KAHDESKYMMENES KOLMAS LUKU.

Kolmen päivän kuluttua Piotr muutti suunnitelmansa ja päätti siirtyä kenraali Polenovin taloon. Hänen sisäinen kamppailunsa sai hänet siihen. Sieluntilaansa vähitellen syventyessään hän tunsi, että jos hän kieltäytyisi siitä, mitä kenraali ehdotti hänelle, saisivat mustasukkaisuus ja kaipaus hänessä vallan. Hän päätti tarkoin harkita, mikä häntä saattoi odottaa, tutkia sisintään ja asettaa sen koetukselle. Hän oli kyllä selvillä siitä, että hän näin peräytyi siveellisesti, alentui ja väistyi ihanteen alttarin luota; mutta hänen täytyi tehdä näin karaistakseen tulessa sieluansa ja voidakseen muokata sen siihen muotoon, jonka se itse tahtoisi omaksua.

Hän kirjoitti kenraalille kirjeen ja pyysi siinä lupaa saada siirtyä hänen kotiinsa. Samana päivänä iltapuoleen vietiin hänet sinne suljetuissa vaunuissa. Hän sai pienen huoneen toisessa kerroksessa, yhden niistä, joiden ikkunat olivat puutarhaan päin. Tämä huone oli talon toisessa siivessä, kaukana Piotrille niin kotoisaksi käyneestä Tatjanan huoneesta.

Vuoteestaan hän näki puutarhaa reunustavien korkeiden puiden latvat, kaukaiset metsät ja kunnaat. Kun hänen haavansa jo olivat paranemaisillaan, saattoi hän nousta ja katsella tuntikausia etäisyyteen. Oli elokuun loppupuoli. Puutarhassa kypsyivät hedelmät. Kuumien säteiden paahtaessa kiemurtelevia lehtokujia alkoivat valtavan suuret, siihen saakka näkymättömissä olleet omenat ja keltaisten, riippuvien päärynöiden raskaat rykelmät paistaa lehväin alta. Ylhäältä ikkunasta näytti tämä puutarha hiljaiselta eristetyltä Herran pyhätöltä, ja sen hedelmien salaperäinen kypsyntä tuntui Piotrista päivä päivältä yhä voimakkaammalta henkiseltä elämykseltä. Kesän helle tuntui tarkoittavan yksinomaan tätä hedelmätarhaa. Se synnytti ja herätti eloon hedelmien määrittelemättömän tuoksun ja siroitteli värejä yksitoikkoiseen vehreyteen. Öisin hiipi kuu näihin kapeihin, salamyhkäisiin käytäviin. Muutamiin se loi tummimman varjon, mitä sydänyö saattaa synnyttää, toisiin se taas levitti lumoavaa loistetta, aivan kuin öisen rakkausunelman vertauskuvana. Viileä ilma ja raskaiden oksien alla väijyvä pimeys sulautuivat äänettömyyteen. Pyhäisen hiljaisina kuluivat tunnit mysterion täyttyessä pimeydessä.

Huoneen katto oli matalalla, huonekalut hyvin yksinkertaisia, ikkuna pieni. Piotrille tuli tuontuostakin vankila mieleen. Hän istui usein myöhään yöhön ikkunan ääressä ja uneksi valveilla, ettei hän ollut ainoastaan ruumiillisesti ihmisten, tapausten ja kohtalon vankina, vaan myöskin oman itsensä kahleissa. Hän silmäili puutarhaan kuin mykän oraakkelin kasvoihin ja olisi mielellään tahtonut saada vastauksen, koittaisiko milloinkaan vapauden päivä. Hän tunsi, että hänen rinnassaan oli säikkymätön, peloton sydän, joka sykki hitaasti, tasaisesti ja terveesti, mutta oli vielä ääneti ja totteli vaitiolokäskyä.

Englannin kuningas Rikhard, Leijonanmieleksi kutsuttu, tuli nyt kouluajan muistona alinomaa hänen mieleensä. Voittamaton ritari Leijonanmieli istuu ylivoiman kahleisiin kytkemänä synkässä Dürnsteinin linnassa. Hänen kansansa suuri myöhempi historia, jälkipolvien valtavat, uskomattomat teot maalla ja merellä uinuvat hänen rinnassaan, hänen tahdossaan, joka pakottaa häntä raivoisaan työhön ja leijonamaista voimaa käyttämään. Mutta ritari on yksin. Kaikki ovat hänet jättäneet, kaikki ovat pettäneet hänet. Kaukana odottavat häntä kuningaskunta, hänen luomansa, sotaratsu vuorien ja merien takana ja kultainen valtaistuin. Mutta hän ei ole kuitenkaan epätoivoinen eikä tuskaisa. Hänen sydämensä osaa olla kärsivällinen. Hän tietää, että vuorien ja laaksojen takaa lähestyy uskollinen ystävä, että muurien juurella hiipii kaukaisista maista tullut uskollinen trubaduuri Blondel de Nesle. Eräänä päivänä tulee Blondel laulamaan heidän yhdessä sepittämänsä provensalilaisen romanssin. Ja kun trubaduuri laulaa ensimmäisen säkeen, vastaa kahleissa oleva ritari hänelle toisella. Niin tuntevat he toisensa.

Piotr tiesi, ettei hänellä ole maan päällä mitään Blondel de Nesleä. Hänen vankeutensa oli pahempi kuin vankeus Dürnsteinin linnassa, hänen kuningaskuntansa sata kertaa kauempana, hänen yksinäisyytensä tuhat kertaa kolkompi. Kuningaskunta oli hänellä yksinomaan sielussaan äärettömänä, rajattomana, monin verroin kauniimpana kuin Plantagenet-suvun maat.

Katsoessaan joka päivä hiljaiseen puutarhaan ja kärsivällisesti seuratessaan hedelmien kypsyntää ja punaisten omenain ja keltaisten päärynäin värivivahdusten vaihtelua uneksi Piotr salaista untaan. Ehtymätön kärsivällisyys, hedelmän kärsivällisyys, joka ei pidä kypsyessään kiirettä, leijonanvoimainen kärsivällisyys kiteytyi hänen sieluunsa.