KAHDESKYMMENES NELJÄS LUKU.

Siirtymisellään kenraalin kotiin upseeriskandaalin jälkeen ja siinä terveydentilassa, jossa hän oli, Piotr osoitti suurta miehekkyyttä. Hän aavisti, miten loukkaantunut Tatjana olisi. Kun tämä saapui Piotrin luo, mikä tapahtui vain kenraalin tai mademoiselle Mathilden seurassa, tervehti hän Piotria ja erosi hänestä ääneti tai hiljainen, nyrpeä hymy huulilla. Hän katseli Piotria uhmaten tai tunkeilevan tarkkaavasti. Hän tunsi Piotrin mielettömän ihastuksen hänen fyysillistä kauneuttaan kohtaan ja osasi nyt asettaa sen koetukselle. Isänsä tai ranskattaren läsnäollessa hän aina istui niin, että hänen siro jalkansa ohuine sukkineen ja kiiltonahkakenkineen tuli näkyviin. Hän osasi salaa hivellä huulillaan potilaan kättä, kammata tukkansa tavalla, josta Piotr piti, tai kuulumattomasti, vain huulten liikkeellä sanoa sanoja, jotka muistuttivat kummallekin heidän rajuinta aistihuumaansa. Piotr kamppaili viettelystä vastaan. Hän asettui dialektiseen väittelyyn intohimonsa kanssa, koetti sitä vaimentaa, kesyttää, kukistaa, ottaa hengiltä. Hän analysoi Tatjanan kauneutta ja hänen sieluaan, paisutti mielikuvansa hänestä äärimmäisimpään selvyyteen, tutki ja mittasi hänen valtaansa hänen ylitseen ja vertasi tätä kauneutta ja sen herättämiä tunteita Tatjanan ajatusten sisäiseen tyhjyyteen, hänen ympäristön kehittämään turmeltuneisuuteensa, Tatjanan vihamielisyyteen hänen henkistä olemustaan kohtaan ja sen vierontaan. Alkoi raivoisa taistelu. Hän sulki silmänsä ollakseen näkemättä kaikkia niitä keinoja, joita hänen täytyi käyttää. Milloin rehelliset aseet eivät auttaneet, tarttui hän salakavalaan, julmaan aseeseen, jota hän ei tahtonut nähdä eikä mainita nimeltä. Hän ei koettanut saada itseensä ainoastaan jalopeuran sielua, vaan myöskin tiikerin luonnon. Hän vakuutti itselleen, että hän oli omistanut tämän tytön ruumiin ja sielun, saanut hänestä kylläkseen ja että hänen tenhonsa oikeastaan oli kadonnut. Mutta nämä keinot eivät sittenkään antaneet voitosta takeita. Tatjanan hiljaisten kyynelten jäljet tuhosivat hänen parhaimmat aseensa. Kun Tatjana pää pystyssä, kylmänä ja äänetönnä lähti huoneesta katsomatta häneen jäähyväisiksi, ikäänkuin alistuen hänen tahtoonsa, ja nyyhkytti lohduttomana ja epätoivoisena laskeutuessaan portaita allapäin — Piotr oli siitä varma, hän tunsi Tatjanan siksi hyvin — heittäytyi Piotr kiroten vuoteelleen ja sadatteli leijonanmieltään.

Hän alkoi uudelleen etsiä syytökseensä yksityiskohtia, kuten noitaa vastaan todisteita keräävä keskiajan tuomari, ja koota ajatuksissaan Tatjanan siveellisen rappeutuneisuuden tunnusmerkkejä. Kaiken pahan juurena hän piti ylellisyyttä. Ylellisyyden hän katsoi johtuvan sen omaisuuden ryöstämisestä, jonka onnettomat olivat otsansa hiessä työllään hankkineet. Leppymättömän kiihkeästi hän mietti, miten kyyneleet ja hiki luovat hopeamaljakkoja, niitä täyttävät ja tarjoavat, miten ne ompelevat hulmuavaa silkkiä ja pehmoista samettia. Hän punnitsi mielessään kaikkea tyranniaa, alhaisuutta, rikollisuutta, kaikkea petosta, mielistelyä ja matelevaisuutta, jota sotilasarvo, salonki, puutarha, hyvät huonekalut, korulippaat ja hajuvesipullot edellyttivät.

Yhtä katkeraa taistelua kävi Tatjana häntä vastaan. Piotrin vuoteen viereen jätti hän eräänä päivänä huomaamatta, viattomalla ja naivilla tavalla pakan kirjeitä, joita useat hänen liehittelijänsä olivat viime aikoina kirjoittaneet hänelle. Eräät näistä ihailijoista olivat Piotrille ennestään tuttuja, toiset tuntemattomia. Eräitä lauseita näissä kirjeissä oli Tatjana huolellisesti pyyhkinyt varmaankin siinä tarkoituksessa, että se saattaisi Piotrin epätoivoon. Hän oli lisäksi alinomaa Rošovin seurassa. Kaunis juristi oli hänen ainainen henkivartiansa. Hän oleskeli niin paljon kenraalin talossa, että näytti kuin hän olisi siellä asunut. Hän keksi aina jotain suoritettavaa; erikoisen mielellään otti hän toimekseen kaikenlaisia ostoksia, varsinkin naisille. Hänen äänensä kuului salista, puutarhasta, kansliasta, vieläpä toisesta siivestäkin, missä Tatjana ja Mathilde asuivat ja jonne aikaisemmin oli tullut vain yksi mies, hänkin salaa. Piotrin huoneeseen ei Rošov tullut. Vain joskus, kun hän puutarhasta näki potilaan ikkunan ääressä, tervehti hän häntä vilpittömän sydämellisyyden ilmein, aivan kuin rakasta vierasta, joka kaupanpäällisiksi oli sairaana ja joka oli erikoisen kohteliaisuuden arvoinen. Rošovin ääni oli aina iloinen, naurava — ja sitä seurasi kaikuna toisen nauru. Hänen suurkaupunkilaistarinansa, hänen pietarilainen ääntämisensä, hänen valikoitu loisteliaisuutensa, runsaat tietonsa mitä erilaisimmilla inhimillisen tietämisen aloilla, nopea käsityskykynsä ja erinomainen muistinsa lumosivat kuulijan ja katsojan.

Yhä enemmän väkeä kävi nyt kenraalin vieraanvaraisessa kodissa, viipyen tuuheassa puutarhassa ja villinviinin reunustamalla parvekkeella. Piotr saattoi havaita kaiken tämän korkealla olevasta ikkunastaan…

Eräänä päivänä katsoessaan ikkunasta puutarhaan hän huomasi mutkaisella käytävällä Tatjanan sinihohteisen puvun. Hohde välkähteli rehoittavan vihreän välissä ja pujahti sinne kokonaan näkymättömiin. Mutta Piotrin silmät kiinnittyivät niin tiukasti tiheikköön ja tunsivat sen niin hyvin, että ne havaitsivat tämän sakean, näennäisesti läpitunkemattoman verhon takana toisen värin, Rošovin valkean flanellipuvun. Piotrin pää vaipui raskaasti käsien varaan. Kaikki ajatukset pysähtyivät, musta yö valtasi hänen sielunsa. Keskellä tuskaansa Piotr kuuli odottamatta Tatjanan askeleita ja hänen pukunsa kahinaa oven takaa. Tuo kahina oli aivan hiljaista, hiljaisempaa ja kauniimpaa kuin kuusten humina ikkunan takana, kuin lehmusten huohunta.

Tatjana avasi koputtamatta oven ja hiipi huoneeseen. Kärsivä hymy väikkyi hänen suunsa ympärillä, avuton ikävä hänen silmissään. Piotr ei ainoastaan nähnyt, vaan myöskin aivan kuin uudelleen tunsi hänen kauneutensa. Tatjanan silmissä ei ollut ainoastaan rakkautta, vaan janoavaa intohimoa, joka odotti ahneesti Piotrilta hellää katsetta. Tatjanalla oli yllään heleänsininen puku, jonka he olivat Pariisissa yhdessä valinneet. Tämä läpikuultavan ohut kangas töin tuskin verhosi hänen ruumiinsa. Hänellä oli nyt sellainen tukkalaite, josta Piotr eniten piti. Tatjana istuutui Piotria vastapäätä, mutta hetken kuluttua hän nousi paikaltaan katsoen Piotrin silmiin kuvaamaton pyyntö ilmeessään, meni hiljaa ovelle ja sulki sen.

— Missä on herra Rošov? — kysyi Piotr säälimättömästi ja näennäisen välinpitämättömästi.

Tämä kysymys sai Tatjanan jäämään oven luo ja näytti tekevän hänen kätensä hervottomiksi.

— Sinä kysyt aina tuota Rošovia.

— Hän on aina sinun seurassasi. Kun minä siis en näe häntä sinun kanssasi, niin se ihmetyttää minua. Siksi minä kysyn.

— Ei, sinä et kysy siksi, vaan sinä tahtoisit työntää hänet minulle.

— Minä tahdon työntää hänet sinulle, Rošovin?

— Sinä juuri!

— Sinä et ymmärrä kerrassaan mitään, eikä sinulla ole harrastusta mihinkään muuhun kuin rahaan, huvituksiin ja nautintoon. Siksi sinä et myöskään ymmärrä, mitä sanot.

— Minä sanon sinulle totuuden, vaikkakaan minä en mitään ymmärrä. Sinä olisit kenties onneton, jos näkisit minut tuon toisen kanssa, mutta nyt sinä toivoisit, että niin kävisi. Sinä toivoisit ja samalla et toivoisi. Tahi oikeastaan sinä toivoisit, että minä tekisin sinut onnettomaksi, jotta voisit tuntea itsesi marttyyriksi ja halveksia minua.

— Sinä olet tarkkanäköinen ja viisas.

— Niin, minä olen kauhean, tavattoman tarkkanäköinen juuri nyt. Koeta väittää, että se, mitä olen sanonut, ei ole totta.

— Minä sanon sinulle totuuden, mutta sinun täytyy myös sanoa minulle.

— No?

— Onko tuo Rošov jo suudellut sinua?

— Ei, hän ei ole vielä suudellut minua, mutta hän puhuu minulle yhtämittaa rakkaudestaan, makaa jaloissani kuin koira ja rukoilee minulta edes hymyä.

— Onko tuo Rošov jo suudellut sinua?

— Hän on kerran isän ja Mathilden läsnäollessa suudellut kättäni. Sano siis, mitä minun on tehtävä.

— Tee mitä tahdot! Aiotko uskoa minulle hänen sydämensä asioita? On sekin päähänpisto!

— Kuule nyt minua!

— Minä en tahdo kuulla!

— Piotruš… Sääli minua! Jos tällaista jatkuu, surmaat sinä minut, surmaat minun sieluni.

— Minä en tahdo sinun takiasi surmata omaa sieluani. Ymmärrätkö, mitä minä sanon? Minä rukoilin Jumalaa Notre-Dame'issa, että sinä muuttuisit. Rukoilin Jeanne d'Arcia, että hän anoisi sinun puolestasi. Mutta sinussa ei ole mikään muuttunut. Minä olen antanut sinulle kirjoja, olen koettanut vaikuttaa sinuun keskusteluilla. Yökausia olen täällä kamppaillut. Mikä sinä olet? Muotinukke, kaunis kenraalin tytär. Me olemme aina olleet vieraita toisillemme. Minä olen kulkenut jyrkkää vuortani ylös ja sinä alas. Sinulla ei ole ollenkaan sielua.

— Piotruš, mikä sinun on? Miten sinä puhut nyt minulle? Niin suloisia, tuoksuavia, lumoavia sanoja olet sinä puhunut minulle. Tukkaani sinä olet silittänyt, huuliani suudellut, huuliani — muistatko meidän suudelmiamme, Piotruš, muistatko vielä? Sinä olit minun ja minä olin sinun. Minä olen uhrannut sinulle kaiken. Mitä vielä tahdot? Minä olen valmis tekemään kaiken, mitä sinä vain käsket, olen valmis uhraamaan kaiken, mitä haluat! Minä olen valmis rupeamaan palvelijattareksi kodissasi, hoitamaan lastasi… Kunhan vain saan olla lähellä sinua, viereisessä huoneessa tai keittiössä… kun vain kuulen, että sinä olet siellä, että sinä tulet, oma rakas herrani, elämäni, aurinkoiseni… Piotruš, minä en voi ymmärtää…

— Sinä et ymmärrä…

— Minä tulen tekemään kaikkeni, ponnistan kaikki voimani ymmärtääkseni. Minä en ole lahjakas, mutta minä voin olla uuttera. Minä olen toisenlainen, se on totta, minä en tiedä mitään, mutta minä voin pakottaa itseni. Jos täytyy oppia, niin minä opin. Jos se on välttämätöntä…

Piotrin pää vaipui, ja hän oli vaiti.

— Miksi sinä et sano mitään, Piotruš, miksi? — kuiskasi Tatjana epätoivoissaan vaipuen polvilleen Piotrin jalkain juureen.

— Minä olen vaiti, sillä mitä minä osaan sanoa? Minä olen kurja houkkio.

— Ei! Sinä olet viisas, ylevä ja jalomielinen. Sinä olet uljas ritari, jota ei kukaan ymmärrä eikä tahdo ymmärtää. Sinä olet minun opettajani, ja vain minä tulen sinua ymmärtämään. Sano vain mitä sinä tahdot. Sano!

Tatjana tarttui Piotrin käteen ja painoi sen polttaville huulilleen.

— Kun en tiedä, mitä minun on sanottava… — kuiskasi Piotr. — Jos minä nyt kumarrun suutelemaan sinun ihania huuliasi, niin surmaan ainaiseksi sieluni ja poljen jalkoihini isäni pyhän tomun.

— Isäsi?… — huudahti Tatjana pelästyneenä.

— Sinä saattaisit olla vain minun rakastajattareni. Sieluani en voi antaa sinulle.

Piotr painoi päänsä alemmas ja sanoi katsoen Tatjanaa suoraan silmiin:

— Minä en voi edes näyttää sinulle sieluani.

— Miksi et? — kysyi Tatjana syleillen häntä sormet koukussa kuin pedon kynnet.

— Siksi että niin on. Sinä olet syntynyt venäläisen kenraalin tyttäreksi ja tiedät vain sen, mitä olet tässä kenraalimaailmassa saanut nähdä. Minä taas olen syntynyt puolalaisten hautojen partaalla.

— Nuo ovat vain kauniita sanoja, joilla sinä aina kiusaat itseäsi.

— Sinä olet syytön, sillä sinä olet lapsi. Mutta vaikka oletkin lapsi, olet sinä pienoiskuva siitä maailmasta, jota edustat. Kansat ovat surmanneet toisiaan, rikoksia on haudattu rikoksiin, ihmiset ovat nääntyneet kahleisiin ja heidän kuolemansa on mennyt hukkaan — ajattele! He ovat kuolleet hautaan, yksinäisen tien varrella olevaan ojaan, eikä heidän kuolemaansa ole vielä mitenkään hyvitetty. He ovat heittäneet henkensä, jotta sinä voisit olla niin iloinen kuin sinä olet, kuin juuri vastikään olit Rošovin kanssa puutarhassa. Minä en voi nauraa sinun kanssasi milloinkaan niinkuin sinä ja Rošov nauratte yhdessä. En milloinkaan! Sinä olet ylellisyyden lapsi, minulla sen sijaan ei ole ollenkaan rahaa.

— Sinä voit saada sitä, jos vain haluat.

— Niin, siinä on sinun ainoa vastauksesi siihen, mitä minä juuri sanoin. Kuule siis, minä voin, mutta minä en tahdo. Minä en koskaan tahdo!

— Sitten minä elän rahatta sinun kanssasi, — vastasi Tatjana puhuen vilpittömän rakkauden kieltä. — Vaikka et milloinkaan saisi arvoylennystä, niin olen minä sinun kanssasi onnellinen ja tyydyn kahteen pieneen huoneeseenkin. Vain kauniin lampun ostamme me itsellemme… Vaikka jäisit ikipäiviksi alimmaksi upseeriksi!

— Mutta minä en ehkä kohta ole enää ollenkaan upseeri.

— Mitä sitten?

— En mitään.

— Minä en ymmärrä sinua, mutta olen valmis sittenkin seuraamaan sinua.

— Sinä et olisi minun kanssani onnellinen. Ylellisyyden puutteessa sinä kuolisit niinkuin kala, joka on ilman vettä. Sinä ja raha olette yhtä. Ilman rahaa…

— Pane minut koetukselle. Anna minulle tilaisuus näyttää.

— Se ei ole tarpeellista, minä tunnen sinut.

— Entä lapsemme?

Piotr syöksähti pystyyn, puristi kätensä nyrkkiin ja vaikeroi:

— Hyvä Jumala!

— Mitä minä nyt teen?

— Rošov… — tämä myrkyllinen sana pääsi Piotrin huulilta.

Tatjana katsoi häntä himmein silmin. Hän oli kalpea ja väsynyt. Hän istuutui nurkkaan. Pitkään aikaan ei hän saattanut liikuttaa itseään, viimein siirsi hän tuolinsa pöydän ääreen. Hän veti vaistomaisesti laatikon auki, huomaamatta mitä teki. Siellä oli puolalaisia kirjoja, jotka Piotr oli piilottanut uteliailta silmiltä. Siellä oli runokokoelmia, filosofisia ja teknillisiä teoksia. Tatjana lehteili hajamielisenä niitä. Hänen käteensä sattui erään nuoremman kirjailijan runokokoelma, mustiin nahkakansiin sidottu kirja, jonka väliin oli liitetty tyhjiä valkeita paperilehtiä; niille oli Piotr liimannut kaikenlaisia runoja ja mietelmiä, jotka kiinnittivät erikoisesti hänen mieltään. Tatjana lehteili koneellisesti kirjaa ja luki vaivaloisesti milloin sieltä, milloin täältä. Eräälle puhtaalle lehdelle oli liimattu Mickiewiczin runo:

»Kun mua tyyneks maiset lapset luulee, Mä myrskyt sielun kätken näkyvistä, Vain oma sydän ukkosäänet kuulee Ja tietää salamoiden välkkehistä; Mut yöllä helmaasi kun painan pääni Niin kyyneliksi sulaa ukkossääni.»

Tatjanan katse kiiti lehdillä ja hänen kätensä alkoivat vapista. Huokaus pääsi hänen rinnastaan. Hänen poskensa punehtuivat ja kalpenivat vuorotellen. Sitten hänen katseensa harhaili Piotrin kasvoilla ja tutki niitä kauan ja leppymättömästi. Hän hymyili julmaa hymyä.

Hetken kuluttua hän heitti kirjan pöydälle ja tuijotti siihen peloittavin katsein, pää käsien varassa. Hänen kauniit, tukkaan vajonneet sormensa tarrautuivat lujasti kiehkuroihin. Äkkiä syttyi mieletön viha hänen silmiinsä. Mustat silmäterät tulivat tuhkanharmaiksi. Hän tarttui runoteokseen ja alkoi sitä repiä ja vääntää, nyhtää lehtiä irti, sylkeä niille, kolme, neljä, viisi kertaa samaan paikkaan, samaan runoon. Hän heitti kirjan maahan ja polki sitä herkeämättä jaloillaan. Viimein potkaisi hän sen kiiltonahkakenkänsä kärjellä, kunnes se joutui Piotrin eteen maahan. Näin tehtyään hän ymmärsi polkeneensa ja potkineensa Piotrin sydäntä. Hän näki sen Piotrin silmistä. Mutta se näytti herättävän hänessä vain naarassuden halun repiä ja raadella. Hän katsoi Piotrin silmiin ivallisesti, kostonhimoisesti, surmanhaluisesti. Kun Piotr yhä vain oli vaiti, puhkesi hän sanomaan:

— Narri! Viheliäinen, järjetön, naurettava narri! Jos sinulla olisi hiukankaan ymmärrystä, tulisi sinusta pian patterin komentaja ja tie korkeaan asemaan olisi sinulle avoinna. Voisit päästä mihin tahdot ja tehdä mitä tahdot… sinä hölmö!

Piotr tunsi hyvinkin selvästi, että hän puhui totta, että syvä kuilu ammotti hänen jalkainsa juuressa, niissä pieni kirja oli. Hän hymyili kirjalle. Huomatessaan tämän hymyn joutui Tatjana suunniltaan. Hän nousi kalmankalpeana ja astui ovelle. Mennessään hän huusi Piotrille:

— Se, mitä olet uneksinut, toteutuu tänään. Minä menen Rošovin luo. Ja jo tänään…

— Tania! — voihki Piotr väristen kylmästä.

— Jo tänään, jotta sinä voit pelastaa puolalaisen sieluraukkasi, pestä kätesi minun veressäni ja kulkea omaa tietäsi puolalainen roskakirja puhtaissa profeetan-käsissäsi.

— Tania! — vaikeroi Piotr ja vaipui polvilleen hänen eteensä.

Tatjana seisoi puolitiessä Piotrin ja oven välillä ja kääntyi Piotriin päin. Hän katsoi eteensä pieneen runneltuun puolalaiseen kirjaan. Syvä vako uurtautui hänen otsaansa, hän rypisti kulmiaan, huulet pusertuivat lujasti yhteen. Oltuaan kauan vaiti hän nosti katseensa. Silmät olivat syvät, miettiväiset, kyyneleettömät.

— Minä kerron sinulle jotakin, — alkoi Tatjana muuttuneella äänellä. — Minä kerron sinulle, mitä aioin kertoa sinulle Colonne'in konsertissa, muistatko? Siitä, joka öisin tuli luokseni Pariisissa… Muistatko vielä?

— Muistan, — sanoi Piotr ja nyökäytti päätään.

— Silloin ymmärrät, mitä olet minulle tehnyt.

Piotr vaikeni. Tatjana palasi nopeasti, otti jakkaran, siirsi sen lähelle Piotria, istuutui häntä vastapäätä ja tuijotti häneen hievahtamatta, pää käsien varassa. Kauan mietittyään alkoi hän tyynesti kertoa:

— Täällä oli yhteen aikaan eräs herra, puolalainen. En sano nimeä, sehän on turhaa. Eihän se vaikuta asiaan. Hän oli puolalainen — se riittää. Joku »icz» tai »ski». Tämä herra oli korkeassa asemassa oleva oikeuden virkamies, sanokaamme kihlakunnan oikeuden jäsen. Samalla hän oli oikea sika. Taikka ei! Ei sika. Mieluummin ilkeä, inhoittava myrkkykäärme. Hän seurusteli kaikissa puolalaisissa perheissä kaupungissa ja kaupungin ympäristössä, otti osaa kaikkiin metsästysretkiin ja huvituksiin, pani toimeen huviretkiä, amatööri näytäntöjä ja konsertteja ja hankki huomatuita esitelmänpitäjiä hyväntekeväisyysiltamiin, uhrasi aikaansa kaikenlaisten laitosten toimintaan, maallisten ja uskonnollisten. Kunhan se vain tarkoitti puolalaisia, aina puolalaisia. Isä sanoo puolalaisista, ettei kukaan heistä mitään tee, mutta joku aina juoksee ympäri kuin riivattu ja pyörittää kaikkia muita. Sellainen juuri oli se puolalainen. Hän pani koko kaupungin ylösalaisin; hän juoksi väsymättä ympäri, teki kaiken, seurusteli kaikkialla, kaikki pitivät hänestä ja jumaloivat häntä. Täkäläiset puolalaiset pitivät häntä oikein kaitselmuksen lähettämänä, sillä hän oli suhteissa hallituspiireihin ja samalla hänellä oli syvälle kätketty puolalainen sydän. Kun tuli levottomat ajat — ennen sinun saapumistasi —, määrättiin isä koko kuvernementin sotilaspäälliköksi. Siihen aikaan kävivät kaikki luonamme. Kuvernööri ja varakuvernööri, kaikkien virastojen neuvokset ja korkeammat upseerit, sanalla sanoen kaikki kävivät isän luona neuvottelemassa hänen kanssaan. Tuo herrasmies, tuo puolalaisten kaitselmus, oli aina salaa läsnä näissä neuvotteluissa. Neuvottelut pidettiin isän työhuoneessa, tiedäthän. Siitä on ovi kapeaan käytävään, joka vie äitivainajani huoneeseen. Minun tapanani oli olla siellä ja — usko minua — kuulin vasten tahtoani kaiken mitä puhuttiin ja mitä tuo herrasmies puhui. Se huvitti minua erikoisesti. Jos nyt ottaisin tuon puolalaisen romantiikan aarteen ja vertaisin sitä tämän miehen sanoihin! Hahaa! Miten hyvä kuva se olisikaan!… Hän oli niin ovela, että minussa vielä nytkin kääntyy kaikki hämmästyksestä nurin, kun muistelen, mitä hän puhui. Puolalainen! — kuiskasi hän vihamielisesti, raivostuneesti naurahtaen.

— Ovatko sinusta kaikki samanlaisia?

— Eivät. Hän kertoi kaikista. Silloin opin heidät tuntemaan. Hän kertoi juurtajaksain kustakin erikseen, heidän unelmistaan ja aikeistaan, mihin päämäärään he pyrkivät, mitä tuttavuus ja sukulaisuussuhteita heillä on, mistä he saavat rahansa ja miten he sitä käyttävät. Hän tiesi mitä kukin oli milloinkin sanonut, ketä täytyi pitää tarkasti silmällä, miten kauan vielä voi olla häntä hätyyttämättä ja minä hetkenä hänet oli pidätettävä.

— Mitä tuo minuun kuuluu?

— Odota vähän, sinä myönnät sen vielä mielenkiintoiseksi. Sinä opit siitä sitäpaitsi arvostelemaan oikeammin täkäläistä elämää. Kokouksien jälkeen jäivät tavallisesti kaikki illalliselle, jolloin luonnollisesti puhuttiin vain taiteesta, ilmasta, kukista… Suljettujen ikkunaluukkujen takana oli meidän tapana istua myöhään yöhön, usein aamupuoleen saakka. Minä soitin. Tuo herra, tuo molempien leirien apuri, alkoi luoda minuun ihastuneita katseita, kuiskailla korvaani puolinaisia viittauksia ja lopulta selviä sanoja, vaikka hän oli viidenkymmenen paikkeilla. Seurasin hänen esimerkkiään ja herätin hänessä tahallani toiveita. Pieniä huomaamatta annettuja kirjelappuja, kukkia, orvokkikimppuja. Näin kului aikaa. Hän alkoi pyytää minulta saada olla hetkisen tai muutamia minuutteja kahden kanssani, lopulta hän ehdotti oikeata kohtausta…

— Ehkä voisit säästää minulta romaanin lopun.

— En! Kohta olen kertonut kaiken. Se ei tule sinua kiduttamaan. En suonut ainoatakaan kertaa hänelle noita minuutteja, vaan suostuin sen sijaan pitempään kohtaukseen. Ilmoitin hänelle suullisesti, että hän tulisi määrättynä päivänä, sovittuun aikaan…

— Ja sittenkin sinä aina valehtelit minulle, että minä olin ensimmäinen rakastajasi, että minä olin ensimmäinen, joka on suudellut huuliasi, ja ettei kukaan muu kuin minä…

— No niin — katsos, — nyt minä sanon sinulle selvän totuuden… — vastasi Tatjana hymyillen.

— Minä en tahdo sitä kuulla!

— Käskin hänen tulla eräälle täällä päin olevalle vuorelle. Sen vuoren huipulla… Siinä oli, kuten kaikilla tämän seudun vuorilla, ollut aikoinaan, kauan sitten, keskiajalla, tarunomaisten puolalaisten kuninkaiden aikana lyijy-, kupari- tai rautakaivos. Nyt on näille paikoille kasvanut tiheä metsä ja kukkuloilla on enää vain pohjattomia rotkoja, aavistamattomia kuiluja ja petollisia syvyyksiä, joita vanha metsä peittää joka puolelta. Entisissä kaivoskäytävissä rehoittavat katajapensaat, sinivatukat ja orapihlajat. Ruosteen väristä tai tummansinistä soraa vierii synkkiin aukkoihin. Pukeuduin mustaan ratsastuspukuun ja pitkävartisiin saappaisiin. Jalkojen ympäri käärin paksuja kangassiteitä, sillä oli syksy. Ratsastin yksin, ensin kauas aivan toiseen suuntaan ketojen ja metsien halki. Mieleni oli iloisia ajatuksia täynnä. Tuntemattomia polkuja myöten pääsin tuolle vuorelle. Noustuani puoliväliin vuoren rinnettä panin hevosen kiinni tiheään pensaikkoon. Menin huipulle. Tuo herra, tuo sydänkäpyseni, odotti minua jo siellä kärsimättömänä. Hyvin kärsimättömänä… Oletko utelias?

— Siksikö et voi sietää puolalaisia? kysyi Piotr katkerasti, halveksivin katsein. — No, antauduitko hänelle?

— Oh, miten kärsimätön sinä olet! Ensin tietysti romaani… Hän oli onnesta aivan kalpea. Hän ei saanut ääntä suustaan, kuiskasi vain hiljaa, vaikka metsässä ei ollut ketään. Oli niin hiljaista. Syksy. Keltainen, kullanvärinen syksy. Pihlajia mäntyjen keskellä, nuoria vaahteria kultaisine kämmenineen. Aurinko paistoi. Ei ainoatakaan lintua eikä ääntä. Minä käskin hänen kulkea koko huipun ympäri ja mennä alemmas rinteen puolitiehen tähystämään, olisiko ketään lähettyvillä.

— Samaa rendez-vous-menetelmää sinä olet harrastanut aina, niinhän?

— Aivan niin… Hän totteli nöyrästi. Hän kiersi ympäri koko paikan, tutkisteli, kuunteli ja miltei nuuski siksi kunnes oli tullut vakuutetuksi, ettei ketään ollut lähellä. Ja hänhän oli mestari kuuntelemisessa ja tähystämisessä. Saattoi pitää varmana, ettei ketään ollut lähellä, koska hän oli tutkinut ja tullut siihen tulokseen. Ei ketään.

Kun hän kalpeana onnesta palasi takaisin, lähestyi hän minua, tarttui molempiin käsiini ja alkoi, oi, sammaltaa kauniita kirjallisia sanoja ja hyvin pyöristeltyjä lauseita. Hän pyöritti silmiään ja painoi silmäluomensa onnesta kiinni. Minussakin heräsi uudelleen naurun ilo. Minä olin todella onnellinen. Minä katsoin häntä silmiin, katsoin julkeasti kasvoihin. Minä keimailin, ja saattaakseni hänet aivan hurjasti rakastumaan itseeni en antanut hänen edes suudella kättäni. Sellainen on minun metodini. Minä saatoin hänet todellakin aivan rakkauden vimmaan. Kun hän oli jo aivan sulanut tunteisiinsa ja tullut liian tungettelevaksi, käskin minä häntä kääntymään ympäri, koska minun muka piti korjata jotain ratsastuspuvun alla olevaa — sukkaa tai muuta. Niin, selin minuun päin kääntyneenä tuli hänen odottaa, kunnes minä antaisin hänelle sovitun merkin. Hänen täytyi vannoa minulle, ettei hän käänny. Hän vannoi todellakin ja odotti kärsivällisenä, kuten hienotunteisen kehittelijän tuleekin. Minä saatoin rauhassa valmistautua tuon merkin antoon ja valita varmaksi maalitaulukseni hänen kaljun päänsä tai pikemmin punervan, sormenpaksuisen, lyhyeksi leikattujen hiusten peittämän poimun, joka oli kauluksen ja englantilaisen lakin reunan välillä. Tämän poimun minä otin tukikohdaksi. Sitten kohotin tähtäyspistettä noin kolme millimetriä. Se oli kummallinen kuolema, eikö ollutkin? Hän kuoli voihkaisematta, onnen hymy huulilla, sydän riemua sykkien, odottaen juuri saavansa suudella sellaisia huulia kuin minun huuleni ovat.

Piotr tuijotti häntä kasvoihin; hänen hengityksensä oli äkkiä salpautunut ja hänen kurkkunsa kuristui. Kauhu vei häneltä kyvyn puhua tai liikkua. Tatjanan ilmeistä hän huomasi, että kuvaus oli tosi. Kesti jonkun aikaa ennenkuin hän sai änkytetyksi:

— Mitä sinä olet tehnyt!

— Kun hän oli laukauksesta vaipunut kasvoilleen eikä enää liikkunut, kuuntelin minä, tulisiko kukaan, eikö mitään ääntä kuulunut. Vuoren huipulta minä näin kauas metsän yli. Minä katsoin ympärilleni. Minä tutkin silmilläni miltei jokaista puuta. Sama äänettömyys kuin ennenkin. Mitä kolkoin autius. Minä odotin vielä. Veri tahrautui hänen kaulalleen, hänen kaulukseensa ja virtasi pulppuavan lähteen tavoin lakkaamatta muodikkaan englantilaisen lakin alta. Minä tartuin hengettömän miehen jalkoihin ja työnsin ruumista edelläni erään kuilun reunalle saakka, joka oli siinä aivan vieressä. Siitä minä tyrkkäsin sen menemään nurinniskoin alas… Se lensi itsestään johonkin syvänteeseen, romahti koko painollaan vanhan kaivoskäytävän pohjattomaan onkaloon vieden vieriessään mukanaan kiviä, turvetta ja kokkareita. Kyykistyen reunalle minä kuuntelin ja odotin. Hänet nieli tuo iänikuinen puolalainen kaivos. Kun ei enää ollut mitään pelättävissä, kiskoin minä huolellisesti ne pienet puolukka- ja variksenmarjavesat maasta, jotka olivat tahriutuneet hänen vereensä, ja heitin ne menemään jäljestä. Kukkia armaani haudalle… Minä pyyhin käsiäni sammaleeseen, laskeuduin alemma hevoseni luo, hyppäsin satulaan ja ratsastin metsän läpi varmalle tielle. Minä pesin vielä käteni joessa. Sitten riisuin viilekkeet jalkojeni ympäriltä, käärin ne sykkyrälle ja heitin jokeen, kivi painona. Minun jalkojeni jäljet eivät olleet löydettävissä.

— Eikö kukaan ole saanut tietää sitä?

— Ei kukaan.

— Eikö kukaan sitä tiedä?

— Ei kukaan, paitsi sinä ja minä.

— Eikö ole etsitty?

— Oh, on etsitty vaikka miten paljon. Mutta hän osasi peittää tapaamisemme ja kaikki sinne johtavat jäljet. Kun hän kiiruhti kohtaamispaikalle, kuului hän kotona kertoneen menevänsä junalla metsästysretkelle. Hän oli todellakin matkustanut junalla yhden asemavälin kaupungista päinvastaiseen suuntaan. Hän kyllä osasi peittää jäljet. Minä samoin. Meidän rakkautemme jäi salaisuudeksi. Minä vihaan… noita puolalaisia. Mitä sinä sanot nyt minusta?

— En mitään.

— Sinä voit ilmiantaa minut ja päästä siten eroon minusta, puolalainen…

— Ole vaiti!

— Mitä arvelet, teinkö hyvin vai huonosti? Oliko tuo mies pyhä aarre, olivatko hänen tekonsa ja tunteensa kunnioitettavia, vai oliko hänen elämänsä madon elämää, konnan kurjaa elämää, joka oli hävitettävä, jotta viheliäinen kataluus ei tarttuisi muihin ja leviäisi? Mitä minuun tulee… Katso, Piotruš… mitä minuun tulee… niin kauan kuin hän pysyi loitolla, tunsin minä häntä kohtaan vain halveksuntaa. Mutta kun hän lähestyi minua, kun hän ojensi kätensä tarttuakseen minuun, kun hän tahtoi painaa suudelmansa minun huulilleni — tapoin minä tuon madon. Sano minulle nyt, ainokaiseni…

— Minä en tiedä. Minä en ole mikään juristi. Vastatkoon sinulle Rošov siihen.

— Rošov!

Piotr purskahti katkeraan itkuun.

— Minä olen haavoittanut sinun sieluasi… — sihisi Tatjana vihlovan ivallisesti.

Hänen pukunsa oli niin läpinäkyvä, että saattoi aavistaa koko hänen ruumiinsa. Hän nousi, kumarsi syvään, avasi nopeasti oven ja meni pää korkealla pystyssä pois.