KAHDESKYMMENES KUUDES LUKU.

Seuraavana aamuna tuli sama kenraalin vanha palvelija Piotrin asuntoon tuoden kirjelipun Tatjanalta. Rozlucki makasi vielä vuoteessaan. Silmät unenpopperössä luki hän lyhyen kirjeen:

»Minäkin tiedän, mitä on tehtävä. Minäkään en voi tehdä toisin. Voi hyvin, Piotruš! Minä kiitän sinua kaikesta.

Sinun Taniasi.»

Piotr vavahti, kun hän oli lukenut tämän. Näissä sanoissa oli voimaa ja pontta. Hän kysyi palvelijalta:

— Milloin neiti antoi sinulle kirjeen?

— Myöhään eilen-illalla. Hän herätti minut ja käski toimittamaan kirjeen varhain aamulla. Hän määräsi hyvin ankarasti: »varhain aamulla, heti kun tulee valoisa». No, nyt tulee myöhään valoisa. Kello on kohta kahdeksan. Minä olen tullut käskyn mukaan varhain aamulla.

— Hyvä, saat mennä.

Vanhus kumarsi, mutta ovella kääntyi hän vielä kerran Piotriin päin ja sanoi vakavana, sisäisestä surusta parahtaen:

— Armollinen herra… pitäkää hyvää huolta, ettei mitään onnettomuutta satu!

— Mene tiehesi, koulumestari!

Palvelija lähti.

Piotr pukeutui henkeään pidättäen ja kiiruhti kenraalin asuntoon. Kauhu pieksi häntä kuin ruoskan iskut alastonta selkää.

Hänen polvensa vapisivat, kun hän astui eteiseen, riisui päällystakkinsa ja kysyi neiti Tatjanaa ensimmäiseltä tapaamaltaan palvelijalta. Mutta talossa kulki elämä tavallista, rauhallista kulkuaan. Kenraali nukkui vielä, ja aamiaispöytää kattavat palvelijat kulkivat varpaisillaan. Kun Piotria oli totuttu pitämään perheen jäsenenä, ei kukaan ihmetellyt, että hän tuli taloon näin aikaisin aamulla, mutta hänestä itsestään tuntui hyvin kiusalliselta kuljeskella siinä palvelusväen parissa. Hän aikoi jo lähteä pois syyttäen sitä, että oli tullut liian aikaisin. Silloin palasi palvelija, jonka oli ilmoitettava Tatjanalle varhaisen vieraan tulosta, ja kertoi, ettei armollinen neiti ole huoneessaan.

— Eikö hän ole huoneessaan? Tiedätkö varmaan? — kysyi Piotr tuntien taaskin ikäänkuin ruoskan iskujen viiltävän selkää.

— Aivan varmaan. Hän ei ole siellä. Armollinen neiti on suvainnut lähteä jonnekin.

— Mutta minne?

— Sitä en mitenkään voi tietää…

— Eikö kukaan ole huomannut, mitä tietä neiti on mennyt?

Todettiin, ettei kukaan ollut sitä huomannut, eikä kukaan näyttänyt erikoisesti välittävän siitä. Käyttäen hyväkseen entisiä oikeuksiaan tässä kodissa meni Piotr keskisalonkiin katsomaan, olisiko Tatjana siellä. Tultuaan tähän isoon saliin hän huomasi kohta, ettei puutarhan ovi ollut lukittu ja että sen oli täytynyt jo kauan olla auki; lattialla oli näet lumikiila, jonka tuuli oli yön kuluessa sinne tupruttanut. Piotr avasi oven ja näki portailla ja tiellä epäselviä Tatjanan askelten jälkiä pehmeässä lumessa.

Nämä jäljet kiidättivät häntä hätähuudon tavoin puutarhamajaan. Tultuaan ovelle horjahti hän ja huusi kauhusta. Tatjana makasi penkillä hyytyneessä verilätäkössä. Koko ruumis vavisten huomasi Piotr, että Tatjana oli suunnannut revolverin vatsaansa kohti. Hän ymmärsi pettämättömän varmasti, että Tatjana oli päättänyt surmata itsensä ja Rošovin lapsen. Hän ymmärsi, että Tatjana oli tarkoittanut juuri tätä sanoillaan: »Minäkin tiedän mitä on tehtävä» — samoin kuin myöskin allekirjoituksellaan: »Sinun Taniasi».

Hän vaipui jähmettyneenä istumaan vastapäätä olevalle penkille ja katseli Tatjanan hymyä, hänen valkeita hampaitaan, joita lumihahtuvat jo peittivät, ja hopeanharmaiden sukkien verhoamia jalkoja, joissa näkyi mustia hyytyneen veren juovia. Piotr meni tainnoksiin.

Joku lähestyi…