KUUDES LUKU.

Piotr Rozlucki sai asunnokseen pienen huoneiston eräässä esikaupungin talossa, aivan lähellä tykistöpatterin kasarmia ja harjoituskenttää. Talo oli sitä rakennustyyppiä, jota tapaa ainoastaan kaukana rautateistä olevissa kuvernementinkaupungeissa. Sen julkisivu teki kadulta nähtynä vanhanaikaisen maalaiskartanon vaikutuksen. Se olikin aito puolalainen talo, jonka muurit olivat kosteat, rappaus halkeillut ja särkynyt, portaat ränstyneet ja kauas ulkoneva pärekatto vanhuudesta mustunut. Pihalta näytti se somalta kaksikerroksiselta kivipalatsilta, jommoiset usein reunustavat pikkukaupungin isoa toria.

Rakennuksen yläkerrassa oli nuoren luutnantin asunto. Sinne pääsi ulkoportaita myöten, jotka oli kyhätty kuluneista, lahonneista laudoista ja joita erikoinen katto suojasi. Tämä käytävä muistutti jonkin matkan päästä rumaa vihreää matoa, joka ryömi liejuiselta pihalta ryhmyisen muurin yli ränstyneelle katolle. Itse huoneisto vastasi erinomaisesti sen asukkaan makua. Siinä oli kaksi kamaria, jotka oli kalustettu sikäläisen tavan mukaan. Sisään pääsi uskomattoman ahdasta käytävää myöten, jonka vieressä olivat hyvin suuret ullakkohuoneet. Siellä oli ruokasäiliö ja erinäisiä muita varastohuoneita, jotka oli tehty harvakseen lyödyistä laudoista. Ikkunat olivat suurelle kasarmin pihalle päin, missä oli tykkivajoja ja talleja, joissa patterin hevoset hirnuivat, ja inhottavia vihreäkattoisia parakkeja, joissa sotamiehet nukkuivat.

Piotr oli järjestänyt asuntonsa erittäin huolellisesti. Hän ei tahtonut pitää ketään luonaan ja voidakseen rajattomasti nauttia vapaudesta, jonka hän nyt ensi kertaa elämässään oli saanut, antoi hän sotamiespalvelijansa nukkua kasarmissa ja saapua vain määrättyinä tunteina järjestämään huoneistoa.

Tämän talon koko alakerta oli erään herra Kozdrojn hallussa, joka piti koululaishoitolaa ja jolle — hän kun oli ammatiltaan pedagogi — uskottiin järkkymättömimmät laiskurit ja korttipelitieteessä edistyneimmät lukiolaiset tapojansa parantamaan ja velvollisuudentuntoaan kartuttamaan.

Rozlucki, jonka aika meni lähinnä omissa tehtävissä, ei aluksi kiinnittänyt alapuolella asuviin naapureihinsa ollenkaan mitään huomiota. Hän ei muistanut lainkaan heidän olemassaoloaan, vaikka hän näki heitä joka päivä. Ajan oloon oli hänen kuitenkin pakko ruveta seuraamaan heidän toimiaan. Herra Kozdrojn hoidokit olivat kaikkialla; he mölisivät pihalla, kiipesivät likaisien lauta-aitojen yli, livahtivat vastenmielisten sotamieskäymäläin ohi kokouspaikkaansa suorittamaan salaisia savukekauppojaan, pelasivat kiellettyjä uhkapelejä, nostivat korvia vihlovan kirkunan, olivat ainaisena kiusana kaikille, jotka onnettomuudekseen asuivat tässä kaupunginosassa, tuhosivat kaiken, mitä heidän käsiinsä osui, huvittelivat tekemällä pilkkaa kaikesta, nauttivat heikompien kiusaamisesta, toimeenpanivat pieksäjäisiä, harjoittivat armotonta oikeutta keskenään ja olivat julmureita väärämielisten tuomioiden toteuttajina — sanalla sanoen, he saastuttivat tämän pahanhajuisen idyllin rauhallisuuden.

Tahtomattaan huomasi luutnantti, että herra Kozdrojn vanhemmat kasvatit harjoittivat ränstyneen aidan takana olevien tykkimiesten kanssa salaista peliä, että he ottivat sotilailta valtionleipää, tupakkaa ja viinaa. Eräs sotamies toimitti tilatut tuotteet joka päivä sovittuun paikkaan aidan viereen, johon hän ne laski. Yksi oppilaista veti salakauppaan kuuluvan tupakkapakan ja vanhaan sanomalehtipaperiin käärityt pullot huomaamatta aidanraosta toiselle puolelle ja pani samaan paikkaan samoin sanomalehtipalaseen käärityn rahan.

Kun Piotr yöllä myöhään tuli kotiin, oli vasemmalla puolella taloa, etevän pedagogin asunnossa, pimeätä ja mallikelpoisen hiljaista, kun taas oikealla puolella, kasvattien asunnossa, joiden moraalia täällä valvottiin, vielä paloi kynttilänpätkä pullonsuussa ja nuorukaiset salassa ja varovaisesti, mutta sikäli kuin taito ja varat sallivat, viljelivät uhkapeliä.

Toisen, kauempana olevan aidan takana, joka erotti kasarmin tontin sivilirakennuksista, oli aivan eristetyllä pienellä pihalla viheliäinen pitkähkö rakennuspahanen, joka näytti joka puolelta vastenmieliseltä. Siinä oli eräänlainen kaupunginlaitos, jonka taloudellinen puoli perustui sotilaiden vanhanpojanelämään ja jossain määrin myös herra Kozdrojn oppilaiden voimakkaasti herääviin vietteihin. Tämän laitoksen ikkunan edessä oleva punainen uudin antoi hiukan eloa paikan yksitoikkoisuudelle, missä oli vain lanta- ja rikkatunkioita, murenneita muureja ja lahonneita aitoja.

Kaikki tämä tuntui Rozluckista erinomaisen mielenkiintoiselta. Hän alkoi tutkia lukionuorison kolkkoa elämää. Täysikasvuisten poikien rinnalla, joilla oli hyvin selvä viiksenalku, oli, hullunkurista kyllä, myös pieniä poikasia, jotka tarvitsivat siveellistä hoitoa. Kaikki nämä hoidokit ikäeroon katsomatta olivat lakkaamattomassa panssaroidussa taistelussa pedagogi Kozdrojta vastaan. Kun heitä pidettiin tässä hoitolassa miltei lukkojen ja salpain takana ja kun heidän annettiin mennä pihalle ainoastaan tarvettaan toimittamaan ja kun heitä kohdeltiin vankien tavoin eikä sallittu koskaan käydä kaupungilla, niin taistelivat he myöskin raa'asti ja katkerasti kuin vangit.

Ravinto oli hyvin yksinkertaista. Eräänä iltapäivänä huomasi Piotr talonportin ulkoseinään naulattuna omituisen esineen. Hän kysyi eräältä nuorista naapureistaan mitä tämä merkitsi, ja hänelle selitettiin venäjäksi, että siihen oli naulattu näytteeksi ruoasta »prazucha» (kokkare); se oli huonosti valmistettua, ei maistunut kenellekään ja sitä oli niin usein pöydässä, että asia oli päätetty tällä tavoin mielenosoituksellisesti saattaa laajemman kansalaispiirin tietoon. Tuhansia todistuksia näiden naskalien kostonhimosta sai Piotr huomata joka askeleella. Useat heistä, jotka nähtävästi olivat rikkaista tilanomistajaperheistä, tekivät kasvattajalle uppiniskaisesti vastarintaa, ja Kozdroj kohteli heitä kuin pahantekijöitä.

Syntyi skandaleja, jotka kuuluivat kaikkiin pihoihin ja tulivat koko etukaupungin korviin.

Piotr alkoi vähitellen tehdä erotuksen Kozdrojn eri oppilaiden suhteen ruveten eräistä pitämään, mutta toisia kohtaan tuntemaan antipatiaa, vaikkakaan hän ei tuntenut henkilökohtaisesti ketään. Hän seurasi heidän elämäänsä ja kaikkia heidän toimiansa, mikä tuotti hänelle itselleen mitä suurinta huvia.

Laitoksessa kävi joka päivä tarkastuksen vuoksi kimnaasintarkastajia, mutta poikien varovaisuustoimenpiteet, varoitusmerkit, salavihellykset, hälyytyslaitteet ja pylväisiin kirjoitetut liituviittaukset tekivät tyhjiksi kaikki yritykset heidän syyllisyytensä todistamiseksi.

Piotr saattoi tyytyväisenä todeta voineensa järjestää oman elämänsä Kozdrojn oppilaiden elämää mukavammaksi ja hän nautti siitä tietoisesti, mutta sitä haittasi kuitenkin yksitoikkoisuus. Aamulla meni hän harjoitukseen ja toimeensa kasarmiin tai patterille, sitten hän söi päivällistä, nukahti hetkiseksi, meni virkeänä kaupungille kahvilaan tai teki kävelyretken. Hän eli toverien parissa, jotka jo kauan aikaa olivat viettäneet tällaista pysyvään muotoon kiteytynyttä upseerin elämää. Joka toinen tai kolmas päivä oli jonkun vanhemman upseerin luona juomingit, joissa nautittiin kaikenlaisia juomia. Laulettiin ja soitettiin ja seurusteltiin vapaasti toista sukupuolta olevien henkilöiden kanssa. Seuraavana päivänä taaskin harjoitukset, päivällinen, päivällislepo, ilta kotona tai juomaorgioissa jonkun toverin luona. Silloin tällöin pidettiin alkoholin laatuun ja määrään nähden komeampia kemuja ravintolassa, jossa orkesteri ja runsaasti edustettu kaunis sukupuoli lisäsi juhlatunnelmaa. Huvitteluun kuului tyhjien pullojen rikkominen, jotka ovela isäntä pani tarjoilupöydälle näytteeksi kellarinsa parhaista viini- ja liköörilajeista.

Joskus tehtiin virallinen käynti, oltiin syntymäpäiväonnittelulla tahi oli jonkun kaupungin korkean henkilön vastaanottopäivä. Mieluisinta oli vierailu kenraalin luona. Kaikki upseerit olivat rakastuneita Tatjana Ivanovnaan, mutta he eivät, omituista kyllä, puhuneet hänestä mielellään. He väittivät Tatjanan aina tuijottavan muuanne tai katselevan ikkunasta.

Piotrkin tunsi Tatjanan omituisen vieroittavan käytöksen, mutta samalla veti häntä myös puoleensa Tatjana Ivanovvnan olemuksen erikoisuus. Piotr puolustautui mielessään sillä, että tämä viehtymys johtui vain yksitoikkoisesta elämästä ikävässä, hiljaisessa maaseutukaupungissa. Täällä ei ollut mitään mielenkiintoista. Kaikki päivät olivat aivan toistensa kaltaisia.

Kiusallisimmalta tuntui hänestä se, ettei hän osannut väestön kieltä. Mutta Piotr oppi puolankielen pian tietämättään ja näkemättä mitään vaivaa. Tämän kielen erikoista opiskelemista olisi hän pitänyt arvolleen sopimattomana, alhaisena työskentelynä, jota olisi pidetty loukkaavana hänen esimiestensä ja toveriensa hyvässä valioseurassa. Mutta tuo kieli tunkeutui kaikkien huokosten kautta hänen muistiinsa ja takertui kiinni hänen aivoihinsa joka puolelta. Tahtomattaan, pelkästä vaihtelun puutteesta hengitti hän sitä sisäänsä kuin kukkien tuoksua. Se tunkeutui joka suunnalta häneen, katukilvistä, ohikulkevien puheista ja öisistä huudoista. Hien höyryssä nousi se työstä, se kumpusi majesteettisena, valtavaa, tavoittamatonta viehätystä uhkuvana, se soi ylpeyttä ja ylevyyttä kuin tuntematon laulu goottilaisen kirkon salaperäisistä laivoista, syöksyi kuin lähdevesi kadulla kulkevien koulupoikien sulavista puheista ja leikeistä; tuntemattomien asiain iloisena symbolina sukelsi se ilotytön suusta ja painautui ainiaaksi muistiin.

Rozlucki ei ollut itse selvillä, miten hän oli tutustunut puolan kieleen. Lopulta kiusoitti häntä, jollei hän ymmärtänyt jotakin sanaa tai jollei hän voinut kahvilassa seurata kuulemaansa keskustelua. Mutta erikoisesti ärsyttivät häntä nuo vivahteet, viittailut, kuvannolliset ilmaisutavat, nuo siivekkäät kuvat ja sanonnat, jotka kauniiden perhosten tavoin liitivät viehkeään keskusteluun, tai nuo hipaisevat vihjailut, jotka naisen suu singahutti.

Hänen parhaita opettajiaan olivat ehdottomasti herra Kozdrojn kasvatit. Täällä jokainen kielellinen ilmaisukeino havainnollistettiin elämään kuuluvalla esimerkillä, ja pulmallisinkin sanaleikki selittyi itsestään, kun hän tunsi tarkoin edellytykset, joihin se perustui.

Takapiha tarjosi näin ollen Piotrille pysyvän ahjon sen kielen opiskeluun, joka oli rikkatunkiolle työnnetty. Seuratessaan aikansa kuluksi ikkunastaan herra Kozdrojn kasvattien toimia ja puuhia kuunteli hän samalla myöskin kieltä, tarkoin ymmärtääkseen kaikki tapahtumat, ja tunkeutui yhä syvemmälle sen salaisuuksiin.