NELJÄSTOISTA LUKU.

Kenraali Polenovin ollessa toista kuukautta Pariisissa alkoi ranskalaisia vilistä hänen salongissaan. Etupäässä ne olivat pientä hyötyä tavoittelevia henkilöitä, sanomalehtimiehiä, jotka pyydystivät Venäjää koskevia juoruja; tulipa kuitenkin myöskin taiteilijoita, kirjailijoita ja musiikkimiehiä. Miltei jokainen näistä vieraista kantoi Tatjanan jalkain juureen verona silmäyksiä, hiljaisia huokauksia ja hienon arvokkaasti verhottuja tunnustuksia. Se mairitteli Tatjanaa. Tatjana piti näistä ranskalaisista suosionosoituksista. Eräät hänen satunnaisista ihailijoistaan saivat häneltä haaveellisen katseen, toisten hän taas soi verrattain kauan keskustella kanssaan. Erään taideaikakauslehden toimittaja matkusti äkkiä Sveitsiin levottomana sydämensä tilasta. Eräs draamakirjailija lahjoitti Tatjanalle teoksensa kukkaiskieleen sepitetyin omistuskirjoituksin. Nuori maalari alkoi maalata hänen muotokuvaansa. Tatjana kävi istumassa mallina hänen atelieessaan.

Piotr seurasi häntä tavallisesti atelieen, erään puutarhapaviljongin, ovelle asti ja jäi odottamaan. Hänen sydämensä uhkasi pakahtua, kun hän vaelteli ympäristön katuja kuin siipirikko lintu, joka on yhtäkkiä joutunut rakkauden vapaasta ilmasta ja onnen mailta petollisen ansan pimeyteen. Hänen maahan tuijottava katseensa näki kaameita kummituksia. Mitä olisikaan hän antanut, jos hänen katseensa olisi voinut tunkeutua paksujen muurien läpi päästäkseen varmuuteen, oliko totta mitä hänen ilvehtivä mielikuvituksensa hänen eteensä loihti! Ja jos se olisi ollut totta, — miten valmis hän olisi ollut antamaan sydämelleen viimeisen ja suoraan osuvan iskun! Mutta juuri kun hän hautoi näitä kauheita ajatuksia, saapui Tatjana äkkiä tyytyväisenä ja hilpeänä, uutta loistoa loistavana ja uutta tuoksua uhkuvana. Kaikki katosi kuin pimeys valon tieltä. Tatjanan tuoksuvat kädet, hänen iloiset silmänsä karkoittivat kaikki huolet. Hän puhkesi naurunpuuskiin Piotrin kustannuksella ja hän kertoi hänelle nopein sanoin, mitä huomioita maalari juuri oli tehnyt. Kerran oli Tatjana maininnut Piotrille sanomalehtimiehen voivan »todella» tulla »jonakin» kysymykseen, sitten hän oli taas puhunut salaperäisesti draamakirjailijasta…

Nämä tapaukset tekivät Piotrin levottomaksi. Kerran hän yöllä valvoi kauan saamatta unta silmiinsä. Maalari, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt, mutta jonka viat ja ansiot hän tunsi ulkoa Tatjanan kertoman perusteella, oli hänen silmiensä edessä aivan selväpiirteisenä olentona. Hän näki Tatjanan keskustelevan vieraan miehen kanssa, joka käänsi selkänsä hänelle, näkijälle. Tatjanan rakastuneet silmät olivat luodut tuon miehen kasvoihin. Hän katsoi kauan Tatjanan kasvoihin, noihin kasvoihin, jotka olivat hänen omansa, hänen onnensa, elämänsä — ja jotka nyt olivat antautuneet vieraan katseen valtaan. Unen kauhea voima näytti tunkeutuvan vahvojen muurien läpi, nostavan paikoiltaan suljetun oven, avaavan ikkunat ja näyttävän, mitä niiden takana tapahtui. Näistä tuskallisista, selväännähdyistä kuvista, näistä pirullisen salaisesti kuunnelluista keskusteluista otti hänet joskus suopeampi voima turviinsa ja saattoi hänet tajuttomuuden tilaan. Aamuun asti makasi hän unisen epäluulon kiusaamana, äärettömiin leiskahtelevan tuskan rovion kärventämänä.

Kun hän sitten äkkiä vaipui sikeään uneen, näki hän uninäyn, jota hän ei voinut unohtaa koko elämänsä aikana. Hän oli saava pitkän eron ja tuskallisen ikävöinnin jälkeen nähdä Tatjanan. Tatjana oli käskenyt hänen tulla erään meren rannalle, rannalle, jonka Piotr oli joskus nähnyt todellisuudessa tai kuvassa. Siellä oli kuivia, okaisia ohdakkeita autiolla hietikolla ja rotkoja, joista pisti esiin siellä täällä terävää ruohoa. Ympärillä oli rykelmä valkeita hiekkakumpuja. Meren rannalle ajautuneet kuivat leväkasat levittivät epämiellyttävää hajua. Ulompana mereen päin kurottautui ruosteenvärisiä sammaleen peittämiä kiviä, kun taas aivan veden ääressä sileä hiekkaranta hohti kultana, jota meri suuteli miljoonia kertoja kuten äiti lastaan. Piotr kulki unessa nopein askelin saadakseen nähdä Tatjanan mahdollisimman pian. Mutta silloin täytyi hänen kulkea pienen kivitalon ohi, jossa oli matala ovi ja jonka ikkuna oli auki. Tähän ikkunaan oli ahtautunut kaikenlaista väkeä, miehiä ja naisiakin. Piotr kulki kiireesti tämän oven ja ikkunan ohi. Mutta äkkiä kuuli hän äänen. Tatjana kurottautui avoimesta ikkunasta ja huusi häntä nimeltä ja antoi hänelle merkin käskien häntä jatkamaan matkaansa samaan suuntaan merelle. Hän kulki saraheinien välistä liukkaaksi huuhtoutuneelle rannalle. Tatjana tuli. Hänen kasvonsa hehkuivat. Hän päästi korvia vihlovan, kirvelevän naurun, joka teki pilaa Piotrin mustasukkaisuudesta. Kun Tatjana oli tullut lähelle, kysyi Piotr, niiksi hän oli niin punainen. Silloin vastasi Tatjana:

— Ajattelepas… tämä tässä… (hän mainitsi nimen, jonka Piotr kuuli, mutta jonka hän unensa tuskassa heti taas unhotti).

— Kuka?

— Tämä tässä… (Hän mainitsi taas nimen). — Mitä sitten hänestä?

— No arvaathan, Piotrus, ja anna anteeksi, suothan sinä minulle anteeksi! Minä en voinut puolustautua. Oh, miten sinä olet lapsellinen, miten naurettava!

Kauhea painajainen pakotti hänen laskeutumaan Tatjanan jalkain juureen. Hän syleili Tatjanan polvia päästäen mylvinnän, joka ei tuntunut tulevan yhden ainoan ihmisen huulilta, vaan koko maailman suusta. Tukehtuvin, pakahtumaisillaan olevin keuhkoin huusi hän taivasta kohti ja pyysi Jumalalta apua, apua. Hän huusi Jumalalle, hän pyysi, että Jumala käskisi Tatjanaa kieltämään sanansa, että hän nyhtäisi äskeisen hänen kurkustaan. Hänen huutonsa muuttui yhä kuuluvammaksi ja hillittömämmäksi, se pauhasi kuin hurja tuulispää. Tatjana nauroi sille hiljaista, noloa, hölmöä naurua. Kun Piotr vihdoin kylmän hien vallassa heräsi, kiitti hän Jumalaa siitä, että se oli ollut vain unta.

Aivan kuin noita unia uhmatakseen olivat he näihin aikoihin paljon yhdessä, niin paljon, että aika tuntui katoavan ja rakkaus käyvän onnesta mykäksi ja haihtuvan autuaalliseksi olemattomuudeksi. He kuiskailivat kiihkotta ja katkeruudetta siitä, millä tavoin he voisivat estää, ettei heidän tarvitsisi nyt eikä tulevaisuudessa eikä milloinkaan erota. Heidän mielestään oli juuri nykyhetki sopivin. Eräs ajatus saattoi Piotrin äänettömäksi, ajatus, joka näkyy olevan unohdettu maan päällä. Hän ilmaisi Tatjanalle tämän ajatuksen. Piotr tunsi heti, miten kiivaat kylmänväreet värisyttivät Tatjanan ruumista. Piotr ei voinut suudelmilla pyyhkiä sitä pois Tatjanan sydämestä eikä karkoittaa sitä hänen mielestään. Tuo nimetön, mainitsematon tunne jäyti Tatjanan sielua niinkuin mehiläisen pistin elävää lihaa. Hän makasi liikkumattomana ja tuijotti pimeään avoimin silmin. Katulyhdyistä levisi himmeä valo huoneisiin ja säteili Tatjanan mustissa, ulkonevissa silmissä. Silloin kuului ikkunan takaa, alhaalta pimeästä kadun syvyydestä, vanhan toiskätisen kerjäläisen laulu. He olivat jo kauan tunteneet tämän trubaduurin, he pitivät hänen bassoäänestään ja hänen kulkurilaulustaan:

»Non, tu ne sauras jamais, O, toi qu' aujourd'hui j'adore, Si je t'aime, si je te hais, Si je t'aime, si je raille encore…»

[Oi, sinä et saa koskaan tietää, sinä, jota minä tänään jumaloin, rakastanko sinua vai vihaan, rakastanko vai pidänkö ehkä pilanani…»]

Heidän rakkautensa oli tullut niin voimakkaaksi, että ajatus ja tunne kuvastuivat selvän kirjoituksen tavoin heidän kasvojensa joka hymyssä, häiveessä ja vivahduksessa. Piotr luki Tatjanan pimeään tuijottavista silmistä mitä tämä tunsi. Siksi alkoi hän puhua sisäisestä maailmastaan, kadottamastaan isästä, puolalaisesta kapinoitsijasta, hänen haudastaan, joka oli metsän sydämessä, ja lahosta rististä. Hän katsoi Tatjanan ulkoneviin, himmeästi loistaviin silmiin ja suuteli kiihkeästi hänen huuliaan ja poskiaan, jotka uhkuivat ikuista suloa.

Yhtäkkiä sanoi Tatjana:

— Älä puhu enää siitä. Minua tympäisevät sinun juttusi. Sanon sen suoraan.

Piotr vaikeni. Hän ei tuntenut katkeruutta eikä surua. Hän katseli pimeyteen kuin yksinäisyytensä näkyvään kuvaan.

Yhtäkkiä Tatjana kohottautui kyynärpäänsä varaan, kumartui Piotriin päin ja kysyi:

— Oletko sielussasi puolalainen niinkuin isäsikin?

— Olen.

Tatjanan huulet, kuumat kuin tulen liekki, pusertuivat Piotrin huulia vasten. Mutta äkkiä alkoi kouristus vavahduttaa noita ihania huulia. Nyyhkytys tärisytti koko hänen ruumistaan, ja hän heittelehti vuoteellaan sinne tänne. Hänen tuuheahiuksinen raskas päänsä upposi rajusti pielukseen. Yhä hillittömämmin itkien hän kääntyi ja hautasi päänsä syvälle. Tässä hillittömässä nyyhkytyksessä hänen rautainen tahtonsa murtui ja haihtui olemattomiin. Niin alakuloiselta ja sydäntäsärkeväitä, niin uupuneelta kuului tämä nyyhkytys, että tuntui kuin hän ei enää jaksaisi mitään muuta.

Piotr tunsi, etteivät mitkään inhimilliset sanat jaksaisi sitä ehkäistä tai tyynnyttää. Mikä olisikaan voinut vaimentaa tätä kuolettavan katkeraa ja toivotonta itkua? Tuo kyyneliin hautautunut pää olisi voitu nostaa ja tyynnyttää vain siinä tapauksessa, että isän tarina, verinen luodintyö korven keskessä, saatettiin sovittaa ja karkoittaa muistista, että Venäjän vallanhimo, äärettömillä lumiaavikoilla mahdiksi ja perinnäistehtäväksi kehitetty tyrannia voitiin muuttaa lempeäksi veljesrakkaudeksi.

Piotr kuristi hengettömäksi valituksensa aivan kuin hän olisi kuristanut haavoitetun linnun, hän painoi kiihkeästi huulensa runsaina kumpuavaan tukkaan ja kietoi voimakkaaseen syleilyynsä itkunkouristuksessa värisevän rakkaan olennon.