I. BITHYNIASSA.

Satakielist‰ hel‰jˆitsev‰t Bithynian mets‰t, ruusuista tuoksuvat Bithynian laaksot.

Siell‰ luikertaa hopeainen Sangarius h‰myntummien metsien varjoissa, joissa satavuotiset korkeat puut seisovat i‰isen‰ h‰m‰ryyten‰ ja levitt‰v‰t virran ylitse el‰v‰n lehtikatoksen, jonka tihe‰st‰ holvikosta hintel‰t tulikukkaisat kˆynˆkset h‰ilyvin‰ riippuilevat valjun vedenpinnan ylitse, luikertaa korkeiden jylhien vuorien v‰lill‰, joiden rinteet ‰kkijyrkkin‰ riippuvat juoksevan veden ylitse ja uhkaavina ja paljaina ylenev‰t huimaaviin korkeuksiin, kantaen kaukaisella laellaan, ik‰‰nkuin taivaan syliss‰, mit‰ttˆm‰n‰ silm‰‰n n‰kyv‰n kaupungin tornit ja muurit, luikertaa laaksojen halki, jotka levitt‰yv‰t riemuitsevana, heleiden palmulehtojen rajottamana ruusustona, jonka yll‰ taivaan kansi kylpee siness‰ ja auringon kullassa. Siell‰ ovat mets‰t, mets‰t, jotka ylenev‰t ihmisen yll‰ kuin temppelin‰, jonka rajattomassa rauhassa ihminen seisoo riippuvin k‰sin ja hiljenneen‰, puut seisovat siell‰ i‰isen‰ liikkumattomuutena, puiden v‰litse h‰‰mˆtt‰‰ silm‰‰n kostea h‰m‰r‰ vuoren sein‰, jonka ratkelmista vesi hiljalleen tiukkuu ja hopeaisina suonina valuu vuoren viherv‰n sammaleen peitt‰m‰‰ rintaa, yll‰ huojuilevat puiden korkeat latvat, juurilla, mets‰n ep‰m‰‰r‰isess‰ h‰m‰r‰ss‰ n‰kee siell‰ t‰‰ll‰ runkojen v‰lill‰ jonkun korkean kalpean kukkasen varrellansa hiljaa h‰ilym‰ss‰, ymp‰rill‰ on rauha, ‰‰retˆn hiljainen rauha, niin ett‰ yksin‰inen linnun ‰‰ni j‰‰ kauaksi kajailemaan ilmaan ennenkuin h‰ipyy seisovain runkojen v‰litse kaukaisuuteen metsien h‰m‰r‰‰n syliin. Mutta ovat siell‰ nekin mets‰t, joissa puut h‰m‰rt‰v‰t purppuraholvikkana yll‰, joissa ruohostot mets‰n raskaassa ja tunkeassa h‰m‰r‰ss‰ l‰ikky‰v‰t kukkasten punaisena ja keltaisena vaippana, ja joissa ihminen itsekin lehtikatoksen l‰ik‰htelev‰n l‰pin‰kym‰ttˆm‰n vehreyden, kukkasten humalluttavan v‰rikirkunan ja tuoksuina huuruavan ilman keskell‰ huumautuu kuin pisaraksi sit‰ raskaanhivelev‰‰ tuoksujen ja v‰rien ja vehreysaaltoamisen vellontaa ja h‰m‰rt‰‰ kuin itsekin sieluineen umpinaisena punaansa kumpuavana kukkasen umpuna mets‰n raskaassa varjossa. Laaksoja on Bithyniassa, jotka ovat kuin kukkasten hukuttamat, punan laineena h‰ily‰v‰t ne laaksot, ilmakin l‰ikk‰ilee tuoksujen raskauttamana niiden yll‰, ja ymp‰rill‰ ylenev‰t mets‰t runsaana vehreyden meren‰, jossa n‰kee vaan pehmytt‰ ja tulvehtivaa lehvistˆjen upeilua ja kukkataakkojen vaippaavaa nuokkunaa, itse taivaskin t‰m‰n kukkasparatiisin yll‰ samenee silmiss‰ kuin purppuranusvaisena hˆyryn‰ uiskentelevaksi katokseksi, joka yht‰ p‰‰t‰ ik‰‰nkuin valuu ja valuu sulana punan ja kullan tulvana maailman avauvan kukkassylin yll‰. Mutta on siell‰ niit‰kin laaksoja, joissa ihanilla riemuisilla niityill‰ kukkaset seisovat suur- ja kirkassilm‰isin‰, joissa ymp‰rill‰ ylenev‰t keve‰t korkeat puut, joiden h‰ilyvill‰ oksilla linnut hopeaisesti visertelev‰t; kuin keve‰n‰ valkeana kirkkona nousee taivas niiden laaksojen ylitse, linnut uiskentelevat vapaassa ilmassa ja kukkaset n‰kyv‰t helein‰ silm‰‰n, niinkuin helj‰‰ soittoa ovat ne laaksot ja ilma v‰lkkyy kirkkaana niiden raikkaan kukkav‰lkkeen yll‰.

Niin on Bithynia, ruusujen ja tummaraskaiden metsien maa, satakielien ja kaipaavain myrttien maa.

Mutta Bithyniassa, ruusujen ja lehvistˆjen vehre‰ss‰ Bithyniassa on kaupunkikin meren hele‰ll‰ rannalla, kirkas valkea kaupunki, edess‰‰n meren laaja rannaton peili. Valkea on se kaupunki, selke‰n‰ ja tarkkamuotoisena nousee se temppeleineen ja ylenevine pylv‰stˆineen heijailevan veden peilin edess‰ kuin vetten helmasta silm‰‰n, kirkkaana ja valkeana seijastaa se silm‰‰n sinisen kevyen ilman rajottamana. Niin se kaupunki on ilman ja meren rajottamana kuin ylenevien temppelien ja keveiden ylh‰isten pilaristojen s‰vellytt‰v‰ korallinen n‰ky, mutta sen meren edess‰ heijailevan kaupungin takana h‰‰myilev‰t vehreiden runsaiden metsien vellovat haahmot, jotka kuin suunnattomina pehmein‰ aaltoina tulvivat joka taholta sen kirkaspiirtoisen marmorikaupungin ylle ja ik‰‰nkuin vellovat hukuttamaan koko sen kaupungin ylitseuhkuvaan runsaus-syliins‰. Claudiopolis, hele‰ ja valkea marmorikaupunki on Bithynian laaksojen syliss‰, kirkas on se temppelien ja pilaristojen kaupunki ja ihmiset vaeltavat sen kaduilla puettuina valkeihin keveihin togiin, mutta Claudiopoliin ymp‰rill‰ l‰ikkyv‰t Bithynian mets‰t, ja metsist‰ huuruu tuoksujen raskauttama ilma sen selke‰piirtoisen kaupungin ylitse. Niin siell‰ ihminen, kun katselee pylv‰stˆjen ylenev‰‰ rauhaa ja temppelien tyynt‰ ja syv‰‰ lepoa pilaristoillaan, itsekin ik‰‰nkuin her‰‰ tyyneyden ja tyyntymyksen haluksi ja sointuisi joka liikunnossaan ja ajatuksessaan tyyneeksi ja tasaiseksi, koko olo asettuneena ik‰‰nkuin marmoriin veistetyn kuvapatsaan tyyneen kylm‰ksi oloksi, otsa ja rinta p‰ilyv‰n‰ lepona, mutta samassa hengitt‰‰ taas sit‰ tuoksujen tulvahuttamaa ilmaa ja n‰kee taivaan, jolle metsien ja niittyjen vehreys-l‰ike antaa ik‰‰nkuin samean, huuruissa kylpev‰n v‰rivaipan, ja sielu valahtaa siit‰ rauhottumisen ja sointumisen rajasta muodottomaan ylitsekumpuavaan l‰ikehtimiseen, johon ihminen koko oloineen herk‰ht‰‰.

Bithyniassa, ruusujen ja h‰m‰rt‰vien metsien maassa on Claudiopolis, kirkas marmorikaupunki, joka ylenee selkeiden pilarien ja temppelien sointuna merenpeilins‰ edess‰, mutta jonka ymp‰rill‰ metsien ja lehdikkˆjen salaper‰inen vehreysmeri runsaana ja hukuttavana lainehtii.