III.

Antinous istuu, istuu huoneessaan yksin ja miettii. Edess‰‰n heitt‰‰ suihkul‰hde ilmaan v‰lkkyv‰n kaaren, joka ilmassa s‰teillen palaa marmorialtaaseen, jonka partaitten v‰lill‰ vesi hele‰n‰ ja l‰pin‰kyv‰n‰ h‰ilyelee. Antinous on nostanut toisen polvensa polvelleen, istuu ja tuijottaa ilmassa edess‰‰n kiert‰v‰‰n vedenkaareen, otsansa on heikosti rypistynyt. Veden hiljainen loiskina, kun se putoaa marmorialtaaseen on ainoana ‰‰nen‰ korkeassa marmoripilarisessa huoneessa, jonka katosta valo tasaisesti levitt‰ytyy ymp‰rille. Putoavan veden hel‰htely s‰est‰‰ ja tuudittaa ajatuksiansa.

Mit‰ on el‰m‰? Onko se kuin vedenkaari, joka kevenee lasisenkirkkaana ja v‰lkkyelee ilmassa, sitte hel‰jˆiv‰sti sammuen marmorialtaan hele‰‰n liikkumattomaan veteen? Antinous istuu, seuraa silmill‰‰n vedenkaarta, kun se selke‰n‰ hopeasuonena nousee korkealle ja ylh‰‰ll‰ sitte hajautuu ilmaan moniv‰risin‰ helmin‰, jotka hel‰hdellen putoavat marmorialtaan veteen ja saavat sen pinnan hiljaa heilahtelemaan. Onko el‰m‰ soinnun keveyten‰ heleilemist‰, ja onko el‰m‰n joka hetki pisara pisaralta kauniiksi selkenev‰‰ ylentymist‰? Onko el‰m‰ ihmisen her‰‰mist‰ keve‰ksi ja soivaksi kauneudeksi?

Niin ihmeellisen kaunista on el‰m‰ joskus el‰‰. Sielu on kuin vapaiden ilmojen sine‰, niin kirkas ja kevyt, jokainen ajatus her‰‰ mieless‰ vapaana ja kevytsiipisen‰, kuin visert‰v‰ lintu, joka joka hetki voi ylet‰ taivaitten sinikeijuviin avaruuksiin leijaamaan, mielt‰ s‰velt‰v‰t niinkuin valuisten sointujen kosketukset, tuntee koko itsens‰, sielunsa ja jokaisen j‰senens‰ syk‰htyneen‰, keve‰sti liikkuvana notkeutena. Ajatukset ovat mieless‰ kuin seesteist‰ aamumerta uiskentelevat linnut, jotka hyv‰iltyin‰ antavat aaltojen kantaa itse‰ns‰ sinne t‰nne, milloin ne liikkuvat oman muodon t‰ydellisyydess‰, h‰ily‰v‰t oman olkap‰‰n kiinte‰ss‰ notkeassa kaartumisessa ja oman rinnan v‰lj‰n‰ ja vapaana hengitt‰v‰ss‰ kuvussa, tai oman k‰sivarren pyˆre‰ss‰ ripe‰ss‰ voiman syk‰htelyss‰, milloin ne taas liitelev‰t ilmojen autereisen seesteen kannattamina ja h‰ily‰v‰t utupilvien myˆt‰ taivaan siniselke‰t‰ v‰lj‰‰ lakea, tai nousevat ne notkeina ja ihananluottavina kuin marmorijalustoiltaan ylenev‰t ylh‰iset pilarit ja seisovat luottavan tyynin‰ ja t‰ydellisin‰ kultaisena kuvastelevan maailman keskell‰. Niin on kevytt‰ ja t‰ydellist‰ ihmisen olla, jokainen tunne on ihmisen liikkumista ihanana, jokainen ajatus on t‰m‰n tuntemisen loistetta ja koko ihmisen olo p‰ily‰v‰‰ kauneuden heleilemist‰.

Antinous katsoo, silm‰ns‰ kuin sis‰llisesti valaistuina, vedenkaaren s‰teilyyn, hengityksens‰ k‰y tasaisena ja kevyen‰. Hetkeksi ylenev‰t silm‰ns‰ ja vaeltavat huonetta ylt'ymp‰ri katseella, joka ik‰‰nkuin kylpee autereisessa hurmausmeress‰. Siin‰ nousevat ymp‰rill‰ hoikat ja valkeat pilarit, jotka keve‰n‰ ja norjana j‰nnityksen‰ kannattavat katoksen marmoriliistakkeita, niiden pilarien sorjien ja selke‰sti ilmaan piirtyv‰in vartalojen v‰litse n‰kyy silm‰‰n seinien, kevythaamuisten pilastarien rajottamat ja s‰velt‰m‰t suunnikkaat tasot, jotka avautuvat ilmaisina kuvina, joiden et‰isiin valkeneaviin maisemiin silm‰ hyv‰iltyn‰ j‰‰ uneksumaan. Ihanana j‰tt‰‰ Antinous silm‰ns‰ harhailemaan niiden maisemakuvien elyseeisi‰, rauhottavia et‰isyyksi‰, joissa ihanat tuoksuvat vedet loistelevat, rannoillaan ylh‰iset puistot, joiden vihannasta valkeat pilaritemppelit hohtavat auringon valaisemina. Uneksuvana j‰‰ silm‰ niiden maisemien valaistuun n‰kyyn ja sielu viekottuu tuudittumaan niiden maisemien autereisten haamujen myˆt‰. Kuin ihanuuden kannattamana liikkuu ja h‰lvenee ihminen.

Kuinka kummallisen kultaisen ihanaa on ihmisen olla! Niin on kuin kylpisi ihmisen sielu kultaista merta, jossa jokainen aalto hurmauksena huuhtoo ihmisen oloa ja vie h‰nt‰ suloisessa unohtuneessa kuoleentumuksessa mukanaan. Koko ihminen on kuin ihanuuden sointuun h‰ily‰mist‰ ja h‰lvenemist‰, jokainen tunne her‰‰ kuin s‰velen aaltona ja kulkee rikkaana ja tasottavana ihmisen oloa, jokainen ajatus ihmisess‰ on niinkuin aalto, johon meren hohteleva syli virkoo ja jonka liikunnossa se kullanv‰l‰htelev‰n‰ h‰ilyy. Kuin yht‰ mukauvaa hiveltymiseen antaumusta on koko ihminen, ja herkk‰n‰ ja taipuvana tyyntyy ja p‰ilyy koko tahdottomassa olossaan.

Mutta onko ihminen aina n‰in h‰lvenneen‰ soinnun tuudittumisena? Antinous on katsellut kauan niiden, pilarien takana heijailevien maisemien unelmiin, kunnes silm‰ns‰ viimein unohtuneina ovat j‰‰neet tuijottamaan yhteen kohtaan ilmassa. Eikˆ ihmisell‰ ole toisiakin hetki‰, jolloin ihmisen sielua kattaa kuin sitova lumous? Jolloin maailma levitt‰ytyy kuin umpinaisena katoksena ihmisen ylle ja ymp‰rille ja sulkee h‰nen kuin vangittuna itseens‰? Jolloin ihminen on maailman keskell‰ kuin umpinainen paikalleen sidottu kukkanen, jonka ainoa olo on uumoilevaa v‰rjymist‰ luonnon rinnalla, luonnon veripisarana, joka on sidottu ja lamattu olemasta mit‰‰n selkenev‰‰ ilmaisan ylenev‰‰ soinnun keveytt‰, on ainoastaan v‰rien ja tuoksujen pulpahtuvaa, paikallaan kumpuavaa olemista, jonka ylle maailma h‰m‰rryksen‰ levitt‰ytyy?

Eikˆ ihminen toisinaan ole kuin sameata ja rajatonta sis‰lt‰‰n kumpuamisen halua? Niin on kuin kukkanen h‰m‰r‰n mets‰n syliss‰, joka alati halajaa h‰lvet‰ ja haihtua, mutta joka alati on sidottu sijallensa ja suljettu itseens‰ ja sitte t‰m‰n rajattoman t‰yttym‰ttˆm‰n halunsa haikeassa kipeydess‰ vuotaa lehtiens‰ hyk‰htyneeksi, sairastavan-tuliseksi punaksi. Niin ihmisess‰ sis‰llisesti l‰ikkyy, kuin rajaton rannaton meri, joka joka hetki kumpuu ja tulvii, mutta sitte onkin ihminen myˆs kuin alati itseens‰ sidottu ja itseens‰ lukittu ja alati voimaton tyydytt‰m‰‰n t‰t‰ sis‰llist‰ h‰lvenemisen haluaan. Ihminen on niinkuin maailman rinnalle, maailman sitomaksi halvattu el‰m‰npisara, jossa aina on liikkumassa kokonainen meri rajatonta halaavaa haihtumisen kaipausta, mutta joka aina ja i‰ti j‰‰ hervottomana t‰h‰n t‰yttym‰ttˆm‰‰n kaipaukseensa. Niin on ihmisen koko mielentila joskus nousevaa, uumoilevaa sumeena usvailevaa liikkumista, on koko ihminen suurta ja sairasta haihtumisen halua, eik‰ ennen tunnu lievittyv‰ns‰ olemisensa haikeasta kipeydest‰ ennenkuin saisi nyyhkytyksi itsens‰ olemisensa sitovista koleista rajoista ulos ja saisi leijailla ilmojen vapauksia. Ik‰‰nkuin itsest‰‰n paisuu ihminen joskus, ja valuisi ‰‰rettˆm‰n‰ ‰‰rettˆmyyksiin, niin on ainoana haluna koko olemisen tunto.

Tyhj‰sti tuijottaa Antinous ilmaan eteens‰ ja kasvoillaan v‰rjyy suuri sairaus. Miksi pit‰‰ ihmisen olla, kuin olisi el‰m‰ joskus hetkitt‰in h‰nelle kovaa ja hantelaa koleutta, joka runtelee h‰nen tuntoansa ja jonka kosketusta h‰n ei kest‰ ajatella? Miksi on ihminen joskus muodotonta sis‰llisyytt‰, jonka ainoana alati kytev‰n‰ pyrkimyksen‰ on vallettua, vallettua rajattomana, ja miksi t‰m‰ ihmisen rajaton halu aina j‰‰ t‰yttym‰ttˆm‰ksi ja aina ihmist‰ sairaaksi sulattavaksi?

Niin katsoo Antinous eteens‰ ja ajattelee, rinnastaan nousee silloin t‰llˆin imev‰ ja sairas huokaus. Siin‰ edess‰‰n hel‰htelee yh‰ suihkul‰hteen vesi marmorialtaaseen ja pilarit seisovat valkeina ja kevyein‰ ymp‰rill‰. Siit‰ ei Antinous sent‰‰n huomaa mit‰‰n, silm‰ns‰ tuijottavat vaan ep‰m‰‰r‰isin‰ ilmaan, ja jokainen j‰senens‰ on sammunut liikkumasta. Viimein vasta sulavat h‰nen silm‰ns‰ taas seuraamaan vedensuihkun nousua ilmassa, h‰n j‰‰ katsomaan vedenhelmi‰, kun ne v‰lkkyv‰t ilmassa ja sitte lempe‰sti hel‰ht‰en putoavat veteen altaassa, ja n‰ytt‰‰ kuin ajatuksensa v‰hitellen tuudittuisivat kuuntelemaan sit‰ veden helmist‰ pisartelua. Silm‰ns‰kin her‰‰v‰t lempe‰mmiksi siin‰ ja kasvonpiirtonsa ik‰‰nkuin herkkenev‰t. Tuntuu kuin jokainen hel‰htelev‰ vedenpisara hel‰ht‰isi v‰rjyv‰sti h‰ness‰kin ja hellitt‰isi h‰nen sielussaan ajatuksen kuin leppeytt‰v‰n vapahtavan kyynelen.

Miks'ei ihminen aina sointuna keinu? Miksi k‰rsii ihminen rauhattomana, miksi hiutuu ja uupuu sis‰llisen‰ haikeutena joskus ja tuntee el‰m‰n kuin haikean k‰rsimyksen? Oi, jos saisi ihminen aina hiljaa kajaavana s‰velen‰ tuudittua! Saisi olla sulana, saisi lev‰t‰ h‰ilyv‰n‰ tiedottomana kauneuden kajaamisena ja liukua viivojen ja muotojen ihanana sopusointuna! Saisi olla ainaisena asettuneena kauneuden p‰ilynt‰n‰! Miks'ei ihminen aina saa siten soida, miksi sumettuu syd‰n rajattomiin kipeytt‰viin halajoimisiin ja miksi k‰rsii ihminen?

Antinous katsoo ja katsoo vedensuihkuun, joka nousee ja nousee ja sitten pisartelee veden helmin‰ alas. Ajatuksensa tuntuvat tuudittuvan, jokainen hel‰ht‰v‰ vedenhelmi n‰ytt‰‰ ik‰‰nkuin leppeytt‰v‰n h‰nen uuteen sulaneempaan ajatukseen. Kasvonsa ovat herk‰t ja n‰ytt‰‰ kuin h‰ilyisi h‰n sieluineen mukana kun h‰n silmill‰‰n seuraa veden hiljaista h‰ily‰mist‰ altaan marmoripartaitten v‰lill‰.

Miss‰, miss‰ olisi se levon ihana kaupunki, jossa ihmisen olo olisi kauneuden tyynt‰ lepoa? Miss‰ olisi se maa ja taivas, jossa ihmisen sielu selkenisi sointujen rauhaksi? Sulanutta ja leppe‰t‰ olisi siell‰ olla, sopusointujen h‰ilynt‰n‰ siell‰ kangastelisi olonsa. Kauniina siell‰ lep‰isi ihmisen jokainen j‰sen ja kauniina lep‰isi mieli kuin aalloista tyyntynyt rannattoman meren heijaileva peili. Rauhansa p‰ilynt‰‰ olisi ihminen siell‰, jokainen toivo ja jokainen halu silittyneen‰ ihmisen sielussa, ainoastaan suurta tyyneyden kuvastusta koko ihmisen olo. O, kaunis olisi ihminen siell‰, ja kauniina purjehtisi ihmisen hiljennytt‰ sielua jokainen ihana ajatus ja ihana tunteen valaistus. Olisiko maan p‰‰ll‰ semmoista levon kaupunkia ja semmoista levon ihanata maata? Sinne olisi ihmisen suuri kaipaus ja sinne hakisi ihmisen sielu ihanana itsens‰. Olisiko sit‰ kaupunkia ja maata maanp‰‰ll‰?

Antinous istuu, h‰n on nostanut otsansa holhoavalta k‰delt‰, ja silm‰ns‰ harhailevat kuin unena soivan suihkul‰hteen ja kevyeiden pilarien ohitse ik‰‰nkuin jonnekin uneksumisten ep‰m‰‰r‰isiin valkeneviin kangastusmaihin.