KUUDESTOISTA LUKU.

Piotrin loma päättyi pikemmin kuin kenraalin. Kun Tatjana ei tahtonut enää jäädä Pariisiin, sai hän isänsä suostumaan siihen, että he matkustaisivat loppuajaksi meren rannalle ja sitten Sveitsiin ja Tyroliin. Viimeiset päivät kuluivat kuin lentäen. Heidän oli erottava. Se oli niin luonnollista ja kuitenkin uskomatonta…

Viime aikoina oli Tatjana pelkästä oikusta ja naisellisesta mairittelunhimosta joutunut likeisempään ystävyyteen taidemaalarin kanssa, joka aina vaan »viimeisteli» hänen muotokuvaansa, sanomalehtimiehen ja vielä eräiden muiden kanssa. Piotr sai sattumalta lukea kirjeen, jonka maalari oli kirjoittanut Tatjanalle ja joka oli tyhjänpäiväinen ja sävyltään nuhteeton, mutta alkoi sanoilla »Chère Amie». Millaista tuskaa tuottivat nämä sanat Piotrille! Tatjana vakuutti ja vannoi, ettei hän ollut antanut maalarille minkäänlaista aihetta tällaiseen puhutteluun. Hän itki niin vilpittömästi ja katkerasti, että sai Piotrin viimein vakuutetuksi. Piotr uskoi nyt, että ranskalainen tapa salli kutsua hyviä ystäviä kirjeissä niin tuttavallisesti. Mutta pian sai Piotr käsiinsä toisen kirjeen, jossa Tatjanaa pyydettiin saapumaan muotokuvan maalaukseen ja jossa allekirjoituksena olleen nimen edessä oli sana »Votre». Uusi mustasukkaisuuden puuska ja uusi viattomien kyynelten vuo.

Muutamia päiviä myöhemmin tuli Tatjana kiihtyneenä kaupungilta ja kertoi Piotrille itse, että hän oli sattumalta tavannut maalarin kadulla ja kulkenut vähän matkaa hänen kanssaan ja että »se aasi» oli ehdottanut hänelle, että he söisivät yhdessä päivällistä, vieläpä lisäksi Saint-Cloud'ssa. Hän vannoi tästä rikoksesta antaneensa matkapassin »sille aasille liiankin äkäisesti».

Piotr ei enää uskonut. Hän raivosi ja oli vimmoissaan. Samana päivänä saapui maalarilta kirje, jossa tämä pyysi tahdittomuuttaan anteeksi, mutta sanoi lopuksi, ettei hän kaikesta tahdittomuudestaan huolimatta »voi tottua siihen ajatukseen, ettei Tatjana pitäisi hänestä edes hiukkasen». Rozlucki vaati Tatjanaa kirjoittamaan tuolle maalarille kirjeen, jossa miehelle selitettäisiin, että Tatjana oli kihloissa ja rakasti ainoastaan ja yksinomaan sulhastaan ja että hän äkillisen poislähtönsä vuoksi sanoi jäähyväiset muotokuvamaalarilleen ja samalla, koska ei enää saisi nähdä häntä, kiitti häntä kauniista kuvasta. Tatjana kirjoitti tämän kirjeen ilomielin ja empimättä. He veivät sen nauraen yhdessä postiin, ja asia oli selvä.

Mutta kun he viimeisenä päivänä vähää ennen lähtöään Pariisista menivät lempikahvilaansa viettääkseen kenties viimeisen kerran iloisen hetken ja nauttiakseen siitä, tuli vanhanpuoleinen tarjoilija Tatjanan luo ja ilmoitti hänelle moneen kertaan kumartaen ja anteeksi pyytäen, että hän on tullut Monsieur de l'Aiglen pyynnöstä sanomaan, että hän on täällä kahvilassa.

Piotr tiesi, että se oli sanomalehtimiehen nimi, mutta personallisesti hän ei tuntenut tätä miestä. Hän tunsi herpautuvansa epätoivosta ja aikoi lähteä pois. Mutta Tatjana tarttui kenenkään huomaamatta hänen käteensä ja vastasi vahtimestarille, ettei hän tästä hetkestä lähtien enää tunne Monsieur de l'Aiglea.

Synkät aavistukset riehuivat Piotrin sielussa. Hän kärsi tuskia ja alentui suorastaan seuraamaan rakastettunsa askeleita ja penkomaan hänen kirjelippaansa. Tällöin löysi hän maalarin viimeisen kirjeen, vastauksen Tatjanan selitykseen, että hänellä oli sulhanen, jota hän rakasti. Maalari kirjoitti hassunkurisen juhlallisesti latinalaisesta sielustaan, joka oli muka niin toisenlainen kuin slaavilainen, ei myöntänyt ansainneensa niin ankaraa arvostelua ja ravisti »latinalaisena» varastostaan Tatjanalle kokonaisen korillisen tyhjänpäiväisiä kohteliaisuussanoja.

Kesken näitä mustasukkaisuuden tuottamia tuskia ja rakkauden uhritodisteita, jotka hävittivät jäljettömiin kaiken mustasukkaisuuden palaakseen hetken kuluttua itse olemattomiin uuden epäluulon liekeissä, tuli äkkiä ja odottamatta lähtöpäivä.

Piotr oli Gare du Nord-asemalla, ja Tatjana ja Mathilde olivat saattamassa häntä. Suuri halli oli täynnä savua. Se näytti silmissä kaamealta sadulta siitä, mitä oli tuleva. Tatjana nyyhkytti ääneen. Mistään välittämättä syleili hän Piotria ja puristautui kiinni häneen kuin kuolettavassa, pelokkaassa aavistelussa. Suuren kellon viisarit liikkuivat säälimättöminä, armottomina eteenpäin… Tatjana tarttui vielä kerran Piotrin käsiin, painoi tuskaisia suudelmia niille ja pyysi anteeksi kaikkea, mitä Piotr oli hänen tähtensä kärsinyt.

Juna vavahti, läksi liikkeelle ja Tatjana katosi näkyvistä.

Rozlucki sulki silmänsä. Sietämätön kipu kouristi hänen sydäntään. Hän kuristi kädellä kaulaansa tukahuttaakseen äänekkään nyyhkytyksen. Hetken kuluttua sai hän hillityksi itsensä.

Matkan Pariisista Varsovaan suoritti hän mieli rautaiseen tyyneyteen pakotettuna. Äärimmäisin tahdon ponnistuksin oli hän hävittänyt kaikki muistot ja sysännyt luotaan kaiken, mikä saattoi kertoa Tatjanasta. Hän astui vapaaehtoisesti maailmaan, missä ei ollut mitään aineksia hänen omasta sielustaan, ja saarsi itsensä kuolleilla esineillä ja mielikuvilla.

Heti perille tultuaan ryhtyi hän työhön. Kuinka paljon lujuutta häneltä vaadittiin itsensä voittamisessa, kun hänen täytyi astua kenraalin asuntoon ja työskennellä tyhjissä huoneissa! Tahto surmasi kaiken, mikä suinkin saattoi merkitä heikkoutta, mutta itse rakkautta se ei kyennyt surmaamaan. Vieraiden henkilöiden keskustelusta kaikui hänen korviinsa äkkiä Tatjanan nauru tai hänen äänensä helähti ja katosi heti jälleen. Turhaan herkisti Piotr kuuloaan kuullakseen tuon äänen vielä kerran… Se oli kadonnut eikä tullut enää mitenkään kuuluviin, se oli kuin syvyyteen uponnut. Joskus saattoivat jonkun vieraan naisen kasvot tuoda mieleen Tatjanan ulkonäön; mutta se kaikki oli kuin pilantekoa, sillä ei mikään maailmassa voinut kuvata hänen kasvojensa muotoa tai väriä. Useinkaan ei Piotr voinut tuntikausiin palauttaa selvästi muistiinsa viehättävän otsan muotoa tai väriä tahi edes ääriviivojakaan, niin lukemattomat kerrat kuin hän olikin painanut sille huulensa. Tuntui siltä kuin silmät olisivat kadottaneet kaiken näkövoimansa, kuin ne eivät olisi enää voineet maan päällä nähdä mitään siitä, mitä sydän vaali ja rakasti.

Herätessään öisin Piotr tuijotti pimeään, sillä sieltä katselivat häntä Tatjanan ihmeelliset silmät. Lyhyt harhanäön hetki häipyi kuitenkin pian ja vain pimeys jäi jäljelle. Sydämestä kohosi tuskanhuuto, jota tahto ei voinut hillitä. Väliin kuului hänen takaansa kuiskaus, joka lausui hyväilevästi hänen nimensä, hellyyttä uhkuva huudahdus, joka saattoi kuulua vain yhdestä ainoasta suusta. Usein näki hän silmäinsä edessä aivan arkipäiväisessä seurustelussa toveripiirissä Tatjanan ruusuisen pikku suun. Ollessaan kerran Tatjanan kanssa yhdessä oli hän nähnyt tämän suun äkkiä uutena kuin ilmestys, joka paljasti Tatjanan erikoisen kauneuden. Nyt kaikkosi tuo suu katseilta pimeyteen ikäänkuin rangaistukseksi jostain, pakeni ajatusta ja jätti auttamattomasti jälkeensä pohjattoman tyhjyyden.

Jokainen erossaolon päivä lisäsi Piotrin kaipuuta. Tuska tuli yhä äänettömämmäksi, sulkeutuneemmaksi ja syvemmäksi. Kaikki vastakohtaisuudet ja koko heidän kohtalonsa ristiaallokko tuli taas Tatjanan kuvan rinnalla esiin. Ei elämää eikä kuolemaa! Piotr tiesi, että hänen oli ratkaistava, oikealleko vai vasemmalle, kun Tatjana tulee. Hänen oli joko luovuttava Tatjanasta tai omasta itsestään. Hän tuijotti onnettomuuteensa ja kuilunsyvään rakkauteensa. Hän ei voinut valita toista eikä toista. Tällaisina hetkinä, hänen seistessään huojuvalla partaalla, hiipivät lumoavimmat muistot…