenpäin… Niin menivät päivät ja yöt ahdistavassa tuskassa.

Näihin aikoihin tuli vanha kenraali Rozlucki sairasta katsomaan. Hän tahtoi epäilemättä sotilaspukunsa avulla pelastaa seikkailijasukulaisensa ja oli senvuoksi täydessä kenraalin univormussa. Piotr sattui juuri nukkumaan, kun hän tuli sairaalaan. Vanha herra odotti kärsivällisesti hänen heräämistään. Mutta kun sairas äkkiä heräsi unesta, syntyi omituinen ja kiusallinen kohtaus. Piotr katsoi näkevällä, sitomattomalla silmällään kauan isänsä setää ja veti peitteen terveellä kädellään ylemmäs kasvoilleen. Sitten hän kaikkien hämmästykseksi kohosi omin voimin istumaan, viittasi vanhusta luokseen ja sai ilmaistuksi, että tämä panisi korvansa lähelle hänen suutaan. Tässä asennossa hän supisi kauan jotain puolaksi vanhuksen korvaan. Kuuntelevan vanhan kenraalin kasvot tulivat ensin kalpeiksi, sitten tulipunaisiksi, sinisiksi ja lopuksi miltei mustiksi. Äkkiä vanhus sysäsi sairaan selälleen vuoteeseen, nousi paikaltaan, kohensi pukuaan, suoristi olkalaput ja lähti huoneesta katsomatta enää taakseen. Koko hänen ruumiinsa vapisi, kun hän pani päällystakin ylleen, ja astuessaan alas portaita hän mutisi jotain epäselvää. Arveltiin sairaan kuumeessa sanoneen sukulaiselleen jotain hyvin epämiellyttävää ja närkästyttäneen häntä syvästi.

Vasta monen viikon kuluttua annettiin Piotrille pakka Tatjanan kirjeitä, jotka olivat viipyneet kauan matkalla ja sitten, kun Piotr oli seikkailunsa vuoksi joutunut sairaalaan, olleet monenlaisten vaiheiden alaisina ennenkuin saapuivat sairaalaan Piotrin käsiin. Ne oli palautettu Tatjanalle Atlantin rannikolle ja sieltä ne oli taas osoitettu määräpaikkaansa. Tatjana, joka matkusteli isänsä kanssa, ei näin ollen saanut pitkään aikaan Piotrilta mitään tietoja.

Kun Piotr luki näitä kirjeitä, jotka kävivät yhä alakuloisemmiksi ja levottomammiksi ja joista huokui loukattu ylpeys, pelko ja turtunut tuska, itki hän katkerasti. Hän ei tiennyt missä Tatjana oli, ei voinut itse hänelle kirjoittaa — ja mitäpä hän olisikaan hänelle sanonut? Hän kätki pieluksensa alle kirjeet, jotka oli kirjoitettu mitä ristiriitaisimmissa mielialoissa, painoi niitä öisin huulilleen — ja oli vaiti.

Kun hän vähitellen alkoi toipua ja pahin haava, joka kulki yli otsan, silmäkulman ja posken, alkoi parantua, kun takaraivon saamien vammojen aiheuttama päänsärky helpotti eikä käsi enää ollut niin jäykkä, kävi hänen luonaan usein eräs Andrei Jevgenjevitš Rošov (eli »André Rochoff», kuten seisoi käyntikorteissa, joita tappelun jälkeen kuluneena aikana oli kertynyt sairaalaan suuri määrä). Se oli nuori tuomarikandidaatti, Pietarista äskettäin tullut komea, elegantti juristi, jolla oli suosituskirjeitä korkeissa asemissa olevilta henkilöiltä.

Rošov kävi usein kenraali Polenovin kodissa ja liehitteli ilmeisesti Tatjanaa, johon hän oli rakastunut. Kenraali piti hänestä hyvin paljon. Rošov oli saman hengen miehiä kuin hänkin, tarmokas ja eteenpäin pyrkivä. Hän oli toistaiseksi vain asianajajana täällä in partibus infidelium, mutta hän odotti hetkeään. Sitä paitsi oli Rošov aika komea mies, kaupungin parhaiten pukeutuvia nuoria miehiä, joka tiesi kaikki asiat, muisti kaikki, antoi aina tarvittaessa parhaan neuvon tahtomatta siitä mitään korvausta. Piotrin onni oli niin ilmeinen, ettei se voinut jäädä Rošovilta huomaamatta. Kaikki tiesivät kauniin juristin kärsivän helvetintuskia. Hän, muuten tasapainoinen, järkevä, rauhallinen, määrätietoinen luonne, osoitti peittelemätöntä epätoivoa nähdessään Tatjanan ja Piotrin yhdessä, kalpeni ja vaikeni, tuli alakuloiseksi ja menetti henkisen tasapainonsa, vieläpä itkikin muiden nähden. Kuitenkaan ei häntä ollut syrjäytetty niin ratkaisevasti kuin hän itse kuvitteli. Tatjana oli ennen Piotrin tuloa ollut koko lailla ihastunut kauniiseen juristiin. Pariisissa oli Tatjana kerran tunnustanut, että tuo »André» oli miellyttänyt häntä paljonkin, mutta hänen luontainen vastustushalunsa oli estänyt häntä sitä Rošoville näyttämästä. Hän oli päinvastoin tehnyt kaikkensa riistääkseen Rošovilta pienimmätkin kuvitelmat. Jollei Piotr olisi ilmestynyt näköpiiriin, olisi hän ehkä toden teolla rakastunut Rošoviin.

Piotr suorastaan hämmästyi, kun tuo hieno juristi tuli ensi kertaa häntä katsomaan sairaalaan. Hän ei ollut odottanut Rošovia eikä voinut edellyttää mitään osanottoa siltä taholta. Kylmin katsein tuijotti potilas vieraansa huolellisesti jakaukselle kammattuun mustaan tukkaan, joka oli sileä ja silkinkiiltävä, hänen kaunismuotoiseen otsaansa, suoraan nenäänsä, lyhyiden viiksien varjostamiin huuliin, valkeaan ihoon ja hänen solakkaan vartaloonsa. Rošov oli kuten aina aistikkaasti puettu. Kädessä hänellä oli kukkia, jotka hän huomaamatta laski peitteelle. Piotr oli synkän vaitelias ja katseli kukkia kipein sydämin.

Kun Rošov alkoi puhua miellyttävällä, tasaisella, luottamusta herättävällä äänellään, kuunteli Piotr häntä vaiti ja antoi ruumiillisen tilansa käydä vaitiolon syystä. Monin perinpohjaisin lausein kertoi Rošov upseerille, että kaupungin koko venäläinen hienosto oli Piotrin puolella ja tuomitsi jalkaväen upseerien häpeällisen — juuri niin, »häpeällisen» — käytöksen ravintolassa, että koko tämä venäläinen hienosto ei saattanut löytää kyllin voimakkaita sanoja ilmaisemaan osanottoa kaunista nuorta naista kohtaan, jonka kimppuun oli niin röyhkeällä tavalla käyty ja joka oli onneksi tavannut puolustajan ja kostajan. Rošov vihjaili hienosti siihen, että hän tietää tapahtuman sankarittaren nimen ja missä hän asuu, hän puhui hänestä yhä uudestaan ja uudestaan, palasi aina tähän aiheeseen, ylisti nuoren puolattaren kauneutta, kirosi vielä kerran jalkaväen upseerien raakuutta, ei ainoastaan gentlemannina, ei ainoastaan venäläisenä tässä maassa, jossa lippua oli kannettava korkealla j.n.e., vaan myöskin juristina, joka tämän surun laakson viheliäisyydessä aina vain piti silmällä oikeutta ja ennen kaikkea vain oikeutta.

Piotr pysyi välinpitämättömänä ja oli vaiti.

Kun juristi tahtoi jälleen aloittaa laajasanaiset selittelynsä ikäänkuin huomaamatta kuljettaakseen valmista päämäärää kohti, keskeytti sairas hänen esitelmänsä äkkiä yksinkertaisella kysymyksellä:

— Oletteko jo kirjoittanut Tatjana Ivanovnalle kaikesta tästä?

Rošov joutui hämilleen.

— Mistä sitten?

— Että minä olen tapellut puolustaakseni nuorta naista.

— Kun tiedän kenraali Polenovin kiintymyksen teihin, — puhui Rošov harvakseen ja juhlallisesti, — ja kun sitä paitsi tunnen teidän ystävyytenne Tatjana Ivanovnaan ja kun otin huomioon, ettette te voinut itse hetipaikalla kirjoittaa, olen minä tosiaankin kiiruhtanut rauhoittamaan kenraalia ja hänen tytärtään, jotka olisivat voineet muulta taholta saada kuulla tapahtumasta, sekä selittämään heille, että koko asia on oikeastaan joutavanpäiväinen.

— Missä on sitten kenraali Polenov nyt?

— Rapallossa, lähellä Genovaa.

— Tyttärensä kanssa?

— Niin.

— Minä kiitän teitä, sanoi Piotr jäykästi.

— Olen katsonut sen velvollisuudekseni talon ystävänä.

— Te olette toiminut tosi ystävän tavoin.

— Tahdoin myös rauhoittaa Tatjana Ivanovnaa.

— Yksityiskohtaisella kuvauksella kauniista puolattaresta?

— Mitä? Onko Tatjana Ivanovna kirjoittanut teille jotain sellaista?

— Ei.

— Niinkö? Olen siitä hyvin iloinen.

— Miksi niin?

— Kirjeisiin saattaa helposti pujahtaa epätarkkuutta, epätäsmällisyyttä, kun taas personallinen selvittely aina takaa paremmin asian oikean laidan säilymisen.

— Te tiedätte sen juristina paremmin ja tarkemmin kuin minä.

— Sallisitteko, että matkustan Varsovaan kenraalia ja hänen tytärtään vastaan rauhoittamaan heitä ja estämään heitä kuulemasta ikäviä juoruja, jotka eivät ole vältettävissä?

— Luonnollisesti. Jos suostumukseni voi millään tavoin vaikuttaa teidän päätökseenne.

— Piotr Ivanovitš, uskokaa minua, teen tämän yksinomaan ystävyydestä teihin ja Tatjana Ivanovnaan.

— En epäile sitä hetkeäkään.

Keskustelu pysähtyi. Sen johtolanka katkesi, kun Rošov alkoi puhua matkastaan Varsovaan. Vieras jäi vielä hetkeksi, tiedusteli perinpohjin Piotrin terveydentilaa voidakseen antaa siitä tarkan kuvan Varsovassa ja puheltuaan vielä hetken rakastettavasti jos jostakin sanoi potilaalle jäähyväiset.

Piotr oli koko ajan seurannut hänen mielenkiintoisia kasvojaan ja hänen vilkkaita, miellyttäviä eleitään, jotka todistivat sisäistä terveyttä. Kun Rošov oli mennyt, veti hän peitteen kasvoilleen kuin olisi tahtonut nukkua ja alkoi epätoivosta hiljaa nyyhkyttää.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings