YHDEKSÄS LUKU.

Tammikuun loppupuolella sai Piotr Rozlucki postissa nimettömän kirjeen, jossa häntä pyydettiin varhain seuraavana aamuna saapumaan määrätylle paikalle kaupunginpuiston läheisyyteen. Kirje oli kirjoitettu kuivasti, miltei virkakielen tyyliin, niin lyhyesti ja varmasti, kuin se olisi ollut jatkoa kauan kestäneeseen tuttavalliseen kirjeenvaihtoon. Kun Piotr luki kirjelipun, ei hän aavistanut mitään, sillä hänellä ei ollut mitään johtopäätöksiin oikeuttavaa tukikohtaa, mutta pettämätön tunne sanoi hänelle, kuka häntä kutsui. Kirjearkista lähti hieno, tuskin tuntuva tuoksu. Hymyilevät kasvot sukelsivat tuokioksi upseerin silmien eteen. Hänen oli mahdotonta saada unta. Yhä uudelleen sytytti hän kynttilän ja luki salaperäisen kirjeen tullakseen vakuutetuksi siitä, että kirje oli todellisuutta.

Seuraavana päivänä lähti hän kirjeessä ilmoitetulle paikalle. Se oli avara kivetty aukeama pimeiden, äänettömien rakennusten ja ikkunattomien sotilasmakasiinien keskessä. Äänetön vahtimies, ainoa elävä olento tällä paikalla, käveli aution muurin vieressä edestakaisin. Kävi vinha tuuli, mikä vielä lisäsi Rozluckin kiihtymystä. Tuontuostakin koetti hän sytyttää savuketta, mutta joka kerta puhalsi tuuli tulitikun sammuksiin. Näytti kuin hän olisi tullut tänne yksinomaan sytyttämään tuulessa savukkeita. Alinomaa valtasi hänet epäilys, pelko tehdä itsensä naurettavaksi tai epäluulo jonkun toverin punomasta juonesta. Hän kulki pitkin puiston vierustaa, laski, kertoi, lausui mielessään matemaattisia kaavoja, uneksi ja ivaili itseään. Kirkon tornin kello löi jossain neljännestunnit.

Äkkiä saapui kivetyn aukean toiseen päähän Tatjana Ivanovna. Tumma välkkyvä plyyšivaippa yllään, mustat strutsintöyhdöt suuressa hatussaan, tuli hän hitaasti Rozluckin luo. Kasvojaan suojeli hän, luultavasti tuulen vuoksi, suurella skunkkipuuhkalla. Hatun reunan ja puuhkan silkkihaiventen välistä näkyivät hänen silmänsä. Kiireisellä, hänelle ominaisella liikkeellä käänsi Tatjana päänsä poispäin välttääkseen upseerin katsetta, mutta pian tuo katse siirtyi taas entiseen suuntaansa.

Tatjana lähestyi Piotria ja ojensi hänelle kätensä. Kuvaamattoman viehättävä hymy väreili hänen kasvoillaan. Ei keimailun varjoakaan ollut huomattavissa. Näkyi vain vilpitöntä onnea, lapsellista onnea, nuoren tytön onnea, kun hän on tehnyt mielettömän päähänpiston, rangaistavan teon, mutta kuitenkin toivoo, että tuomio lukuisien lieventävien asianhaarain johdosta ei tule olemaan erikoisen ankara. Hänen silmänsä ja hänen punervat huulensa hymyilivät iloisina päähänpistolle, tuollaisen kirjeen kirjoittamiselle, ja sille, että tuolla kirjeellä oli ollut niin erinomainen menestys.

Tietämättä missä olivat, minne menivät, mitä tekivät, kulkivat he nopeasti eteenpäin puistoportin ohi. He näkivät jaloissaan huurteesta kostean, puulla lasketun kadun, sitten taas paasia ja tuulen heiluttamia puiden oksia.

— Hämmästyittekö kovasti?

— Ensi hetkessä…

— Olenko tehnyt hyvin?

— Voi, niin hyvin!

Kulkien hienoissa pukimissaan nopeasti eteenpäin Tatjana lähestyi äkkiä Piotria, sivuuttaen hänet sen verran, että saattoi pelkällä pienellä ruumiin taivutuksella ulottua häneen, ja nojasi olkansa hänen olkaansa vasten. Taaskin peitti hän kasvonsa pehmeän hienolla, mustalla puuhkalla ja päästi sen alta kuuluviin kiehtovan naurunsa. Piotr oli huumaantunut onnesta. Kirpeä talvi-ilma lauloi riemua. Jähmettynyt maa tuntui iloitsevan. Miten autuas hän oli, kun Tatjana äkkiä otti vasemman kätensä puuhkasta esiin ja yhä vielä nauraen veti hänen oikean kätensä miltei väkisin lämpimään pesään, untuvaparatiisiin, missä hänen omat lumoavat kätensä uinuivat.

— Onko kylmä, onko yhä vielä kylmä? kysyi Tatjana.

— Ei…

— Onko Piotruš onnellinen?

— On, hyvin onnellinen…

Lehtokuja oli tyhjä. Puolialaston kuvapatsas, joka teki omituisen vaikutuksen kylmässä ilmassa, mietti unohdettua allegoriaansa, jota se oli saanut esittää jo vuosisatoja. Suopean hienotunteisena se ei häirinnyt heitä.

He istuutuivat kivipenkille sanattomina, toistensa silmiin vaipuneina. Piotr katseli autuaallisen läheltä Tatjanan poskia, joissa terveyden punerva kauneus uhkui, hänen vienosti kaartuvia kulmakarvojaan, hänen silmiään, jotka olivat kauniit kuin öinen kevättaivas, ja hänen suutansa, joka tosiaan oli kauniimpi kuin aamurusko. Tatjana antoi hänen katsella estelemättä, kauan, loppumattomiin, ilo sädehtien silmissä ja puoliavoimen suun ympärillä. Hänen molemmat kätensä hivelivät Piotrin kättä puuhkan sisällä. Mitä kauemmin ja intohimoisemmin Piotr katseli häntä, sitä hivelevämmäksi tuli käsien hellyys. Sydän kouristui onnen huumasta. Tatjana punehtui, hymyili vielä hellemmin, loi nopean katseen tyhjään puistoon ja antoi poskensa vaipua Piotrin suulle. Piotr painoi siveän, puhtaan, viattoman suudelman sille.

— No, olenko tehnyt hyvin? — kysyi Tatjana antaen pikimustien, taivaallisten silmiensä mitä veitikkamaisimmin vaipua Piotrin silmiin.

— Oikein hyvin… — vastasi Piotr nöyränä.

Taaskin loi Tatjana katseensa yli koko puiston ja sanoi hiljaa, puristaen lujasti molemmilla käsillään Piotrin käsiä.

— Tahdotko, että olen sinun, kokonaan sinun omasi?

Piotr istui suorana, huumaantuneena ja tunsi rinnassaan rajattoman ihmettelyn kylmiä väreitä tai hurmaavan onnen hehkua. Hänen olkapäänsä olivat pystyssä, silmät kätkeytyivät luomien alle. Onnellinen hymyily jähmettyi hänen huulilleen.

— Tatjana! kuiskasi hän.

— Minä olen vain sinun… — sanoi Piotrille vilpittömän päättäväisesti ja peruuttamattomasti tämä maailman kaunein suu. Sanoja vahvisti luotettava katse ja kädenpuristus, joka oli vahva kuin kuolema.

Piotr katsoi ihastuneena häneen. Hän ei ajatellut mitään, ei edes miten ihmeellistä oli, että niin suuri onni oli odottamatta tullut hänen osakseen. Kun kaikkein tärkein nyt oli ratkaistu, alkoi Tatjana pyytää, että Piotr tulisi nyt usein heille. Yläkerrassa oli, sanoi hän, käytävä, joka vei hänen huoneeseensa. Tässä käytävässä oli ensin kaksi muuta ovea, sitten tuli kolmas ovi, joka vei hänen huoneeseensa. Siellä hän oli yksin. Sellainen ja sellainen oli tämä käytävä. Tatjanan huoneen ikkunat olivat pimeälle pihalle; vieressä asui ranskalainen kotiopettajatar mademoiselle Mathilde. Kaikki nämä selitykset päätti hän kysymyksellä, jossa hän jäljitteli povaavan mustalaisnaisen ääntä:

— Ymmärrättekö?

Hän sanoi sen niin herttaisesti ja hauskasti, että Piotr alkoi nauraa ääneensä. Tatjana kysyi:

— Kenties hän ei välitä tulla luokseni?

— Kuka?

— Hän, tämä Piotr Ivanytš.

— Hän tulee! Hän tulee, vaikka hänen pitäisi heittää siinä käytävässä henkensä.

— Alhaalla on peili, peilin luota kulkevat kierreportaat ylös… Oletteko ymmärtänyt minut?

He nousivat tältä onnen penkiltä ja kulkivat pitkin leveää lehtokujaa jälleen nopeasti puistoon. Tatjana oli ääneti. Vinha tuuli pörrötti strutsinhöyheniä hänen hatussaan, paljasti hänen plyyšivaippansa valkoisen atlassivuorin, kietoi hameen hänen jalkojensa ympärille ja toi viehkeät muodot selvemmin näkyviin. Hänen kenkänsä koskettivat kevyesti lehtokujan soraa.

Eräässä kohdassa tätä puistoa, kohdassa, joka tuli yhtäkkiä elottomaksi, tuskaaherättäväksi ja ilmeettömäksi, sanoi Tatjana hänelle jäähyväiset kädenpuristuksella ja poistui kiireesti, taakseen katsomatta. Piotr jäi yksin ja meni puiston läpi surullisena, kuin mitään huomaamatta, todellisuudesta kaukana. Hänen silmänsä olivat vielä Tatjanan silmiin uponneina ja viipyivät hänen punaisissa huulissaan; hänen korvansa kuulivat vielä Tatjanan puvun kahinaa, hänen sieraimensa etsivät Tatjanan hajuveden tuoksua. Mutta yhtäkkiä hän nosti onnensa helmasta päänsä ja tuskallinen kysymys kohosi hänen rinnastaan:

— Onko Tatjana turmeltunut? Puhuukohan turmelus näitä vilpittömän rakkauden puhtaita sanoja?

Hänen sydämensä nousi kapinaan sitä vastaan. Mutta jos hänen täytyisi huomata, että nuo punervat huulet valehtelivat, ei häntä pelastaisi muu kuin kuolema. Hän tunsi, miten suuri muutos hänessä oli tapahtunut tänä aamuna, ja välttäen ihmisiä hän meni kaupungin ulkopuolella oleville kentille kävelemään.