KAHDESKYMMENES ENSIMMÄINEN LUKU.

Eräänä päivänä noin pari viikkoa Rošovin käynnin jälkeen ilmoitti päivystäjäupseeri Piotrille parin naisen pyytävän päästä hänen luokseen. Potilas istui vuoteellaan eikä aluksi antanut myöntämisen eikä epäämisenkään merkkiä. Hän tuijotti oveen. Samalla se työntyi auki ja Tatjana hiipi sisään varpaisillaan, hame kahisten. Hänen jälessään tuli Mathilde ja jonkun askeleen päässä Rošov. Piotr kohotti Tatjanaan silmänsä, oikeastaan vain toisen. Tatjana oli harvinaisen kaunis, hänellä oli päässään muodikas hattu ja yllään pariisilainen päällysviitta, joka oli uusinta kuosia, sininen ja tuoksuva. Hänen kotkansilmänsä iskeytyivät Piotriin rajusti kuin petolinnun katse. Hänen suunsa oli puoleksi avoin, kuin olisi hän ollut huudahtamaisillaan. Hänen kasvonsa kalpenivat vähitellen. Piotrin tukka oli ajettu, samoin viikset, ja hänen poskensa olivat laastarilappujen peitossa. Hän muistutti siteissään ilveilijää, joka silmäpuolena katselee synkästi kääreistään.

Tatjana istuutui tuolille ojentamatta Piotrille edes kättä. Hän lyyhistyi voimattomasti kokoon ja katseli voimattomana Piotria saattamatta irroittaa hänestä katsettaan. Kukkavihko oli pudonnut hänen käsistään lattialle. Rošov nosti sen maasta ja laski huomaamatta sairaan peitteelle. Äkkiä Tatjana puhkesi hillittömään, miltei mielipuoliseen nauruun. Hän koetti pidättää sopimatonta nauruaan ja puri kaikin voimin huuliaan. Hän koetti peittää kasvonsa käsillään, mutta äänekäs nauru sai hänet uudestaan valtaansa. Mathilde seurasi hänen esimerkkiänsä. Rošov koetti pysyä nauramatta. Hän pyöritti silmiään ja hieroi otsaansa, mutta ei hänkään voinut pysyä vakavana.

— Millaiseksi olette itsenne tehnyt! — huudahti Tatjana tirskuen. — Katso, Mathilde, tässä on Piotr Ivanytš!

— Niin todellakin, monsieur Pierre-raukka.

— Ja te sanoitte, — virkkoi Tatjana suuttuneena Rošoville, — että ne olivat vain vähäpätöisiä naarmuja. Hänethän on silvottu, hakattu palasiksi.

— Olin ja olen yhä vieläkin vakuutettu, — sanoi Rošov, — ettei tule jäämään mitään jälkiä. Tällaiset terävien sapelien tekemät haavat paranevat ihmeellisesti. Muutaman viikon kuluttua ovat arvet Piotr Ivanytšin kasvoissa miltei näkymättömiä ja ne vain kaunistavat häntä meidän silmissämme.

— Se ei voi olla totta! — huudahti Tatjana. Hänen naurunsa väräjöi äkkiä nyyhkytystä.

— Saatte olla vakuutettu… — sanoi Rošov.

— Näyttäkää toista silmäänne! — huusi Tatjana Piotrille. — Se on varmaankin puhki!

— Ei se ole puhki, mutta toistaiseksi on epätietoista … — virkkoi sairas rauhallisesti.

— Sapelilla lyöty vai pistetty? Millä lailla?

— Sain terävän sapeliniskun, joka ulottuu keskeltä otsaa toisen silmäkulman, poskipään ja koko posken yli alaleukaan asti. Luut murskaantuivat. Säilyykö silmä, en tiedä. Parhaimmassa tapauksessa tulen katsomaan sillä kieroon. Milloin palasitte?

— Eilen — vastasi Tatjana ja katseli Piotria leppymättömästi. Hän istuutui syvemmälle tuoliinsa ja pureskeli kärsimättömästi huuliaan. Piotr tiesi, että tämä merkitsi yltyvää intohimoa. Tatjanan silmiin kihosi kyyneleitä, joita hän koetti pidättää. Hän veti hansikkaat käsistään eikä huomannut, että ne putosivat maahan. Piotr näki, miten hänen ihastuttavat, valkeat kätensä vapisivat ja miten ne olisivat mielellään kietoutuneet hänen kaulaansa. Piotr tunsi, miten Tatjanan polvet puristuivat yhteen haluten polvistua vuoteen ääreen. Hänen huuliaan vääristi yhä enemmän vavahteleva sisäinen tuska, joka puhkesi esiin nauruna. Piotr tunsi sydämellään Tanian sydämen läheisyyden. Kuinka kuvaamaton rakkaus sykkikään hänessä!

Tatjana virkkoi kiihkeästi:

— Onko se nuori »panna» jo käynyt teitä tervehtimässä, jonka vuoksi te ryhdyitte ritarilliseen taisteluun?

— Ei, — vastasi Piotr.

— Miten epäkiitollista!

— En tunne häntä ollenkaan.

— Minusta on yhdentekevää, tunnetteko toisenne vai ette.

— En tunne häntä. Se on varma.

— Sen sijaan minä tunnen hänet. Rošov on kertonut minulle, kuka hän on. Olen nähnyt hänet kerran tanssiaisissa täällä klubissa, missä oli sekä puolalaisia että venäläisiä. Puku oli aivan tavallinen, täkäläisen maun mukainen.

— Mutta jotain viehättävää hänessä on, sitä ette voi kieltää, — sekaantui Rošov keskusteluun.

— Oh, tässä henkilössä ei ole ainoastaan suloa, vaan myös paljon muita hyveitä, — sanoi Tatjana myrkyllisen ivallisesti.

— Eihän kukaan häntä tunne, minkätähden puhumme hänestä niin paljon? — huokasi Piotr.

— Ette suinkaan usko, että alennun olemaan mustasukkainen tuolle tuntemattomalle kaunottarelle? Pyydän, ettette loukkaa minua sellaisilla arveluilla… — huudahti Tatjana.

— Tunnetteko hänet? — kysyi Rošov vilkkaasti.

— Noissa tanssiaisissa meidät esitettiin. Tanssittiin. Eräässä vuorossa pyysin häneltä viuhkaa, kun en muistanut minne edellisen valssin aikana olin pannut omani. Hän katsoi minua sellaisin silmin kuin hän olisi vähintäänkin ollut kuningatar Maria Leszczyńska ja antoi minulle viuhkan hetken kuluttua, mutta sellaisella tavalla, ettei mieleni tehnyt siihen koskeakaan.

Viisaana ja neuvokkaana kuten aina mademoiselle Mathilde ryhtyi Rošovin kanssa vilkkaaseen keskusteluun. Kertoakseen kauniille juristille jotain erittäin mielenkiintoista, joka oli juolahtanut hänen mieleensä, vei hän hänet salin toiseen päähän. Sitten hänessä heräsi odottamatta mielenkiinto sairaalan sisustukseen ja hän viittasi Rošovia tulemaan viereiseen käytävään.

Tatjana katsoi ympärilleen. Hän näytti odottavan, että Piotr tekisi jotain, liikuttaisi kättään, voidakseen peittää sen suudelmilla. Mutta sairaan molemmat kädet pysyivät raskaina ja liikkumattomina peitteellä. Hän ei siirtänyt katsettaan siitä kohdasta, mihin se oli jäänyt. Kyyneleitä virtasi hänen silmistään kuin verta haavasta. Tuskaisa hymy väikkyi hänen huulillaan. Tatjana vavahti huomatessaan tämän hymyn. Hän tunsi sen. Koko hänen ruumiinsa värisi epätoivosta.

Mutta sitten kuohahti hänessä taas suuttumus. Hän olisi ollut valmis heittäytymään Piotrin syliin ja repimään siteet hänen kasvoiltaan, mutta seuraavana hetkenä alkoikin katseellaan voimattomasti rukoilla, että Piotr ensin ojentaisi hänelle kätensä. Kun Piotr ei ojentanut kättään, nöyrtyi hän ja laski viehättävän, rakastavan kätensä Piotrin kylmille sormille. Ne vavahtivat ja Piotrin kasvoilla, joista toinen puoli oli vapaana siteestä, kävi hymy vielä kärsivämmäksi.

Tatjana tarrautui kiinni Piotrin käteen ja pudisti sitä kaikin voimin:

— Sinä! — kuiskasi hän Piotrille raivoisasti.

Piotr nosti verkalleen päänsä, joka oli raskas kuin alasin, ja sanoi kuvaamattoman tuskan vallassa:

— Rošov on sinun kanssasi.

— Ja sinä olet tapellut hänen puolestaan.

— Rošov on sinun kanssasi.

— Piotruš… — kuiskasi Tatjana kuolonkalpeana, koko ruumis vavisten. Sanat tulivat hyväillen suoraan sydämestä, katseessa loisti vilpitön hellyys.

— Rošov… — sanoi Piotr säälimättömäsi pudistaen päätään.

— Mitä sinä olet tehnyt minulle! Mitä olet täällä tehnyt! Miksi sinä ryhdyit sellaiseen? Miksi sekaannuit siihen? Sinä olet surmannut meidät molemmat.

— Vain itseni.

— Isä ei tahdo enää nähdä sinua.

— Minä ihmettelen, että sinä tahdoit vielä nähdä minua.

Tatjana purskahti loukkaantuneen lapsen avuttomaan, äänekkääseen itkuun. Mathilde kiiruhti hänen luokseen, hänen perästään Rošov, joka juoksi sinne tänne levottomana, syvää osanottoa tuntien.

Tatjana poistui huoneesta edes katsomatta enää Piotriin. Häntä seurasivat Mathilde ja Rošov.