KYMMENES LUKU.

Rozlucki alkoi nyt käydä useammin kenraalin kodissa. Hän oli siellä mieluinen vieras. Aina kun hän astui kynnyksen yli, näytti hänestä kuin salaperäinen voima avaisi jokaisen oven hänen edessään, ja hän tunsi kaikkialla tässä talossa ystävällisen ilmakehän ympärillään. Kaikki hänen toivomuksensa, kaikki hänen unelmansa täytettiin jo miltei ennenkuin hän oli ne lausunutkaan, jokainen hänen ilmaisemansa ajatus saavutti ankaran kenraalinkin huomaavaisuuden ja tunnustuksen.

Aluksi teki se hyvyyden runsaus, jota hän sai kenraalin kodissa nauttia, hänet suorastaan rauhattomaksi. Mutta vähitellen hän tottui siihen, tottuipa vielä piankin, se imeytyi häneen, se alkoi kuulua hänen olemukseensa, ja hän tunsi, ettei hän enää olisi voinut elää ilman sitä. Hänen oli luotava erittäin mutkikas diplomaattinen järjestelmä löytääkseen alinomaa tekosyitä tiheihin käynteihin »hovissa», hänen oli punottava verukkeiden, salaisuuksien, juonien, viattomien valheiden ja harvinaisen uskottavasti tekaistujen päähänpistojen verkko. Tahtomattaan antoi kenraali hänelle siinä apuaan, sillä hän tarjosi hänelle puolivirallista kansliatyötä, joka kuitenkin meni tykistöupseerin säännöllisten velvollisuuksien rajojen yli.

Rozluckin työskentely yhdessä kenraalin kanssa tarkoitti parannuksia maanalaisten miinakäytävien komeroissa ja ristisokkeloissa. Kenraali Polenov-Tšernovratski oli tehnyt eräitä huomioita, jotka koskivat pyroksiliniarkkujen sijoitusta maanalaisten käytävien haarautumissa, ja ehdottanut näiden huomioiden mukaisia vähäpätöisiä teknillisiä muutoksia. Nämä n.s. »keksinnöt» olivat kenraalin ylpeys, ne olivat luoneet hänen maineensa ja olleet aiheena moniin raportteihin ja kunnianosoituksiin. Nuori tykistöupseeri mittasi, laski, piirusti, laati vesiväreillä suuria taulukkoja, jotka esittivät noita kaksoislaatikoita kaikkine heloineen, juotteineen, saumoineen, uurteineen ja kosteuden torjumista tarkoittavine suojalaitteineen. Mitä täsmällisintä tarkkuutta noudattaen esitti hän kenraalin antamien ohjeiden mukaan, miten oli kosteata pyroksilinia kuljetettava varastoista ja pantava näihin parannettuihin laatikkoihin, miten laatikkojen tiivistäminen soraa käyttämällä oli tapahtuva, miten keskisytytin oli järjestettävä, miten johdot vedettävä kannen läpi j.n.e. Työn päätyttyä kutsuttiin hänet tavallisesti päivälliselle tai illalliselle, joten hänellä oli tilaisuutta tavata Tatjanaa. Vähitellen tuli hänestä jokapäiväinen vieras esimiehensä kodissa, aivan kuin perheeseen kuuluva henkilö.

Kenraali ei näyttänyt huomaavankaan, että hänellä oli täysikasvuinen tytär talossa. Usein hän oli kokonaisia päiviä poissa, sillä hänellä ei ollut ainoastaan virkatehtäviä kaupungilla, hänen täytyi myös olla pitkillä matkoilla suorittaakseen kuvernementissa tarkastuksia, katselmuksia, paradeja ja harjoituksia. Sellaisina päivinä saattoi Piotr, jos hän halusi, työskennellä yksin komendantin työhuoneen vieressä olevassa huoneessa. Hänellä oli siellä pöytä, piirustuslautoja, mittaus- ja laskuvälineitä sekä kenraalin luonnoksia ja muistiinpanoja, jotka koskivat noita verrattain epäilyttäviä »keksintöjä».

Kun hän näin eräänä päivänä työskenteli pöydän ääreen kumartuneena, tunsi hän taas itsessään tuota vanhaa vetovoimaa vaarallisille teille. Hänelle ei enää riittänyt onni olla samassa talossa kuin Tatjana, toivo saada nähdä häntä ruokapöydässä ja puhella hänen kanssaan salissa. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, ja tämä nopea tahti oli kuin sisäisen voiman antama käsky.

Piotr kuunteli kauan tätä sydämensä jyskytystä ja tuli vakuutetuksi siitä, ettei se ollut tukahutettavissa. Hän pani piirustustarpeensa kokoon, harjasi ja suoristi univormuaan ja meni hiljaa ulos ovesta, jonka kynnyksen yli hän ei vielä koskaan ollut kulkenut. Hän huomasi olevansa pienellä marmoripohjaisella sisäpihalla, kulki sen poikki ja saapui eteiseen. Täällä hän näki korkeasta seinäpeilistä kuvansa. Hän tiesi nyt olevansa oikealla tiellä. Vasemmalla olivat kapeat kierreportaat, jotka veivät ensimmäiseen kerrokseen. Hän kulki portaita ylös ja näki lasiruutuisen oven vieressä vanhanaikaisen, jalustimen muotoisen pronssisen ovikellonrivan. Hän veti siitä. Metallinen sointu tuntui kuuluvan pikemmin hänen rinnastaan kuin sen ulkopuolelta. Ovi avautui. Mademoiselle Mathilde, joka oli yht'aikaa Tatjanan toveri, kasvattaja, uskottu ja kamarineiti, seisoi hänen edessään. Sievä ranskatar katseli häntä syvillä, viisailla silmillään ja hymyili ystävällisesti.

— Tatjana on tänään hiukan huonovointinen… hän pysyy sisällä.

— Ah, Tatjana Ivanovna on huonovointinen? — sanoi Piotr vilpittömästi pahoitellen.

— Hän on juuri noussut makuulta. Kenties tahdotte mennä hänen luokseen ja olla hänelle hiukan virkistykseksi? Ehkäpä hän pääsee päänsärystään. Viimeinen ovi.

Piotr kumarsi kiitollisena tälle portinvartiattarelle, joka raivasi hänelle tien vapaaksi, ja astui pimeään ahtaaseen koridoriin. Hän kosketti kyynärpäillään seiniä ja koetti astumalla hiljaa tukahduttaa kannustensa kilinän. Kun hän oli mennyt yhden oven ohi, pysähtyi hän seuraavan oven ääreen ja koputti. Kuului hiljaista kahinaa, sitten ovi avautui — ovi paratiisiin. Huone oli pieni kuin nukkekaappi, kuin korulipas, ja sen uudenaikaiset seinäpaperit ja kauniit uutimet eivät voineet peittää näkymättömiin kahdeksannentoista vuosisadan tyyliä. Huone oli ranskalaiseen tapaan jokseenkin matala, lattialla oli matto, ikkunan edessä raskaat uutimet. Huonekaluja siinä ei ollut paljon, mutta jokainen huonekalu oli hyvällä maulla valikoitu: pieni kapea sohva nurkassa, kampauspöytä ikkunan ääressä, peilikaappi ja suuri peili marmorikaminin yläpuolella. Toisessa nurkassa oli vuode, jossa atlassikankaisen peitteen päällä oli pitsiverho. Tatjanalla oli pitkä, väljä puku.

— Vihdoinkin te suvaitsette tulla luokseni… sanoi Tatjana tarjotessaan hänelle paikkaa sohvalla.

— En ole uskaltanut tulla tänne.

— Uskaltanut?

— Olen pelännyt kenties häiritseväni teitä.

— Tosiaanko?

— Tietysti!

— Kukaan ei saa siitä kuulla, joten teidän ei tarvitse pelätä. Mathilde on luotettava, hän ei hiiskahda sanaakaan kenellekään.

— Voi niin olla. Mutta minä en ole uskaltanut tulla tänne teidän huoneeseenne.

— Miksi sitten ette?

— Ei saa astua onnen rajojen yli eikä sitä kovin paljon tavoitella, muuten se kääntyy ympäri ja ajaa takaa ahdistelijaansa.

— Katsokaapas, minkälainen filosofi te olette!

— Niin vaan on. Minä olen monesti sitä asiaa miettinyt.

— Ja noin puhuu tykistöupseeri, soturi, valloittaja!

Piotr oli istuutunut sohvalle ja ahmi silmillään huonetta. Kaikki huolet, kaikki ulkonaista maailmaa koskevat ajatukset haihtuivat hänestä, ja onni otti tuoksun tavoin valtoihinsa koko hänen olemuksensa. Molempien silmät, huulet ja kasvot sulivat yhdeksi ainoaksi hymyilyksi.

Tatjana istui jonkun matkan päässä kampauspöydän ääressä. Haluten muka nähdä kampauspöydän pikku esineitä lähestyi Piotr Tatjanaa. Mutta Tatjana karkoitti hänet päättävällä kädenliikkeellä, jolloin väljä hiha liukui saattaen Tatjanan paljaan käden näkyviin. Näin jäi Piotr tarkastelemaan kauniita hajuvesipulloja, rasioita, joissa oli tuoksuavia kauneusvälineitä, korulippaita, kaikenlaisia voiteita ja kynsitahnaa, viiloja ja erilaisia harjoja. Tatjana riisti kaikki nämä esineet toisen toisen perästä Piotrin kädestä ja pakotti hänen palaamaan entiselle paikalleen. Jotta hänen olisi pakko jäädä sinne, istuutui Tatjana hänen viereensä sohvalle. Piotr veti hänet rajusti kiinni itseensä. Pehmeän silkin ja ohuen batistin läpi tunsi hän hänen neitseellisesti värisevän ruumiinsa, hänen pelkonsa joka kerta, kun Piotrin kädet häntä koskettivat ja hänen huulensa painuivat suutelemaan. Mutta suudelmat tulivat kuin itsestään. He suutelivat toisiaan siksi, että se oli torjumaton välttämättömyys. Toisin ei voinut olla. Hellyys heidän huuliensa välillä tuli yhä syvemmäksi, äänettömämmäksi ja herkemmäksi, kunnes se muuttui koko ympäristön unohtavaksi riemuksi, kaikelle kuuroksi iloksi ja onnelliseksi hurmioksi.

Mutta vanha levottomuus leijaili pahaenteisen yölepakon tavoin näiden puhtaiden suudelmien yllä. Se pakotti Piotrin kysymään:

— Onko kukaan suudellut tätä suuta?

Tatjana katsoi häntä ihmeissään. Viimein hän nousi ja katsoi Piotria uhkaavasti silmiin, hurmaavana hehkuvassa raivossaan. Mutta hän ei sanonut sanaakaan. Piotr toisti kysymyksensä.

— Etkö usko? kysyi Tatjana.

— Minä uskon, kun sinä niin sanot. Mutta minun oli vaikea uskoa sellaista onnea.

— Mitä pitää minun tehdä, jotta sinä uskoisit?

Piotr katseli häntä alhaalta ylöspäin epäluuloisena.

Viimein mumisi hän hiljaa:

— Vanno!

— Kenen nimeen?

— Jonkin, joka on sinulle pyhää!

Tatjana vannoi äitivainajansa, sisarensa muiston kautta, isänsä rakkauden ja Jumalan nimeen. Hän mietti tuokion, minkä nimessä hän vielä voisi vannoa. Hän oli jumalaisen kaunis noin vaipuneena miettimään, mikä pyhä voima voisi vakuuttaa hänen viattomuutensa todeksi. Piotr uskoi häntä ja puolusti itse hänen kunniaansa omaa epäluuloaan vastaan. Taas veti Piotr hänet puoleensa, painoi hänet enemmän sieluaan kuin ruumistaan vasten ja uneksi hänestä syleillessään.

Viereisessä huoneessa siirsi Mathilde suljetun oven takana edestakaisin raskaita esineitä.

— Meidän täytyy puhua ääneen, koska hiiri muuten tulee levottomaksi, sanoi Tatjana nauraen Piotrille. — Sinä alat olla vaarallinen, minun suurinkvisiittorini! Vastikään olit arka filosofi, joka pakeni onnea pelosta, että se rupeaisi sinun vainoojaksesi, ja nyt on sinusta tullut liiankin rohkea. Kylläpäs sinä olet vaihteleva… Ja tuommoinen käskee minun vannoa, aivan kuin oikeudesssa… Entäs sinä itse?

— Mitä? Minä?

— Entäs sinä? Sano…

Tatjana puhui puoleksi venäjää, puoleksi ranskaa, luultavasti siksi, ettei hiiri kuulisi ainoastaan keskustelun ääniä, vaan myös sisältöä. Mutta puhe keskeytyi alinomaa, kun sen oli väistyttävä mykän katselemisen tieltä, eivätkä sanat voineet sujuvasti juosta huulilta, jotka tuontuostakin sulkeutuivat suutelemaan. Kun Piotr sattumalta loi silmäyksen peiliin, huomasi hän kasvonsa Tatjanan lumoavan pään vieressä. Piotr kysyi Tatjanalta:

— Miksi minä olen ensimmäinen, jonka sinä olet sallinut suudella huuliasi?

Tatjana vastasi arvokkaan vakavasti ja syvästi vilpittömänä:

— Kuules, sitä minä en tiedä. Olin jo kauan sitten päättänyt sen. Jo kun sinä olit ensi käynnilläsi täällä. Muistatko, puutarhassa? Ajattelin sitä tanssiaisissa, mutta minun ei onnistunut. Olen odottanut sellaista tilaisuutta. Turhaan. Viimein oli minun pakko kirjoittaa sinulle… Mitä muuta olisin voinut tehdä?

Hän lausui nämä sanat sellaisen ihmisen tavoin, joka on kärsinyt syvää surua ja vihdoinkin voittanut sen. Piotr muisti, miten usein hän tuon päivän jälkeen, jolloin hän oli ollut Tatjanan puutarhassa ja nähnyt hänet ensi kerran, oli ollut siveettömässä yhteydessä rahalla ostettavien julkisten naisten kanssa, ja tunsi kipeästi Tatjanalle tekemänsä suuren vääryyden. Hänen omat kasvonsa olivat hänestä vastenmieliset, tahraiset ja halveksittavat. Hän sanoi sen Tatjanalle. Mutta tämä kielsi sen mitä suloisimmilla kiehtovilla hyväilyillä ja katsoi häntä syvälle silmiin, aina sydämen salaisiin sopukkoihin saakka.

— Tämä sohva on hirveän epämukava, — sanoi Tatjana äkkiä…

— Ei?… Tahi on kyllä, hirveän epämukava.

— Minulla ei ole mitään muuta täällä. Olisihan myös varomatonta hankkia tänne nyt toinen sohva. Se voitaisiin tulkita kummallisesti, vieläpä aivan väärin. Eikö niin?

— Tosiaan. Mitä siis on tehtävä?

— Minä en tiedä.

— Miksi sitten olette filosofi?

— Entä tuolla? — kysyi Piotr hämillään katsomatta mihinkään määrättyyn suuntaan, aivan kuin olisi tahtonut siten lieventää päähänpistonsa kauheaa häikäilemättömyyttä. Tatjana avasi huulensa kuin olisi häntä solvaistu ja syvästi loukattu, mutta hän sanoi odottamatta:

— Entä mitä Mathilde sanoo siitä, se pikku hiiri?… Luuletko, ettei hän tiedä, missä minun sänkyni on, ettei hän ole selvillä? Hän tietää kaikki…