KOLMAS LUKU.
Jalo Lahja Kalima translation
Varsovaan jäi Rozlucki useammaksi päiväksi ja kyllästyneenä hotellissaoloon katseli kaupunkia. Häntä ihmetytti puolalaisten suurilukuisuus ja heidän elämänmuotonsa. Ei pitänyt paikkansa, mitä viralliset käsikirjat väittivät ja mitä asiantuntijain suulliset kuvaukset säestivät. Häntä harmitti se, että he esiintyivät eristäytyneenä, koossa pysyttäytyvänä aineksena, jossa liikkuvat virtaukset kätkeytyivät syvälle eivätkä olleet katselijan tavoitettavissa. Katselija toivoi, ettei olisi olemassa mitään »Puolan kysymystä». Hän ei voinut nauttia kauniiden naisten viehätyksestä, ei kulttuurin, taiteen, arkkitehtuurin ja muistomerkkien omintakeisuudesta eikä elämän yksityisistä ilmiöistä, kun elämä oli hänelle vierasta. Kaikki tuo oli kietoutunut yhteen »Puolan kysymyksen» kanssa ja oli ehdottomasti vihamielisessä suhteessa henkilöön, joka ajoi tässä maassa »Venäjän asiaa». Matkustajaan ei Varsova tehnyt ainoassakaan suhteessa miellyttävää vaikutusta. Siellä oli kaikki kieroa, matelevaa aina alhaisuuteen saakka ja samalla kertaa petollista tuossa alhaisuudessa tai sitten ilmeisesti vihamielistä, suorastaan kuolettavan vihamielistä. Hän näki aivan uusien ilmiöiden arvon, merkityksen, kauneuden ja erikoisen viehätyksen, hän näki sen kaiken ensi kerran, mutta kuin paksun lasilevyn takaa.
Kuljeskellessaan vieraassa kaupungissa hän etsi junassa näkemäänsä tuntematonta naista. Kun hän ajoi raitiovaunussa, istui teatterissa, kävi taulugalleriassa, Lazienkin puistossa tai pyhän Johanneksen kirkossa, luuli hän aina näkevänsä hänet äkkiarvaamatta. Turhaan. Häntä ei näkynyt. Hän pysyi kätkössä jossain tämän Puolan sisällä ja kuten kaikki muukin verhon takana.
Nuori upseeri matkusti nyt isänsä sedän, eronsaaneen kenraalin luo, joka asui maalla. Kun hän nousi junasta pienellä rautatienasemalla, jossa häntä oli neuvottu nousemaan, käski hän kantajansa etsiä Oplakanesta lähetetyt hevoset.
— Hevoset odottavat! ilmoitti poika ja vei hänet pimeän asemahuoneen läpi nelivaljakon luo. Upseeri hyppäsi rattaille, kun hänen matkatavaransa oli sijoitettu, ja komensi lyhyesti venäjäksi:
— Trogaj! (»Aja, anna mennä!»)
Kasvavassa iässä oleva livreapukuinen kuskipoika kääntyi katsomaan kyydittäväänsä ja ymmärsi vasta vähän ajan perästä, että hänen oli lähdettävä ajamaan.
Oli vielä pimeä, mutta alkoi jo aivan hämärästi sarastaa. Ilmassa oli kosteaa höyryä rankkasateen jälkeen, joka oli vasta äsken lakannut. Kummallinen hiljaisuus vallitsi ympärillä. Pienet, yksinkertaiset vieterittömät britška-ajoneuvot, joissa oli yksi kiinnitettävä istuin, veivät häntä eteenpäin kuin kehdossa kiidättäen. Kuului hevosen kavioiden terävää mäiskettä sileässä, pehmenneessä savessa ja lätäköissä. Saavuttuaan leveälle maantielle kuski läimäytti useampia kertoja piiskallaan ja hoputti nelivaljakkonsa ravijuoksuun. Rozlucki kurottautui katsomaan, millaisia hevoset olivat, ja näki neljä kookasta, väkevää ja nopsaa ajohevosta.
Kostea aamukylmä tarttui nuoreen upseeriin. Hänen oli pakko nostaa pystyyn uuden univormuviittansa kaulus ja työntää kädet hihoihin. Oikealla ja vasemmalla näkyi sänkipeltoja, kaura, peruna- ja vehnäsarkoja, pitkissä riveissä mökkejä, puiden takaa pilkistäviä kartanoita, kirkkoja. Se kaikki häämötti hämärästi oudonnäköisenä, unisena, salaperäisenä. Eräässä kohdassa suhahtivat rattaat puistokujalle, jota toiselta puolelta reunustivat vanhat koivupuut. Vanhat koivut kumartuivat huonoksi ajetun tien yli kuin surkutellen ihmiskohtaloita, jotka vuosimääriä kulkivat tämän tien loassa, savessa ja raiteissa… Päivä vaikeni.
Rozlucki havahtui torkuksistaan, tähysteli koivuja ja tunsi maiseman miellyttäväksi. Hän koetti päästä puheisiin nuoren kyytimiehen kanssa ja kysyi häneltä näkyviin tulevien maatalojen ja kylien nimiä, mutta kyytimies ei ymmärtänyt venäjää. Hän ilmaisi merkein, ettei hän ymmärtänyt, tai lausui sanoja, jotka olivat »barinille» (herralle) aivan käsittämättömiä. Puhelu keskeytyi, ja »barinin» täytyi tyytyä kuuntelemaan leivosen liverrystä, joka oli hänelle ymmärrettävämpää kuin puolankieli.
Päivän alkaessa sarastaa siinsi kaukana metsäisiä harjanteita. Rozlucki koetti vielä kerran tiedustella kyytimieheltä, mitä metsiä ne olivat, ja sai viimein tietää niiden yhteisen nimen. Kuultuaan sen kietoutui hän lujemmin vaippaansa ja torkkui Oplakaneen asti.
Seitsemän tienoissa aamulla saapui hän perille. Hän ajoi pitkältä vanhalta poppelikujalta rappeutuneesta portista pihalle. Maatalo, jonka kuistin eteen hevoset pysähtyivät, oli varmaankin rakennettu puoli vuosisataa sitten. Vierasta tervehtimään tuli kenraali, hyvin iäkäs vanhus, joka vuosistaan huolimatta oli säilyttänyt lujan ryhtinsä ja tuittupäisen ja ankaran olemuksensa. Vaikka oli varhainen aamu, oli hän jo peseytynyt ja kammattu, ja varsisaappaitten korot kolisivat äänekkäästi hänen kulkiessaan. Hänen housuissaan oli punainen nauha, ja myöskin takki oli univormutakin näköinen. Hän tervehti tulijaa hyvin sydämellisesti, syleili häntä moneen kertaan ja katseli häntä kauan, kaihtaen kädellään silmiin sattuvaa auringon valoa. Vihdoinkin saattoi nuori upseeri puhua toisen kanssa hänelle ymmärrettävää kieltä. Rozlucki nautti saadessaan puhua huomioistaan ja vaikutelmistaan.
Vanhus kuunteli koko ajan suopeana, vaikkakaan hän ei hyväksynyt kaikkea, kuten saattoi havaita.
Kun he olivat juoneet kahvia kahden suuressa, mansikoilta tuoksuvassa ja kärpästen kansoittamassa ruokasalissa, vei vanha kenraali sukulaisensa erääseen talon päässä olevaan huoneeseen, jossa oli mukava valmis vuode ja sen edessä nide Turgenjevin novelleja, jonka setä oli liikuttavan huomaavaisesti pannut esille. Piotr riisuutui nopeasti ja nukkui heti uneen. Muutaman tunnin kuluttua herätti hänet rattaitten tärinä ja ikkunan alta kuuluva äänekäs koiranhaukunta. Ikkunan edessä oli harso, mutta kärpäset tunkivat sittenkin sisään ja purivat kahta hullummin. Tykistöupseeri peseytyi ja kampasi itsensä, puki univormun huolellisesti yllensä ja meni useiden huoneiden läpi suurimpaan huoneeseen, josta äänten sorina tulvahti kuuluviin. Hän avasi oven ja astui saliin.
Setä nousi hänen kumartaessaan ja esitteli perheensä hänelle. Piotr tutustui useihin sukulaisiin, jotka tulivat tavallisesti sunnuntaisin eri naapurikartanoista ja vuokratiloilta Oplakaneen, missä he menivät kirkkoon ja täyttivät sukulaisen velvollisuutensa perhettä kohtaan. Kenraalin vanhin poika, iäkäs vanhapoika Hippolit, hoiti Oplakanen tilaa. Hän oli kookas herra, jolla oli mustaksi värjätty tukka ja vanhanaikainen poskiparta, jommoisia näkee usein vanhoissa kivipiirroksissa, synkkä ja kaikille epäystävällinen. Hän tervehti Piotria kylmällä kädenpuristuksella ja alkoi heti kenraalin kanssa puolankielellä väitellä taloudellisista asioista. Kenraalin toinen poika, Michal, samaten jo vanhempi mies, oli juuri saapunut Cierniesta, kartanosta, joka hänellä oli vuokralla. Hän oli ottanut mukaansa tyttärensä, keskikauniin, päivettyneen, tarmokkaan, iloisen ja luontevan tytön, ja poikansa, joka oli ylioppilas, mutta joka oli joidenkin yliopistossa sattuneiden levottomuuksien takia oleskellut maalla jo kauemmin aikaa.
Kaikki katselivat Piotria uteliaina, mutta ilman varsinaista myötätuntoa. Useat, kuten ylioppilas, joka lakkaamatta poltti tupakkaa, ja nuori Kamilla tai Kama, katselivat häntä vieroen ja peittelemättömän kylmästi. Piotr oli hauska ja niin hyvällä tuulella, että hän oli valmis antamaan tällaisen mielialan anteeksi. Hän pyysi heitä hartaasti puhumaan hänelle venäjää, koska hän ei ymmärtänyt sanaakaan puolankieltä. Hän sanoi sen ystävällisesti ja avoimesti, hän pyysi tätä huomaavaisuutta veljellisen sydämellisesti. Mutta siitä ei ollut kerrassaan mitään hyötyä. Päinvastoin se vielä tuimensi katseiden vihamielisyyden. Serkku Kama alkoi keskustella, mutta ranskankielellä, ja nuori ylioppilas päästeli vain savupilviä suustaan eikä puhunut yhtään sanaa. Tilanhaltija Hippolit poistui huoneesta; kohta kuului vajasta hänen kova äänensä, joka antoi palkollisille sillä lailla neuvoja ja ohjeita, että ranskankielisen jaarituksen täytyi keskeytyä. He olivat keskustelleet joutavanpäiväisistä ja turhanaikaisista asioista, sillä heti kun Piotr tahtoi siirtyä olennaisempaan ja tärkeämpään puheenaiheeseen, karkoitti hänet serkku siitä ironisella, tuskin huomattavalla hymyllä tai tekosyyllä.
Vain vanha kenraali oli nuorelle upseerille huomaavainen ja kohtelias. Hän selitti hänelle kauan ja perinpohjaisesti, että hän itse oli etevän toverinsa, kenraali Siegelin tilan hoitaja, joka Siegel osanotostaan Puolan kapinan kukistamiseen oli saanut lahjaksi toistakymmentä maatilaa. Yksi niistä, Oplakane, oli vuokralla hänellä, kenraalilla itsellään, toinen, Ciernie, hänen nuoremmalla pojallaan Michalilla. Yleensä ei perhe kuitenkaan ollut varakas ja se siirtyi Puolan aateliston tavoin vuokratilalta toiselle. Ilman kenraalin eläkettä ja aikaisempien suhteiden johdosta saatua valtuutta lahjoitustilojen vuokraamiseen ei perheen toimeentulo olisi ollut turvattu. Kenraalin äänensoinnissa kuului äkeys ja miltei leppymätön viha. Vanhus nieli sen väräjävin huulin, tekohampaat kalkattaen vastatusten. Vihdoin hän mumisi:
— Niin se on, poikaseni. Puolalainen syntyperä… Saksalaiset ovat saaneet lahjoituksia. Heillä on lujat asemansa Pietarissa. Mutta me saamme tässä kolkassa kierrellä pienten aatelisvuokraajien tavoin. Ja sellaista on ollut jo vuosikausia. Niin ovat nyt asiat, poikaseni.
Vanha kenraali huitaisi katkeran alistuvasti kädellään. Kama ja ylioppilas Viktor nauroivat miltei ääneensä.
— Naura sinä vaan ääneen! sähisi vanhus Viktorille. — Poliisikomisarius on jo kolme kertaa kysellyt sinua minulta. Minä saan miettiä pääni puhki, miten voisin pestä sinut puhtaaksi. Naura sinä vaan!
— Minä en ole pyytänyt sinun suojelustasi, isoisä! kivahti ylioppilas itsetietoisena ja töykeästi; jos poliisilla on jotain asiaa minulle, niin löytää hän kyllä tänne. Sinun ei tarvitse ollenkaan huolehtia minusta. Hän tietää, mistä minut voi löytää.
— Tulkoonkin vaan! — lisäsi Kama.
— Sen hän tekee! — tiuski vanhus. — Saat taas istua vuoden.
— Jos sikseen tulee niin… olen valmis!
— Ja toisen ja kolmannen, kunnes lähtee halu ahtaa talonpoikien päähän kaikenlaista hullutusta.
— Sinä et istu minun tuomarinani, ja ehkäpä armahtavat minun kaulanikamiani, — mumisi Viktor hiljaa.
— Ole vaiti! — huusi vanhus ähkyen kumeasti.
— Kun ei kimppuuni käydä, olen minä aina vaiti… — puolusteli Viktor.
Piotr ei ollut tästä keskustelusta ymmärtänyt mitään, mutta sen tunnelman oli hän vaistonnut. Hän oli ilmeisesti vanhan kenraalin puolella, jota kohtaan hän alunpitäen oli tuntenut sympatiaa, mutta hän olisi mielellään antautunut keskusteluun nuorten sisarusten kanssa ja hänestä olisi ollut hauskaa päästä heidän kanssaan samanlaiseen periaatteelliseen keskusteluun kuin ennen toveriseurassa, jossa väittely oli väliin kestänyt koko päivän, vieläpä venynyt yöhön ja seuraavaan päivään asti. Nyt ilmaisi ikkunan alta kuuluva narina, että vaunut olivat valmiina, joilla kaikki lähtisivät kirkkoon.
Vanha kenraali lähti huoneeseensa, josta hän palasi hyvin pian mustassa sivilipuvussaan ilman mitään sotilaallisia merkkejä. Hän nousi poikansa Michalin, rauhallisen, mukautuvan miehen kanssa vaunuihin. Etuistuimelle asettuivat Kama ja Piotr. Viktorille ehdotettiin, että hän nousisi kuskipukille, mutta hän julisti ylioppilasmaisella kopeudella, ettei hän mihinkään kirkkoon menisi, että hänelle tämä tässä oli kirkko. Näin sanoessaan osoitti hän taivasta, lehmuksia ja portin takana kasvavaa viljaa. Kenraali tuli punaiseksi kuin nauris ja supisi jotain itsekseen lausuen tuikealta kuuluvia puolalaisia ja venäläisiä sanoja sekaisin. Viktor kumarsi, ohjasi askeleensa metsään ja katosi eräässä tienkäänteessä.
Kirkolle, jonne oli kahden virstan matka, vei epätasainen tie. Pieni temppeli oli kunnaalla lehmusten ja jalavien varjossa, aivan keskellä hyvin suurta kylää. Kylän mökki, aita ja puutarhajono seurasi pitkälle ulottuvan harjanteen reunaa. Väki meni jumalanpalvelukseen. Talonpojat raskaissa ruskeissa takeissaan, jotka ulottuivat miltei maahan saakka, jalassa raskaat saappaat ja päässä miltei yhtä raskaat hatut, vaimot ja tytöt niin räikeissä liinoissa ja leningeissä, että silmiä häikäisi. Tämä kirjava joukko liikuskeli pakinoiden kirkonpihan muuriportin edustalla. Siellä olivat myös naapuri-aateliston erilaiset ajopelit, avonaiset, umpinaiset ja korivaunut. Piotr, joka näki tällaista ensi kertaa elämässään, katseli sitä ihmeissään. Mutta hänkin veti ihmisten katseet puoleensa. Kun ikivanha, ahdas kirkko oli jo niin täynnä väkeä, ettei voinut enää sormea liikuttaa, jäi koko Oplakanen seurue kirkon pihalle lehmusten alle, lisäksi oli Piotr oikeauskoinen eikä uskaltanut työntäytyä sisään, vaikka hän olisi mielellään nähnyt, miltä sisällä, tuolla »latinalaisuuteen vieteltyjen» pyhätössä näytti.
Ulkona oli hyvin kaunista. Jättiläislehmukset olivat jo vuosisatoja tunkeneet juurensa hautojen pohjaan, joissa makaavien lastenlapset nyt rukoilivat näiden puiden lehvien suojassa, ja ne loivat runsasta, kauaksi ulottuvaa varjoa. Lintuparvet visertelivät tuuheissa latvoissa, kirkon perältä kaikui urunsäveliä ja väliin vanhaa latinalaista tekstiä lukevan kaniikin yksinäinen ääni. Viimein alkoi suuri kansanjoukko tulvia kirkosta kirkkomaalle ja liikuskella hitaasti eteenpäin. Kookkaiden pitkätakkisten talonpoikien kiinteän, suljetun ryhmän takana kulki valkopukuisia tyttöjä, joilla oli tukassa seppeleitä koruttomista kehäkukista ja jotka siroittelivat kukkia. Heitä seurasi baldakinin alla kulkeva pappi kullalla kirjaillussa kirkkoasussa, kahden ympäristön kaikkein lihavimman tilanomistajan tukemana. Baldakinin takana tungeskeli väkijoukko laulaen kaikesta sielustaan. Kiivaasti soivat kellot, valtava laulu, kukkien tuoksu — se kaikki huumasi Piotria. Hän tuijotti sanattomana tätä näkyä katsellen. Kun pappi, tukeva, hyvinvoipa herra, joka kantoi raskasta kultaista ehtoollisleipäastiaa, tuli Oplakanen seurueen kohdalle, loi hän silmäyksen univormupukuiseen upseeriin katsellen häntä vilkkain mielenkiinnoin; samoin tekivät tilanomistajat hänen molemmilla puolillaan ja myös talonpojat, jotka lauloivat sydämensä ja terveen ruumiinsa pohjasta, ja kukkia siroittelevat tytöt. Piotr tunsi olevansa täällä aivan liikaa. Hän ei olisi tahtonut mitään niin hartaasti kuin päästä livistämään heti pois. Hänellä oli kiusallinen tunne. Nämä kuvat vaivasivat häntä ja salpasivat painollaan hänen henkensä. Hänen serkkunsa Kama kuiskasi hänen korvaansa:
— Sinun univormusi tuo täkäläisen väestön mieleen epämieluisia seikkoja, rakas serkku. Se se on, joka tekee tuon huonon vaikutuksen.
Piotr tunsi jonkinmoista helpotusta, jota ei kuitenkaan kestänyt kauan.
Hartaustilaisuudesta palasi seurue Oplakaneen ja söi kelpo ruokahalulla aito puolalaisen maalaispäivällisen, johon kuului vadit täynnä kananpoikia, salaattia, kaikenlaisia vihannes- ja hillokelajeja, joiden jälkeen sydän tulee pehmeäksi ja ajatukset joutuvat vienon optimismin valtaan. Päivällisen jälkeen käyskenneltiin jykevinä vanhassa hoitamatta jätetyssä puutarhassa ja koetettiin keksiä jos jonkinlaista huvitusta. Kama soitti pianoa suuressa salissa, ja seurue kokoontui nauttimaan soitosta hänen ympärilleen. Olipa saapunut murjottava Viktorkin samoiltuaan takamaat ja käytyään metsätöllit.
Vanha kenraali pyysi Kamaa laulamaan jotain. Nuori tyttö kursaili viitaten pietarilaisen serkkunsa ankaraan arvosteluun, mutta lopulta hän löi akordin, vieläpä toisenkin. Tämän jälkeen kääntyi hän seurueeseen päin ja sanoi, että hän osasi laulaa vain sangen harvoja lauluja ja ettei niistä kenties pidettäisi. Mutta hänen isänsä herra Michal teki torjuvan merkin kädellään tahtoen sanoa, ettei tämä väite ollut paikkansa pitävä. Kama soitti alkusoiton ja alkoi voimakkaalla, kauniilla, puhtaalla, vaikkakin kouluuttamattomalla äänellä laulaa. Laulun oli säveltänyt eräs nuori säveltäjä Julius Slowackin sanoihin:
Enkelten parvi täyttää kotikunnaat, se viittoo kaukaa tervehdyksen meille. Poloisten joukolle se tuoko lunnaat, veriinsä, vaierruksiin nääntyneille? Ja kuumat kyyneleet ne maata kasti, niin miekkaa rukoiltiin nyt palavasti.
Taaskin pauhasi myrskyisä säestys, ääni sydämen sisimmästä, rintaa painavan kiven alta. Laulu jatkui:
Seis hurjimus, ulaani, minne ajat! Sun ratsus kaataa paadet sekä rajat! — Vain äitini häväisty siin' on hauta, sydän jos halkee, silmä on kun rauta. Kaviot marmorist' iskevät tulta, ja koston miekka välähti kuin kulta.
Vanha kenraali istui nojatuolissaan ja rouhi leukojensa välissä jotain sisäistä tunnetta tai asiaa. Hänen poikansa Michal katseli tytärtään syvää liikutusta osoittavin ilmein. Viktor hyräili hiljaa itsekseen säveltä ja oli siihen yhtä ihastunut kuin sanoihin. Piotr ei ymmärtänyt sanoja, mutta sävel lausui ne hänen korvaansa. Tämä sävel oli ihmeellinen kuin kostean syreeninoksan tuoksu, jonka kanssa muisto sulautuu yhteen monesti koko elämäksi.
Tuo kieli tuntui hänestä nyt ensi kertaa kaikessa kovuudessaan soinnukkaalta. Käsittämättömät sanat saivat väriä ja loistetta. Kun laulu oli vaiennut, pyysi upseeri, että hänelle selitettäisiin sen sisällys. Kama suoristi hymyillen pukunsa poimuja ja sanoi:
— Sanat eivät merkitse oikeastaan mitään, ne ovat tyhjänpäiväisiä, kuten tavallisesti lauluissa… Se on yksinkertainen puolalainen laulu, kenties hädästä ja kurjuudesta tai ehkä maineesta ja suuruudesta. Ei mitään oikeata järkeä eikä ajatusta.
— Mutta kuitenkin … — vastasi Piotr pyytäen.
— Sinä et ymmärrä sitä, hyvä serkku, — huomautti Viktor, — sillä siitä puuttuu tosiaankin johdonmukainen ajatus, kuten kaikesta täällä meillä. Sitä laulettaessa on samanlaista kuin jos pitäisi peiliä silmiensä edessä. Kun katsot tarkasti, näet kenties peilissä kaikki, mitä tarvitsee.
— Sinä näet siinä varmasti kaikki, mitä sinä tarvitset, — murahti kenraali, joka oli Viktorin kanssa aina riitakannalla.
— Aivan niin, minä näen tosiaankin … — vastasi Viktor nauraen, jolloin hänen terveet hampaansa näkyivät.
Hiukan harkittuaan asiaa Kama lähestyi Piotria ja sanoi:
— Etkö tahtoisi ratsastaa meidän kanssamme Ciernieen? Siellä voin kenties selittää sinulle, mitä se laulu merkitsee.
— Minä tulen mielelläni.
— Minä lähden mukaan, virkkoi Viktor. — Ukko, tuletko sinä? — kysyi hän isältä, hiljaiselta Michal herralta.
— Tulen, käske valjastamaan hevoset. —
— Isoisä antaa kai minun ratsastaa Ruskolla? — kysyi Kama mairittelevasti vanhalta kenraalilta. — Piotr-serkku tuo sen sitten takaisin, se saa juosta Virman rinnalla, jolla Piotr ratsastaa.
— Vai niin, sinä viet Virmankin. Ei Rusko riitä, — murahti Hippolit.
— Varmaan ei tuollakaan ole hevosta, — lisäsi kenraali.
— Hänellä on oma hevoskaakkinsa, — vastasi Viktor sytyttäen uuden savukkeen. — Tuo ei ole milloinkaan kaivannut teidän korkean armonne ylhäisiä hevosia.
— Viktor, — ärjäisi Michal-herra synkkänä, — sinä et ole isoisälle tarpeeksi kohtelias.
Poika epäröi hetkisen, sitten hän sanoi hiljaa, mutta ivallisen purevasti, katsoen isäänsä suoraan silmiin:
— Slušajuś. [Ven. слушаюсь 'kuten käskette'.]
Kaikki hätkähtivät, tuo sana teki omituisen vaikutuksen, se kävi kuin pistos jokaiseen ja kuohutti. Kamakin loi veljeensä katkeran, moittivan katseen. Mutta ylioppilaan kasvot olivat liikkumattomat. Silmät piiloutuivat rypistettyjen kulmien alle, ja niiden tuikea kiiltokin kätkeytyi. Hippolit poistui huoneesta pitkin askelin, ja pian kuului hänen karjuntansa tallirengille.
Kohta sen jälkeen ajoivat oven eteen vaunut, joihin Michal nousi, kun taas Kamalle, Viktorille ja Piotrille satuloitiin hevoset.
Isä Michal istuutui pieneen vieterittömään britškaan, Viktor kapusi »koninsa» selkään, Kama sai Ruskon ja Piotr Virman, joka ensi hetkestä alkaen huohotti hänen allaan kuin ankarasti raatanut päivätyöläinen. Vanha poppelikuja päätyi eri suuntiin haarautuvaan leveään maantiehen. Ainoana vaihteluna yksitoikkoisessa, alavassa maisemassa ja harmaanvalkeassa pölyssä oli siellä täällä jokunen katkennut pihlaja tahi pölyinen orapihlajapensaikko. Etäämpänä näkyi ikivanha, kumara koivu. Tie kulki erään Oplakanen ulkokartanon ohitse, sitten korkeammalla olevien viljapeltojen, raivaamatta jätetyn viidakon ja kaadetun metsän jäleltä jääneen kannokkoisen ahon läpi.
Kukkulalta avautui heidän eteensä laaja, metsän reunustama laakso, jonka keskeltä välkkyi virta ja iso lampi. Kama viittasi lampea ja sitä ympäröivää metsikköä kohti ja sanoi Piotrille, että siinä oli Ciernie. Isä Michalin britška vieri alas mäkeä. Ratsastajat seurasivat heti perästä. Kohta he saapuivat kukkulan rinteillä oleville Ciernien maille. Kuivia heinärukoja näkyi vielä korjaamatta niityillä. Katajapensaiden läpi kiemurteleva kapea tie sivuutti lammen ja sukelsi sen toisella puolella mielenkiintoisiin, mutta hengenvaarallisiin rotkoihin, kuiluihin ja petollisiin puroihin. Sai suorastaan kahlata vedessä ja liejussa. Piotrille ilmoitettiin, ettei tämä seudulle niin ominainen liikkumistapa ollut vähääkään vaarallinen, sillä inhimillinen varovaisuus suojaa aina tapaturmalta. Korvaukseksi laulelivat linnut lepissä kauniimmin kuin missään muualla, kukkaset ja ruoho tuoksuivat, lukemattomat purot lorisivat. Kun isä Michalin britška oli ajanut viimeisen pienen puron poikki, huomasi Piotr kirjavan kylännuorisoparven istumassa ristiinnaulitun kuvan ympärillä leppien varjossa lähellä lampea. Hän katseli kummallekin puolelle tietä, viljaa, pensaita, kukkia ja ihmisiä, ja äkkiä hän näki nuorten parven hajaantuvan eri haaroille säikähtyneiden lintujen tavoin. Tyttö, jolla oli yllään värikäs kaulaliina, valkea paita ja kirjava hame, juoksi viljapeltoon kadoten sinne kuin peltokana — harmaapukuinen poika livahti kaurapellon ojaa pitkin tiehensä. Puitten runkojen ja pensaitten takaa kurkisteli päitä, aidan takana olevista takiaispensaista vilahti olkihattu tahi liinatukka. Viktor nauroi sille, mitä näki, niin että oli haljeta. Lopuksi hän nousi seisomaan jalustimiin ja huusi joka taholle:
— Tervetuloa!
Sitten hän ratsasti ravia kartanoa kohti. Kama selitteli Piotrille vielä jotakin.
He olivat perillä. Asuinrakennus oli Cierniessä pieni, valkeaksi rapattu, vähäpätöinen ja koko lailla rappeutunut. Seinät hohtivat valkeina korkeaa, mustaa kattoa vasten. Porstuaa kierteli villiviini. Talon, takana kohosi neljä ikivanhaa lehmusta, toisen päädyn kohdalla ojenteli päärynäpuu mahtavia oksiaan katon yli. Pihamaata ympäröi männyn vitsaksista punottu aita, joka kertoi järjestyksestä ja siisteydestä. Ikkunoiden edustalla ja päätyjen kohdalla kasvoi runsaasti kehäkukkia, orvokkeja, annansilmiä ja leukoijia. Valkeilla seinillä kiemurtelevat köynnöskasvit tekivät viehättävän vaikutuksen. Puutarhassa kulki portteihin päätyviä haravoituja teitä eri suuntiin. Puutarhan etäisimmässä päässä oli iso, yksinäinen lehtikuusi.
— Serkku! — huusi Kama. — Onko sinun nälkä?
— Ei, vastasi Piotr, — olen ihastunut.
— Ellei sinun ole vielä ihan kauheasti nälkä ja jos olet ihastunut, niin kävele tässä vähän aikaa ja lisää haltioitumistasi kunnes Viktor ja minä olemme selvinneet tunniltamme.
— Tunniltanne? Miltä tunneilta?
— Sellaisilta tunneilta, joista et saa hiiskahtaakaan, kaikkein vähimmin Oplakanessa.
— Minkätähden en saa? En käsitä.
— Saat vallan hyvin olla käsittämättä. Se on täällä kyllä sallittu. Kävele puutarhassa, katsele kukkia, lehtikuusta, juttele vähän isän kanssa ja ummista venäläiset silmäsi ja korvasi kaikkeen muuhun nähden.
Kama poistui. Piotr rupesi astelemaan pitkin puutarhan käytäviä. Mutta puutarha oli pieni eikä kovinkaan mielenkiintoinen, tavallinen ulkokartanon puutarha, ja Piotr meni pian takaisin pihalle. Siellä häntä odotti isä Michal, joka pyysi hänet sisään. Asunto oli vaatimaton, vain pari aivan yksinkertaista huonetta valkeiksi rapattuine seinineen. Yllättävää oli nähdä tämän matalan katon alla todella hienoja ja kallisarvoisia huonekaluja. Paljasjalkainen tyttö toi sisään tarjottimen: viilipytyn, ruisleipää ja tuoretta, keltaista voita. Nautittuaan yhdessä tämän spartalaisen illallisen lähtivät Piotr ja isä Michal lammelle kävelemään. Siellä oli kuvaamattoman kaunista, kaikki huokui rauhaa ja hiljaisuutta. Setä kyseli huonolla venäjänkielellään Venäjällä asuvista yhteisistä sukulaisista. Piotr kertoi seikkaperäisesti, mitä tiesi.
— Kuten setä tietää, virkkoi hän, — kuoli Pietari alikapteenina Kaukasiassa. Hän oli naimaton. Hänen nuorempi veljensä Jan, joka kaatui Puolan kapinassa, jätti jälkeensä yhden ainoan pojan, nimittäin minut, ja sitten on elossa näiden veljesten nuorempi sisar, Natalia-tätini. Hän joutui naimisiin rikkaan tilanomistajan Nietymkinin kanssa. He asuvat Penzan kuvernementissa. Isäni kuoltua menetettiin maatila, jonka isoisä oli saanut palkkioksi Unkarin-sotaretkestä. Sekin oli Penzan kuvernementissa. Onneksi on täti perinyt miehensä jälkeen ison maatilan. Heillä on paljon lapsia.
— Ovatko he saaneet venäläisen kasvatuksen?
— Ovat tietysti. Siellä on pelkkiä venäläisiä sielläpäin…
— Maatila on suuri, niinkö sanoit?
— Hyvin suuri. Tädillä on saksalainen tilanhoitaja, Ludwig…
— Oletko käynyt heillä usein?
— Olenko käynyt! Vietin siellä kaikki lomat sekä kadettikoulussa että tykistökorkeakoulussa ollessani.
— Ovatko lapset eteviä?
— En voi juuri kehua. Eräs heistä, Boris, kävi kadettikoulua yhtaikaa minun kanssani, alemmalla luokalla tosin. Vera Leontjevna kävi Marian-opistoa — hän on kaunis tyttö.
— Entä tätisi? Millainen hän on sinua kohtaan?
— Täti on aina ollut minulle kiltti, mutta muuten hän kyllä on ankara nainen. Kun hän ilmestyy Pietariin, niin hän ei komenna ainoastaan sukulaisiaan. Kaikkien täytyy tanssia hänen pillinsä mukaan. Etkö, setä, tunne Natalia-tätiä?
— En, vastasi Michal-setä kuivasti.
— Mitä, etkö ollenkaan?
— En ollenkaan.
Hetken kuluttua Michal-setä lisäsi:
— Katsopas, rakas ystävä, me kuulumme nykyään toiseen kansaan emmekä vain toiseen sukuhaaraan.
Hän näpsähytteli sormiaan ja vaikeni. Ulkokartanosta kuului yksiäänistä laulua. Piotr terästi korviaan. Michal-setä teki kädellään torjuvan eleen ja jatkoi vieraansa kanssa matkaa lammen ohitse, niityille ja viljapelloille. Mutta laulu kuului niin selvästi, että Piotr pysähtyi. Hän ei tuntenut säveltä, ei ollut kuullut sitä milloinkaan ennen. Paikalta, missä he seisoivat, saattoi nähdä lammen ja navettapihan yli ulkokartanon riihen avonaiset ovet ja riihessä nuorisoparven.
— Mitä he tekevät? — kysyi Piotr uteliaasti osoittaen riihtä.
— Kama ja Viktor ovat kunnon ihmisiä, uskot kai sen… He opettavat kylän nuorisoa, antavat sille kaikenlaisia tarpeellisia tietoja, ja sentähden niin…
— Mutta minkätähden ei rakenneta kouluja? — kysyi Piotr.
— Sentähden, että se on kielletty, selitti Michal-setä ystävällisesti kuten aina.
He lähtivät jatkamaan matkaa niittyjen poikki johtavia polkuja pitkin, kiertelivät purojen äyräillä olevissa koivikoissa ja astelivat jokitörmien nurmikoilla. Ensimmäinen heinä oli korjattu, ja uusi ruoho kohotti rehevänä päätään. Etäältä näkyi lammen äyräällä oleva Ciernien pihamaa kuvastuen veden kirkkaaseen pintaan kookkaine puineen, jotka suojaten taivuttivat latvansa talon katolle. Kumpikin seisoi vaiteliaana, ainoakaan ääni ei häirinnyt lakeuksien hiljaisuutta. Piotr kiinnitti katseensa Michal-setään ja tunsi syvää kiintymystä häneen. Hän olisi tahtonut ilmaista sen, näyttää sitä jollain tavoin, mutta häntä hävetti tuoda ilmi tunteitaan. Sen sijaan hän katseli jurosti maisemaa. He alkoivat astua hitaasti kotiin päin. Tuli jo ilta. Kevyt sumu nousi lammesta ja rantapensaikoista. Kama ja Viktor tulivat vastaan.
— Kun et sinä vaan jonain kauniina päivänä vielä sytyttäisi minun riihtäni tuleen lyhdylläsi, mumisi Michal-setä pojalleen.
— Veden puutteessa Herra ei pidä meitä täällä, joten palo saadaan pian sammumaan, jos sikseen tulee. Käyhän muuten päinsä palovakuuttaa täydestä arvosta.
— Niin, sinä olet aina yhtä liukaskielinen.
— Totta kai, kun kerran aion asianajajaksi. Ja riihi on paraikaa tyhjä kuin korulause — tottumattominkin silmä voi nähdä, ettei ole vielä päästy uutiseen. Ei lanttuakaan mihin pistäisi haarukkansa. Tieteelliset selviöt kaikuvat siellä erinomaisesti. Niin, kyllä isä on oikea Kroisos, sen takaan…
— Kama-serkku, virkkoi Piotr, — minun täytyy nyt lähteä. Et ole vielä selittänyt sitä laulua, jota lauloit.
— En ole enkä aiokaan selittää.
— Koeta saada itse selko… mumisi Viktor kieritellen paksua savuketta sormissaan.
Piotria ärsytti jonkun verran sisaruksien sävy häntä kohtaan. Se teki hänet jollain tavoin rauhattomaksi samalla kuin hän tunsi sen loukkaavaksi. Nuo kolme olivat niin ylimielisiä, astelivat niin varmoin askelin karua kamaraansa, jossa ei ollut juuri muuta kuin liejua ja suonsilmiä. Olihan Piotrkin itsetietoinen, mutta hän ei voinut kuitenkaan olla ihailematta näitä ihmisiä ja heistä pitämättä.
Hän joudutti askeleitaan ja pyysi heti pihaan päästyään satuloimaan Virman, joka odotellessaan oli pahanilkisen nopsasti pureskellut toisten ruohoa. Se tuotiin hänelle kohta. Piotr istuutui sen selkään ja otti viedäkseen raudikon kotiin samalla. Hän ratsasti nopeaa ravia kukkulan rinnettä, pysähtyi sen huipulle ja katseli kauan tienoota. Oli jo ilta, kun hän saapui perille. Tultuaan puutarhan parvekkeelle tapasi hän siellä vanhan kenraalin, joka tapansa mukaan poltti pitkää piippua. Lasiparveke ei ollut valaistu, joten vanhusta tuskin saattoi nähdä. Pian tuli aivan pimeä. Molemmat istuivat siellä pimeässä. Piotr näki vain vanhan herran piipussa kytevän hehkun. Hän haaveili elämästä, johon hän oli saanut täällä tutustua. Hänen silmiensä edessä oli ihmisparvi, sekamelska jokapäiväisiä tapahtumia, jotka olivat painautuneet hänen mieleensä erikoisen selvästi. Hän mietti, menisikö puutarhaan ja kävelisi käytävillä aina myöhään yöhön saakka. Kunnioittavasta tunteestaan setää kohtaan ei hän kuitenkaan lähtenyt paikaltaan, vaan odotti, että vanhus itse poistuisi.
Vanhan kenraalin piippu oli sammunut. Äänettömyys jatkui. Piotr arveli, että vanhus oli kenties nukkunut nojatuoliin. Mutta kenraali Rozlucki ei nukkunut. Hän sanoi venäjäksi:
— Piotruš — muistatko isääsi?
— En… — vastasi Piotr hiukan mietittyään, — vain ihan kuin sumussa… välistä väikkyvät hänen silmänsä edessäni. Kyynelten himmentämät siniset silmät.
— Niin, siniset silmät! Ja tiedätkö tarkalleen miten hänen kävi?
— En.
— Tahtoisitko sen tietää?
— Mielelläni.
Kenraali vaikeni taas. Piotrista tuntui, kuin tämä olisi harkinnut asiaa ja päättänyt olla sanomatta mitään. Mutta vanhus liikahti äkkiä nojatuolissaan ja alkoi kertoa selvästi, kovasti ja yksityiskohdittain, miten Jan Rozlucki kapinaan osallisena ammuttiin.