VIIDES LUKU.

Jalkaväkirykmentin ja tykistöpatterin päällikkönä kaupungissa oli kenraali Polenov-Tšernovratski. Kenraali Rozlucki holhotteineen läksi hänen luokseen kaupunkiin tulonsa jälkeisenä päivänä. Kenraali Polenov oli vanhan Rozluckin vanha rykmenttitoveri, vaikkakin iältään paljon nuorempi. Myöhemminkin olivat he tavanneet toisensa sotapalveluksessa, Puolan kapinan aikoina; tärkeisiin tehtäviin määrätty Polenov toimi armotta kapinan kukistajana ja rankaisi ankarasti kapinallisia.

Kun vanhan Rozluckin ja hänen sukulaisensa tulosta oli ilmoitettu kenraalille, kaupungin korkeimmalle sotilashenkilölle, täytyi heidän hiukan odottaa. Polenov piti kiinni järjestyksestä silloinkin, kun hän osoitti, asianomaisille suosiotaan. Mutta kun hän antoi käskeä vieraat luoksensa, otti hän heidät sydämellisesti vastaan. Hän oli itse opintojensa puolesta tykistösotilas, ja hänellä näytti olevan suuri mielenkiinto nuorta upseeria kohtaan, jota hän oli jo aikaisemmin lähetetyissä papereissa nähnyt aivan erikoisesti kiitettävän ja jonka todistukset herättivät suorastaan ihmettelyä. Hän kääntyi nuoren Rozluckin puoleen sydämellisesti, eikä Nikolain aikaiseen töykeään ja karskiin tapaan. Vanhan eronsaaneen kenraalin otti hän vastaan ylemmyydestään laskeutuvan hyväntahtoisuudella, ikäänkuin olisi ollut kysymys arvottomasta univormutakista, joka vedetään joskus kaapista esiin ja joka haisee naftalinille.

Kenraali Polenov oli laiha ja pitkä mies. Kaljun kallon peitteenä oli muutama harva suortuva, jotka hän kampasi huolellisesti päälaen vasemmalle puolelle. Päätään hän piti pystyssä, vaikkakin sillä oli taipumus vaipua rinnalle, kun ei kukaan ollut näkemässä. Hänen lyhyt, harmaa poskipartansa oli Nikolai I:n ajan mallia, hänen viiksensä olivat sotaisasti pystyyn kierretyt, ja hänen mulkoilevat silmänsä antoivat hänen kasvoilleen eläimellisen ilmeen. Hänen esikuvanaan oli Araktšejev, sanoivat hänen alaisensa, jotka tunsivat nämä asiat.

Molemmat Rozluckit saivat kutsun jäädä päivälliselle. Päivälliseen saakka istuttiin salissa.

Kenraalin talo oli kaupungin ulkopuolella suuressa puutarhassa, jota ympäröi joka puolelta pahasti vahingoittunut muuri. Tämän puutarhan laidassa kasvoi jättiläislehmuksia ja tavattoman suuria Veikselinpoppeleja. Niiden juurien lomitse lirisi pieni joki. Nykyinen kenraalin asunto, yksikerroksinen, taitekattoinen linnantapainen rakennus, oli muinoin ollut puolalaisen ylimysperheen hovina. Salista meni suuri lasiovi lehtokujaan, ja sen päässä oli uusi puhtaasti venäläistyylinen puutarhamaja, joka räikeässä mauttomuudessa ei sopinut ollenkaan tähän enempää kuin mihinkään muuhunkaan ympäristöön.

Kenraali oli ollut jo useita vuosia leski. Hän oli asunut jo kauan tässä kaupungissa ja tunsi olevansa täällä kotonaan. Virallisen vastaanoton jälkeen puheli hän nuoren Rozluckin kanssa ystävällisesti aito maaseutulaisena Pietarin uutuuksista, joista Piotr Rozlucki välinpitämättömänä ja kuivakiskoisesti kertoi hänelle. Noin puoli tuntia ennen päivällistä meni vanha palvelija hänen käskystään pyytämään hänen tytärtään Tatjana Ivanovnaa saliin.

Tuskin oli tytär astunut huoneeseen, kun Piotr Rozlucki tunsi, miten sydän hänen rinnassaan puristui omituisesti kokoon, ja hän pidätti henkeään. Tatjana Ivanovna oli täydellinen kaunotar. Äidiltään, joka polveutui gruusialaisesta aatelissuvusta, oli hän perinyt kaukasialaista tyyppiä muistuttavat piirteet, etenkin päänmuodon, silmien, kulmakarvojen ja suun juonteet ja hurmaavan, kiiltävän tumman, sysimustan tukan. Tuo tukka oli niin pitkä, että raskas hiussykkyrä saattoi töin tuskin pysyä päälaella. Lumoavinta hänen kasvoissaan olivat kuitenkin silmät, joiden sametinpehmeä syvä tummuus sai joskus safirinsinisen loisteen. Salaperäisesti ja arvoituksellisesti kuin nokturnon sävel ne häipyivät katsojaa pakoon, mutta elivät oman kauneutensa yltäkylläisyydessä. Jo pelkästään ihastuttavien huulien väri, kasvojen yleisestä kauneudesta puhumatta, saattoi hurmata ja samalla kertaa herättää omituista haikeutta. Tatjana Ivanovna oli solakka ja pitkä, mutta sitä kauniiden ja terveiden tyttöjen tyyppiä, joka aikaa myöten kehittyy lihavaksi rouvaksi.

Kun isä oli esittänyt Tatjanan vieraille upseereille, istuutui tytär luontevasti, osoittamatta pienintäkään ujoutta, ja näytti olevan tahallaan kiinnittämättä huomiota vieraihin. Piotr Rozlucki huomasi hänen kätensä vihreällä pöytäliinalla ja tunsi taas ihastusta, joka sai hänen rintansa pusertumaan ja joka imeytyi hänen olemuksensa kaikkiin kudoksiin. Käsi oli kaunis kuin veistos, kuin käden perusmalli niissä kuvapatsaissa, joita kreikkalaiset mestarit olivat vuosisatoja sitten hakanneet valkeasta marmorista. Hän oli äskettäin Pietarissa sotilasopiston päätettyään käynyt ensi kertaa Eremitagen galleriassa. Kreikkalaista tanssijatarta esittävän patsaan edessä, joka oli erinomainen jäljennös vatikaanin Sala delle Mascheressa säilytettävästä mestariteoksesta, oli hän vaipunut onnen haaveisiin. Nyt oli hänen edessään elävä valkea käsi alabasterisormineen, jotka olivat pyöreät ja kapenivat vaaleanpunervia kynsiä kohti, ja toisen kerran tunsi hän samaa mykkää ihmetystä, nuorekasta epäilystä sellaisen kauneuden olemassaolon mahdollisuudesta.

Tatjana Ivanovna oli vaatimattomasti puettu. Olematta ujo näytti hän uneksivalta ja haaveelliselta, mutta tuon unelmahunnun takaa väikkyi sisäistä hilpeyttä, ylvästä ja armotonta ironiaa. Aurinko, joka paistoi suuresta lasiovesta, kultasi hänen poskensa ja kimalteli hiuskiehkuroissa häikäisevän valkean otsan yllä.

Piotr seurasi tuota valon väikettä ja unohtui katselemaan häntä. Tatjanan silmät kimmelsivät auringonsäteiden niihin sattuessa omituisin safirinsinisin hohtein. Mutta vain hetken; sitten tulivat ne taas mustiksi ja läpitunkemattoman tummiksi. Poskien väri oli kuin vasta satanut lumi, johon aurinko loihtii kirjavia värivivahteita: tahratonta valkeaa, vienoa sineä ja iltapilven ruusuista hohdetta. Silmäluomien ympärillä väikkyi hentoja varjoja, joita pitkät silmäripset loivat. Noihin varjoihin kätkeytyi nuoruuden heräävää aavistelua. Perehtymättömän, aavistelevan, tiedonjanoisen sielun unet hiipivät huomaamatta esiin ja katosivat kuin taivaalliset enkelit ulkomaailman töykeyden, julmuuden ja matalan arkisuuden karkoittamina.

Tässä nuoressa tytössä ei ollut mitään keinotekoista sentimentalisuutta, ei mitään pyrkimystä soveltautua kaavamaisuuteen ja muotiin, ei mitään keikailevaa. Hän oli aina oma itsensä. Hän katseli vieraitaan välinpitämättömästi ja hän puhui, nauroi ja piti seuraa heille samalla tavalla. Koko hänen esiintymisessään oli jonkinmoista ylenkatseellista, ylpeää ja kohteliaisuuden verhoamaa ikävystymistä, hänen sielunsa ja kauneutensa kun olivat niin harvinaisen erikoista ja niin poissaolevaa. Piotr ei tuntenut olevansa »lasiruudun takana», kuten oli ollut laita puolattarien seurassa, joita hän oli tavannut. Tämän venäläisen kaunottaren kanssa hän saattoi keskustella, olla yhtä mieltä, väitellä, mutta samalla hän tunsi, että se oli vain ulkonaista seurustelua ja väkinäistä ajatuksen vaihdon näyttelemistä.

— Hän rakastaa jo! sanoi Rozlucki itselleen.

Tämä päätelmä, jonka hän teki määrittelemättömistä, mutta ehdottoman varmoista merkeistä, antoi hänelle synkkää ja epätoivoista tyydytystä. Mutta hän päätti olla ilmaisematta mitään sielunsa värähdyksistä. Hän ei totisesti aikonut kerjätä armoa ja pyytää toista alentumaan hänen tasolleen. Hän päätti päinvastoin nauraa häikäilemättömästi kaikelle.

Tatjana Ivanovna ei näyttänyt huomaavan mitään näistä hänen niin älyllisistä ja odottamattomista sisäisistä taisteluistaan. Tuntui kuin Rozluckin ruumiillinenkin läsnäolo olisi jäänyt häneltä huomaamatta, vaikka hän puheli kohteliaasti hänen kanssaan. Hän kertoi vieraalleen kaupungista, tämän syrjäisen kolkan huvituksista ja ikävistä puolista, kuvernöörin, varakuvernöörin, pormestarin, kaupungin viskaalin ja everstin perheistä. Kaiken tämän esitti hän hauskasti ja sukkeluuksin höystettynä, mutta se kuului kaavamaiselta ja läksymäiseltä kuin oppaan selitys tai ulkoa opittu kuvaus. Hän oli itse alusta saakka ikävystynyt. Piotr oli heti selvillä siitä, että nämä seikat olivat sopivin keskusteluaihe, kun nyt kerran oli vieras talossa. Hän tiesi, että kun hän poistuisi huoneesta, tyttö hengittäisi helpotuksesta, istuutuisi mukavasti nojatuoliin ja palaisi omiin ajatuksiinsa. Hän nauttisi saadessaan haukotella tämän näennäisesti niin iloisesti ja sujuvasti luistaneen keskustelun jälkeen.

Taaskin tunsi Rozlucki puristusta rinnassaan.

Kenraali kääntyi tyttärensä puoleen:

— Tatjana, etkö tahtoisi näyttää puutarhaamme Piotr Ivanovitšille? Onhan hänelle täällä kaikki aivan outoa.

— Haluatteko nähdä puutarhaa? kysyi Tatjana Ivanovna velton kohteliaasti.

— Mielelläni, jollei teistä ole ikävä… vastasi Rozlucki tuntien salaista tyytyväisyyttä, joka verhoutui näennäiseen välinpitämättömyyteen.

Tatjana avasi suuren oven ja meni korokkeelle, joka oli tehty graniittipaasista. Molemmat menivät puutarhaan vieviä portaita alas. Puistokuja ei ollut pitkä. Katse sattui heti muuriin ja räikeään puutarhamajaan. Heidän kulkiessaan puiden varjossa kääntyi Tatjana taloon päin, osoitti sitä kädellään ja kysyi:

— Ihmeellisen näköinen talo, eikö niin?

Niin oli todellakin laita. Talo oli aika eriskummallinen. Rakennus oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulta, ja sen vanha, aikoinaan vaaleanpunerva poimutiilikatto oli ajan mustuttama. Suuri-ikkunaisesta pohjakerroksesta kohosi puutarhan puolella kerros, jossa oli matalat pieniruutuiset ikkunat. Parveke oli komea, ja kaikessa oli vanhanaikaisuuden viehätys.

— Oletteko puolalainen? kysyi Tatjana Ivanovna odottamatta, kuin jotain sanoakseen.

— Olen puolalaista syntyperää, sanoi Rozlucki hitaasti, — mutta olen oikeauskoinen ja venäläinen.

— No niin… — sanoi Tatjana, — te ette tule täällä viihtymään. Täällähän vilisee puolalaisia. Minun täytyy tunnustaa, minä en siedä heitä.

— Onko teillä ollut ikävyyksiä heistä?

— Ei minulla persoonallisesti. Mutta se on kummallista rotua. Meitä venäläisiä he vihaavat ja pelkäävät samalla. Useat heistä matelevat meidän edessämme. Minä olen tuntenut eräitä, jotka ovat olleet niin alhaisia. Toiset, jotka eivät voi kostaa, katsovat meitä pelosta aina vihaisin silmin. He nauravat, jos meille sattuu jokin onnettomuus, he väijyvät jokaista askeltamme. Huh, minä en siedä heitä!

Hänen näin puhuessaan synkistyivät hänen kasvonsa ja hänen silmänsä hehkuivat silmäripsien varjossa. Mutta näiden muutamien vilpittömästi lausuttujen sanojen jälkeen tuli hän heti taas umpimieliseksi.

He olivat saapuneet puutarhamajalle. Piotr Rozlucki meni sisään. Majan keskellä oli pyöreä pöytä ja puupenkkejä, joilla oli punaisia samettityynyjä. Pöydällä oli kirja. Upseeri kosketti sitä kädellään, mutta hän tunsi äkkiä kuvaamatonta pelkoa. Tämä paikka tuntui aivan erikoisen epämiellyttävältä ja kaamealta. Piotr joutui äkkiä tuohon uhman tilaan, joka oli hänen luonteelleen ominaista, kuten hän oli joutunut tutkinnossa, kun hän tahtoi »kiusata» suuriruhtinasta. Hän kääntyi Tatjana Ivanovnaan päin ja sanoi:

— Eikö niin, te olette ollut onnettomasti rakastunut kauniiseen puolalaiseen?

Tatjana kuunteli välinpitämättömänä. Sitten hän vastasi hymyillen:

— Puolalaiseen!… Ei, Luoja varjelkoon!

— Heidän joukossaan on kauniitakin miehiä. Minä olen nähnyt Varsovassa.

— Minä en voi kuvitella, kuinka heidän sihisevällä, sähisevällä ja kilisevällä kielellään voi puhua kauniista ja hienoista asioista.

— Se ei kuulu aina siltä. Minä olen kuullut runon, joka kuului hyvin kauniilta.

— Ymmärrättekö te kaikki?

— En, tuskin ainoatakaan sanaa.

— Täällä te opitte varmaankin pian, sillä täällä ei ole ainoastaan kauniita miehiä, vaan myöskin kauniita naisia. Minä olen nähnyt oikeita kaunottaria täkäläisissä tanssiaisissa. Muistan erään tilanomistajan tyttären, aivan nuoren tytön. Minä pyysin häneltä hetkeksi viuhkaa, kun olin tanssiessa kadottanut oman viuhkani. Hän katseli minua silloin niin raivostunein silmin kuin me olisimme verivihollisia. Emmekä me kuitenkaan olleet koskaan ennen nähneet toisiamme.

— Oh, te vihaatte häntä. Se ei ole hyvä.

— Miksi se ei ole hyvä? He osaavat vihata, mutta minä osaan myöskin. Aina kun kuljen tämän puiston läpi, aina kun olen ajelemassa, tunnen joka puolellani raivoisia katseita ja näen inhoa kaikissa silmissä. Täällä on kuin eläisi vihan ilmakehässä.

— Voivatko he todella vihata teitä? kysyi Piotr miltei huomaamattaan, tehden kysymyksen pikemmin itselleen kuin Tatjanalle.

Tatjana hymyili, ja hänen hymyssään ei nyt ollut mitään sovinnaista. Se oli aivan toisenlainen kuin tähän saakka, se oli keimaileva, kiehtova, miltei julkea.

— Kuten näette on se mahdollista… minua vihataan, sanoi hän hiljaa.

— Jos jään tänne, voin minä tutkia, onko ihmisillä todella teitä kohtaan niin epäystävälliset tunteet. Ehkä se on vain epäoikeutettua ennakkoluuloa. Sanokaa minulle, oletteko ylimalkaan oikeudenmukainen?

— En ollenkaan!

— Epäoikeudenmukainen?

— Niin.

— Aina?

— Aina.

— Se on siis teidän periaatteenne ja menettelytapanne?

— Niin on. Oikeamielinen tulee olla rauhantuomarin tai piirituomarin, hän saa siitä palkkaa, lahjapalkkioita, rahoja vuokraan ja lasten kasvatukseen. Mutta miksi minä olisin oikeudenmukainen? Minä olen riippumaton, minä elän mieleni mukaan ja ajattelen mitä haluan.

— Mielenne mukaan? Mitä se merkitsee?

— Se on salaisuus, josta ei puhuta.

— Sekin on periaatetta ja menettelytapaa, kuten huomaan.

— Nyt meidän on aika mennä päivälliselle, sanoi Tatjana välttäen ja läksi taloa kohti.

Piotr seurasi häntä ja katseli ihmetellen ja tutkivasti puutarhaa.