YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Ravintola, johon upseerien oli tapana kokoontua, oli pienen kaupungin suurimman hotellin ensimmäisessä kerroksessa. Tämä hotelli koetti kaikin tavoin olla suurkaupungin hotellien tasalla. Ravintolan omistaja ansaitsi sievoisen omaisuuden. Puhdas tulo, joka vuoti hänen taskuihinsa, ei kertynyt ainoastaan ravintolassa tarjoilluista paisti- ja vihannesvadeista, vaan myöskin salin päässä olevasta hyllystä, missä tyhjät, aikoinaan kalliilla likööreillä ja valtamerentakaisilla viineillä täytetyt pullot komeilivat. Iloiselle päälle tulleet soturit heittivät säännöllisesti hyvän tuulensa merkiksi hyllyn kumoon, survoivat saappaankoroillaan kirjavan lasin murskaksi ja maksoivat kirveleviä laskuja niiden sisältämästä viinimäärästä, joka, kuten he luulivat, oli vuotanut hukkaan.

Sali oli tyypillinen slaavilainen ravintola, öljypainosten, kuivien, värjättyjen kukkien, saksalaisten mineraalivesi-ilmoitusten ja muun semmoisen koristama.

Piotr Rozlucki oli Pariisista palattuaan alkanut syödä täällä. Viime aikoina oli hän alkanut vähitellen ja järjestelmällisesti välttää patteritovereitaan, pujahtaa salaa pois kasinoilloista ja kieltäytyä kohteliaasti, kun pyydettiin eristetyissä ravintolahuoneissa pidettäviin iloisiin illanviettoihin. Oletettiin sen johtuvan ylpeydestä, Rozluckin läheisestä suhteesta kenraaliin. Kuiskailtiin hänen kihlauksestaan Tatjanan kanssa. Useat toverit olivat sen johdosta kylmiä ja tylyjä, toiset taas liian mielisteleviä ja nöyriä.

Ravintolassa oli tykistöupseerin tapana istua pienen nurkkapöydän ääressä ikkunan luona. Tarjoilijat pitivät hänestä hänen rauhallisen ja kohteliaan käytöksensä vuoksi, kenties jonkun verran myöskin siksi, että hän puhui heidän kanssaan puolaa.

Eräänä päivänä kesällä, kun koko jalkaväkirykmentti oli manöövereiltä palannut kaupunkiin ja ravintolassa vilisi sapeleja ja olkalappuja, huomasi Rozlucki heti saliin tultuaan tutut kasvot erään pöydän ääressä. Ensi hetkenä hän ei voinut muistaa, missä hän oli ne nähnyt. Mutta heti kun se juolahti hänen mieleensä, hymyili hän ystävällisesti. Se oli sama tummatukkainen nuori tyttö, jonka hän oli tavannut junaosastossa matkustaessaan ensi kertaa Pietarista Varsovaan. Piotr asettui paikalleen, irroitti tapansa mukaan sapelinsa ja ripusti sen tuolin selkänojaan kuten aina. Hän tarkasteli syrjästä entistä »tuttavaansa». Tämä oli eräiden henkilöiden, naisten ja herrojen, seurassa, jotka luultavasti olivat tulleet maalta; sillä herrat olivat kulmakarvoja myöten ruskeiksi päivettyneitä, naiset tottumattomia ravintoloihin yleensä ja tähän erikoisesti. Naiset olivat nuoria, verrattain sieviä ja hyvin puettuja; miehistä saattoi nähdä, että he olivat varakkaista piireistä. He istuivat oman erikoisen pöytänsä ääressä, esiintyivät hillitysti, vieläpä keskustelivatkin puoliääneen. Nuoren tytön eleissä, hänen katseessaan ja puheessaan oli kuten aikaisemminkin miltei jotain lapsellista. Kaunis hän myöskin oli, kuten ennenkin. Hänen kauneutensa ei ollut häikäisevää, kuten Tatjanan, vaan suloa, joka loisti lakkaamatta — ja sitä voimakkaammin, mitä kauemmin häntä katsoi — verhottua, vienoa, mutta taukoamatta säteilevää suloa. Nuorella tytöllä oli aivan yksinkertainen kesäpuku ja tavallinen olkihattu, mutta kuitenkin oli hän tässä puvussaan äärimmäisen hieno. Hänen liikkeensä olivat luonnolliset, mutta sisäisen esteettisen maun hillitsemät. Hän puhui vähän ja nauroi hyvin hillitysti, mutta hänen kasvoillaan loisti hymy. Piotr tarkasti häntä huomaamatta ja ajatteli:

— Kun minulla olisi tuollainen sisar! Jos hän olisi minun sisareni!

Kerran tuo tummatukkainen tyttö huomasi Rozluckin tarkkaavan häntä. Vaistomaisesti kiinnitti hän tutkivan katseensa Piotriin. Hänen kasvonsa jäykistyivät vähitellen ja peittyivät hitaasti aivan kuin naamioon. Rozlucki tunsi kiitollisuutta häntä kohtaan juuri tämän halveksinnan, tuon kylmän katseen vuoksi, joka torjui luotaan hänet, upseerin. »Juuri niin, niin pitää ollakin, sisko», kuiskasi hän mielessään tytölle.

Tällä välin virtasi yhä lisää päivällisvieraita saliin. Siviilihenkilöt asettuivat mieluummin nurkissa olevien pöytien ääreen, kun taas manöövereillä ruskettuneet sotilashenkilöt ujostelematta vetäen ylös housujaan istuutuivat meluisasti keskellä salia olevan pääpöydän ääreen. He olivat jalkaväenupseereja, erinäköisiä ja kokoisia, mutta enimmäkseen pörröisiä, partaisia ja takkuisia. Kunniapaikalla pöydän päässä istui kapteeni Sorokin, möhömaha, jonka kasvot olivat kuin kuparikattila ja viikset törröttivät pystyssä. Pöydän pitkillä sivuilla istui suunnilleen viisitoista upseeria. Kaikki puhuivat äänekkäästi siitä, mikä heistä oli mielenkiintoista, syytivät haukkumasanoja tarjoilijoille, aloittivat tavallisella ryypyllä, siirtyivät sitten paloviinaan ja kurkkuvälipalaan, palasivat konjakkiin j.n.e. Tuo kapteeni Sorokin toitotti bassoäänellään saliin halki mitä hänen päähänsä pälkähti. Niinpä hän kertoi vuoropuhelustaan parturin kanssa, joka oli juuri ajanut hänen partansa, ja sekoitti tähän kertomukseen puolalaisia sanoja, joita hän väänteli, vääristeli ja saattoi naurunalaiseksi.

— Minä kysyn häneltä, — kertoi hän leveästi, — 'uskotko sinä sitten Jumalaan, sinä pan'? — 'Tietysti minä uskon', sanoo hän, 'meillä uskotaan Jumalaan'. — Jos sinä uskot Jumalaan, miksi et ole ripustanut nurkkaan pyhänkuvaa? — 'Tästä', sanoo hän, 'ei ole olemassa mitään käskyä, eikä se ole meillä myöskään tullut tavaksi. Jokainen', sanoo hän, 'ripustaa mitä kuvia haluaa'. — 'Nurkassa pitää sinulla olla pyhänkuva, jos kerran olet kristitty, siitä et pääse. Seinälle voit minun puolestani ripustaa häntäisen pirun tai alastoman tytön, mutta nurkkaan toimita pyhänkuva. Minä, venäläinen, tulen luoksesi ajattamaan partaani, ja sinun on siksi lafkaasi ripustettava minua varten kuva. Kuulitko?' — 'Kuulen, herra kapteeni', sanoo hän. — 'Mutta kuulekin tarkoin, kuule molemmilla korvilla', sanon minä, 'sillä minun kanssani ei lasketa leikkiä. Jos minä tulen tänne toisen kerran ja näen, ettei täällä ole mitään kuvaa, niin käy sinun huonosti!' — 'Minä tiedän, ettei herra kapteenin kanssa ole laskeminen leikkiä', sanoo hän, 'ja tottelen tarkoin'. — 'Miksi sinä sitten tottelet?' — 'Kun herra kapteeni on ensiksikin korkea henkilö ja toiseksi korpulentti…'

Koko upseeriseura purskahti raikuvaan nauruun.

— Kuulepas, Sorokin, oletko sinä todellakin korpulentti? kysyi joku joukosta.

— Mitä se korpulentti merkitsee? — uteli eräs pörröinen sotilas, siniset silmälasit nenällä ja housut huolimattomasti riipuksissa.

— Oletko käynyt kimnaasia? — keskeytti hänet Sorokin.

— Totta kai.

— Ja lukenut latinaa?

— Tietysti.

— Kysyttiinkö sinulta, mitä merkitsee sana 'corpus'?

— Totta kai.

— Siinähän on koko 'korpulentti'. Johda itse.

— Sitä latinalaista kansaa!

— Ei latinalaista, vaan ranskalaista.

— Pohjolan ranskalaisia…

— Kysyn tuolta poskikarvarilta, mylvi Sorokin edelleen, 'mitä sinä, pan, oikeastaan olet, sanopas, juutalainen vai mikä?' — 'En', herra kapteeni, sanoo hän, 'en ole mikään juutalainen, vaan kristitty'. — 'Kristitty — katsokaapas vaan! Mitä lajia kristittyjä sitten olet?' — 'Roomalaiskatolilainen', hän sanoo. — 'Ja kun olet »pannasi» kanssa kahden, mitä kieltä te puhutte keskenänne?' — 'Puolaa', hän sanoo. — 'No, mikä sinä siis olet?' — 'Olen varsovalainen', sanoo hän, 'sillä olen Varsovasta, ja myöskin isäni oli Varsovasta…' — Ota siitä sitten selvä!

— Semmoisia he ovat kaikki. Ensin kierrellään ja kaarrellaan ja sitten paiskataan valhe vasten kasvoja.

— Ranskalaisia… hyh! Koeta puhua heille suoraan, selvästi, slaavilaiseen tapaan, välittömästi, sielusta, niin he mutkittelevat ja luikertelevat ja sitten pamauttavat oikein latinalaisen valheen.

— Senpätähden on heitä pidettävä lujilla.

— Silittää heitä kyllä voi sekä myöten että vasten karvaa, mutta päästää vapauteen — sitä älä tee!

— Sinä kai tahtoisit silittää sekä myöten että vasten karvaa tuota kainoa tyttöstä, joka istuu takanasi olkihattu päässä — katsopas taaksesi, Koletskin!

— Olen jo kauan katsonut taakseni, hyvä veli! Koko upseeriseurue kääntyi nyt katsomaan kaunista, ruskeatukkaista tyttöä, tehden sen niin häikäilemättömästi, ettei ainoastaan hän, vaan muutkin naiset punastuivat korviaan myöten. Soturit puhelivat ilmaisten toisilleen ajatuksensa huudahduksin, rykäyksin, puoliääneen lausutuin kehoituksin ja viittauksin. Yli koko salin vallitsi kiusallinen äänettömyys.

— No, entäs sinä, Ivanenko, kummastako sinä pitäisit, tuosta tummastako vai tuosta toisesta? — kysyi joku äänekkäämmin.

— Toinen ei ole mitään! Typerä ja pyöreä kuin typerä kuu typerällä taivaalla, — lausui edellinen Puškinin säkein.

— Siis tummasta?

— Luonnollisesti.

— No, hyvä. Jos tahdot, niin minä teen tuttavuutta.

— Antakaa olla, hyvät herrat, — yritti joku pöydän päästä varoittaa.

— Mitä? Luuletteko minun kainostelevan noita, jotka istuvat hänen seurassaan? Saatte nähdä heti paikalla. Olen minä ennenkin, Varsovassa ollessani… Näin sanoessaan otti univormupukuinen naissankari pöydällä olevasta kukkamaljakosta ruusun ja heitti sen kaikkien toverien nauraessa sydämensä pohjasta viereiselle pöydälle kauniin tytön lautasen eteen.

Kun nuoren naisen seurassa olevat herrat huomasivat tämän, säpsähtivät he, vetäisivät tuolejaan lähemmäksi naisia ja katsoivat uhkaavasti julkeaan häiritsijään, mutta saattoi huomata, että he jo yksistään upseerien lukumäärästä joutuivat ymmälle, nämä kun ilkamoiden osoittivat ihastustaan toverinsa tekoon.

Eräs heistä sanoi:

— Ivanenko! Ole varuillasi, nämä puolalaisherrat nyhtävät sinulta viikset.

— Eivät nyhdä —, vastasi Ivanenko rauhallisena. — He pelkäävät. Katsopas, miten he pelkäävät. Siihen aikaan, jolloin he kiertelivät metsissä, eivät he pitäneet »ryssistä», mutta nyt he pitävät. Kun heitä taputtaa, suutelevat he kättä. Nyt eivät he enää mistään hinnasta ryhtyisi metsäsisseiksi. He ovat tulleet viisaammiksi ja nöyremmiksi… Odota, minä heitän heti toisen ruusun, punaisen…

— Äskeinen oli valkea, nyt on punaisen vuoro.

— Valkean ja punaisen ruusun sota. Kumpiko voittaa?

Nuori nainen söi yhä edelleen rauhallisesti jälkiruokaansa ja työnsi välinpitämättömällä, täysin halveksivalla liikkeellä upseerin ruusun lautasliinaltaan hiljaa maahan kuin olisi karistanut muruja.

— Vai niin! Tuo on epäkohteliasta! — huusi liehittelijä Ivanenko suoraan tuntemattomalle nuorelle tytölle.

— Tuo on raakaa! — sanoi toinen.

— Tosiaankin, se ei sovellu…

— Upseerin ruusua ei saa heittää maahan.

— Sellaisesta loukkauksesta…

— No, näetkös, Ivanenko, siinäpä sait, — hihitti kapteeni Sorokin.

— Siinä on palkka sinun liehittelystäsi!

— Katsotaanpas, — huusi Ivanenko.

Nuoren tytön seurue neuvotteli levottomasti kuiskaten. Varmaankin pohdittiin kysymystä, miten päästä pois tästä salista. Eräs herroista kilisytti kiivaasti lasia kutsuen luokseen tarjoilijaa. Mutta tarjoilijat aavistivat, että asia saisi huonon lopun, eivätkä välittäneet hälyytysmerkeistä. Heidän isäntänsäkin, jonka kalju pää, sormukset, helyt ja kalliit timanttinapit aina muulloin kimmelsivät, pysyi nyt näkymättömänä ravintolahuoneen tarjoilupöydän takana. Upseerien suuri pöytä sulki tien sekä pää- että sivuovelle. Molemmat siviilipukuiset herrat pälyilivät asestetun voiman edustajia ja varustautuivat neuvottomina tuohon nyt jo varmaankin torjumattomaan skandaliin.

Piotr Rozlucki istui pöytänsä ääressä pää käden varassa ja seurasi tapahtumaa välinpitämättömänä. Kun oli tullut hetkeksi täydellinen hiljaisuus ja nuori kopeilija Ivanenko oli aikeissa heittää mainitun punaisen ruusun vieraalle, sanoi Rozlucki, muuttamatta asentoaan ja vetämättä kättään pois päänsä alta, tyynesti, mutta pontevasti, niin että koko sali saattoi sen kuulla:

— Hyvät herrat, tuo on alhaista.

— Kuka puhuu? — huusi kapteeni Sorokin samalla kuin hän pani binokkelin silmilleen.

— Upseeri, joka häpeää tovereitaan.

— Suu kiinni! — huusi riidanhaluinen Ivanenko hyökäten tuoliltaan.

Istuen yhä samassa asennossa pää käden varassa Rozlucki singahutti ikäänkuin heille kaikille korvapuustiksi sanan, joka on venäläisestä upseerista suunnaton loukkaus:

— Svolotš! [Roskaväkeä!]

Kuin räjähdys sai tämä sana kaikki ponnahtamaan paikoiltaan. Kaatuvien tuohen jyrinä, lasien helinä, murskaantuvien maljakkojen kilinä, kiroukset, naisten kimeät huudot ja huotrasta vedettyjen sapelien metallinen suihke… Rozlucki tuskin ehti vetää esiin oman sapelinsa. Kaikki hyökkäsivät paljastetuin miekoin hänen kimppuunsa. Hän sysäsi katetun pöydän jalallaan heidän ja itsensä väliin, syöksähti salin nurkkaan ja asettui siellä salamannopeasti taisteluasentoon. Hän iski koko voimallaan sapeleihin, jotka olivat häntä lähinnä. Eräs sapeleista lensi hänen lyönnistään päiden yli ja murskasi vastakkaisella seinällä olevan peilin. Kiristäen hampaitaan tappeli tykistöupseeri koko joukkion kanssa. Hänen iskunsa satelivat päihin, niskoihin, käsiin, suoraan sapelien väliin tai sapeleihin. Verta räiskähti. Hän huusi:

— Tulkaa koko joukko, yksi kerrassaan.

Silmittömässä raivossaan he eivät totelleet. He hyökkäsivät hänen kimppuunsa sankkana joukkona. Eturivissä seisovat iskivät hurjasti, toiset huitoivat toverien olkapäiden yli koettaen lyödä hänet palasiksi. Taistellessaan heitä kaikkia vastaan singahutti hän vielä kerran saman haukkumasanan vihollisilleen vasten kasvoja. Erinomainen miekkailija kun oli, toimitti hän yhden vastustajistaan maahan, sivautti toista rintaan, niin että tämä vaipui selin pöydälle, kolmannelta hän halkaisi käden. Nurkka suojasi hänen selkänsä. Häntä saatettiin ahdistaa vain edestäpäin. Hän pysyi paikallaan torjuen iskuja salamannopeasti ja hyökäten minkä ehti etumaisten kimppuun. Mutta pian hänen sapelinsa häilähti vastaiskusta, sotkeutui sapelisateessa ja horjahtaen iski tyhjää ilmaa.

Äkkiä näki Piotr käsittämättömän sinipunervan värin silmissään. Särisevää kellonsoittoa kuului hänen päässään, ylhäällä avaruuksissa tärisevää jyminää… Veri virtasi yli hänen silmiensä, nenänsä ja suunsa. Hän alkoi niellä sitä vetäessään henkeä sisäänsä. Seinät näyttivät irtautuneen saumoistaan. Hän vaipui kädet levällään suoraan kasvoilleen maahan. Hän näki vahatun parkettilattian, jalkoja, kiiltonahkasaappaita, jotka jättivät astuessaan punaisia läiskiä lattialle — verta, joka pitkinä viiruina juoksi nopeasti lattian rakoihin.

Vaistomaisesti koetti hän nousta ja kohotti epätoivoisena päänsä. Kuin sumuverhon läpi näki hän salin nurkassa pienen siviiliseurueen. Molemmat herrat olivat levittäneet kätensä ja suojelivat naisia rinta saliin päin kääntyneinä. Ruskeatukkainen nuori tyttö katseli Piotria kädet rinnalle koukistuneina, suu puoleksi avoinna, kauhun huuto huulille kangistuneena.

Suullaan silvottuna maaten ja pahasti veren tahraamana hymyili Rozlucki hänelle iloisesti ja koetti saada sanotuksi puolaksi, että hän pyysi häneltä anteeksi, mitä oli tapahtunut. Rozlucki katsoi naisen sinisiä huulia, hänen liikkumattomia silmiään. Hänen puheensa muuttui sammaltavaksi. Synkkä, musta kansi, jossa oli kyhmyisiä uurteita, painoi häntä, sen reuna pusersi häntä ja tyrkkäsi hänet pohjattoman pimeän aaltoihin.