KAHDESTOISTA LUKU.

Kun Piotr oli heittänyt urkkivan pedagogin alas rappusista, tuli hänestä Kozdrojn kasvattien epäjumala. Hänelle tehtiin tietä, kun hän kulki ohi, vieraat pojat tervehtivät häntä kadulla, kaikkialla seurasivat häntä iloiset, hymyilevät kasvot, jotka ilmaisivat pelkkää ihailua, ja pelkkää kiitollisuutta säteilevät silmät. Piotria kiusoitti tämä esikaupunkilaismaine, mutta vain pinnallisesti. Sisimmässään hän nautti siitä ja tottui omaan suuruuteensa.

Eräänä päivänä huhtikuun alussa, kun hän oli illalla yksin kotona, koputti joku ovea. Tulija oli eräs »salaliittolaisista», pitkä, solakka, vaaleaverinen, sinisilmäinen nuorukainen — mikäli erinäisistä seikoista saattoi päättää, pääsyyllisiä. Kömpelöjä kumarruksia tehden, vuorotellen punehtuen ja kalveten, änkyttäen ja sammaltaen venäläisiä sanoja koetti oppilas esittää jotakin pyyntöä. Piotr kutsui hänet »saliin» tai oikeammin toiseen pikku huoneeseen, pyysi häntä istumaan tuolille ja tarjosi hänelle savukkeita. Oppilas selitti monisanaisesti, yhä mutkikkaammin ja konstikkaammin, mitä enemmän hän rauhoittui, jotakin kirjoja koskevaa. Piotr luuli ymmärtäneensä, että eräällä lukiolaispiirillä oli »eräänlainen kirjasto» ja että sen jälkeen kun »tapiiri» oli heitetty portaista alas, oli toimeenpantu oikeita tarkastusorgioita tuon pienen kirjaston löytämiseksi — eräs »halju» oli juorunut. Kun koko ryhmä saattoi joutua kiikkiin, jos kirjasto löydettäisiin, ja kun oli mahdotonta sitä hävittää, niin uskallettiin kysyä herra luutnantilta, eikö hän tahtoisi suosiollisesti suostua säilyttämään tuota kirjastoa ruokakonttorissaan.

Tämä ehdotus ei ollut lainkaan mieluisa. »Herra luutnantilla» ei ollut halua liittoutua nulikkain kanssa. Eihän hän tuntenut heitä laisinkaan, hän ei käsittänyt eikä tiennyt, mitä he halusivat. Toiselta puolen oli hänen sääli kirjastoa ja häntä hävetti olla auttamatta poikia niin pienessä asiassa.

Lyhyen epäröinnän jälkeen antoi hän suostumuksensa seuraavilla ehdoilla: kirstu oli pantava avoimeen ruokakonttoriin hänen tietämättään. Hän itse sulkee ruokakonttorin; kirstun tuonnin tietää vain yksi henkilö, nimittäin juuri anomuksen tekijä itse.

Kun Piotr seuraavana aamuna katsoi ruokakonttoriin, näki hän eräässä nurkassa kuluneen matkalaukun, joka oli nuoralla sidottu. Saadakseen nähdä, mitä aarteita tuossa vainotussa kirjastossa säilytettiin, irroitti hän nuoran, sulkeutui ruokasäiliöön ja tarkasti koko sisällyksen.

Siinä oli mitä kirjavin ja satunnaisin kokoelma painotuotteita. Arvokasta on makulatuurin vieressä, uusia filosofisia tutkimuksia ja historiallisia teoksia vanhojen, kelvottomien, risaisten lehtien rinnalla, Mickiewiczin, Slowackin ja muiden runoilijain runokokoelmia eräässä sanomalehdessä ilmestyneiden jatkoromaanien vieressä, käännöksiä vieraista kielistä vanhojen kellastuneiden valtiollisten lentokirjasten seuralaisina. Useat näistä kirjoista herättivät huomiota painoasunsa moninaisuuden vuoksi. Nimilehti ja ensimmäiset sivut olivat toisesta paikasta kotoisin kuin kirjan jatko. Niinpä oli esimerkiksi tuntemattoman kirjailijattaren kirjoittaman englantilaisen romaanin alkulehdillä varustettu Mochnackin marraskuun kapinan historia, ja vaarattomien, sensuurin hyväksymien perheaikakauslehtien päällykset olivat kätkemässä katkeria ja surullisia runokokoelmia, jotka oli useita vuosia sitten painettu tuleville sukupolville Leipzigissä.

Piotr rupesi aluksi uteliaisuudesta, mutta sitten luettavaan yhä enemmän innostuen tutkimaan näitä nidoksia ja koko tuota kirjavarastoa, voimattomia, hauraita runoja ja räikeitä, kuin karkeista nauloista ja piikkilangasta lyötyjä yhteiskunnallisia lentolehtiä. Näiden vainottujen painotuotteiden parissa hän etsi lohtua ja lievitystä rakkaudenkivulleen, tuskan ja intohimon väliselle taistelulle, joka ajoi hänet usein kuilun partaalle asti. Hänen rakkaudentultaan lietsoivat vanhojen runoilijani laulujen liekit; niissä liekehtivät tähän saakka tuntemattomat sanat, ja ihmeelliset vanhat runosoinnut helskyivät kuin elävä musiikki. Töin tuskin ymmärtämänsä kielen omituisissa sanoissa hän tapasi ilmaistuna oman sielunsa salaisen nyyhkytyksen ja vaikeroinnan, huokaukset ja ilonkyyneleet. Piotr huomasi usein myöhään yön yksinäisyydessä tai venäläisessä seurassa lausuvansa sydäntään rauhoittaakseen hänelle tuntemattoman runoilijan säkeitä alkukielellä, kaikkine ajatuksineen, tunteineen, sieluineen kuunteli hän poljentoa, joka tuntui ilmaisevan olevaisen syvintä salaisuutta. Kirjailijat, joista hän ei tiennyt mitään, olivat vähitellen muuttuneet häntä myötätunnolla seuraaviksi ystäviksi, veljiksi, jotka aivan kuin kuorossa vastasivat huokauksin hänen huokauksiinsa.

Se, mikä oli kielessä epäselvää, viehätti kaksinkertaisesti, se uurtui rakkauden hehkuttamaan sydämeen, takertui sinne ja takoutui kiinni iäksi.

Toisaalta myös ne puolalaisen hengen elämän moninaiset alat, jotka olivat katkelmina edustettuina lukiolaislaukussa, tapasivat Rozluckissa hartaan ja tiedonhaluisen oppilaan, Piotr alkoi öisin raivata itselleen tietä yhdeksännentoista vuosisadan Puolan aate-elämän viidakkoihin, — ihmeellisiin muodostumiin ja kasvettumiin, tunteisiin, jotka ovat imeytyneet heimon veriin, itsepetoksen taikaan, joka on ollut ilmeisenä lääkkeenä ja pelastanut hengen kuolemasta. Hän syventyi tutkimaan Puolan Raivoisan Rolandin harhailuja kuilujen partaalla, enkelimäisten henkien sankaruutta ja ikävöintiä, ja hän tutki myös sitä Puolaa, joka on vain sielutonta ainesta ja jolla ei ole muuta päämäärää kuin ruoka ja rauha, — hän tutki kahden kaikkea muuta syvemmän voiman vaikutusta, rahan ja katolisuuden.

Jonkun ajan kuluttua oli lukeminen saanut aikaan Piotrin käsitteissä omituisen hämmennyksen ja tunteissa levottomuuden. Päästäkseen lujemmalle pohjalle ja voidakseen löytää hengelleen suuntaviivoja luki hän yhä järjestelmällisemmin ja tarkkaavaisemmin teoksen toisensa perästä. Hän osti itselleen laajan, perinpohjaisen puolalaisvenäläisen sanakirjan ja tutkiskeli useita kirjoja rautaisen ahkerasti. Venäläisessä ympäristössä saatu kasvatus, varhaisimmasta lapsuudesta saakka häneen juurtunut kurin ja opetuksen suoraviivaisuus, matemaattinen kouluutus, venäläinen »periaatteellinen» suhtautuminen niin ulkonaisen kuin sisäisen elämän ilmiöihin — kaikki tämä sai hänet oudoksumaan puolalaisen hengen omituista joustavuutta, joka elohopean tavoin häilyi hurmion ja toivottomuuden napojen välillä ja tuntui ohjaamattomalta, kompassittomalta hengeltä. Miten usein Piotr iskikään nyrkeillään kirjaa ja kiroili mitä karkeimmin venäläisin voimasanoin, kun hän huomasi, miten noiden ajatusten suuntaviiva lakkaamatta heilui ja väistyi ja eksyi, miten sen voima murtui ja kaikkosi, hitto ties, minne!…

Nämä kirjat kertoivat myös semmoisesta, mitä hänen oli pakko ruveta rakastamaan, unhoon joutuneesta puolalaisesta sotajoukosta, niissä oli taruja päälliköistä, jotka menivät ikuisuuteen, epätoivo sydämessä, »väännellen käsiään panssarilla», voimatta toteuttaa sotapäällikönsuunnitelmiaan, saavuttamatta päämääräänsä. Hän oppi rakastamaan katkenneiden puolalaisten miekkojen kalsketta ja ruostuneita huotria, Ostrolenkan rikkiammuttujen tykkien pauketta ja jyrinää ja Grochowista pakenevan ratsuväen töminää. Hän alkoi syventyä ammoin kärsittyihin tappioihin tuntien syvää kunnioitusta ja — kaihoa.