IV.

Niili‰ liukuu Antinous venheess‰, seisoo kallistuneen venheens‰ partaalla, ja katselee viev‰‰n veteen, jolla kuplat leikkiv‰t, toga on valunut jalkoihinsa paljaalta vartaloltaan.

Aurinko on laskussaan taivaan rannalla, Niil lep‰elee ymp‰rill‰ kuin suunnaton, hiljaa liekkuva kultakansi. Kaukana viivauvat iltataivaan syleilev‰‰ kultaa vastaan matalain rantojen haamut, joista erottaa siell‰ t‰‰ll‰ jonkun ihmisasunnon tai palmuryhm‰n tummat ‰‰riviivat.

Siin‰ seisoo valtaavan, levenev‰n kultaisen Niilin keskell‰, liukuvassa venheess‰‰n Antinous, ja katselee, paljaalla vartalollaan veden liekkuva kuvastus, veteen venheen vierell‰, katselee kullanruskoa iltaisen maailman ylitse.

Syvin‰ p‰ily‰v‰t silm‰ns‰, kun h‰n liikkumatonna seisoo siin‰ ja katselee veteen venheen vierell‰, johon kallistunut venheens‰ ja seisova paljas vartalonsa heitt‰‰ v‰ilyv‰n viherj‰nkultaisen varjon, ja jossa venheen liikunnan synnytt‰m‰t kuplat hiljaa j‰‰v‰t taakse, alla avautuu taivaan kirkas kuvastus rajattomana kupuna, jonka syliss‰ joku veden h‰ilytt‰m‰ pilvi keve‰n‰ leijaa. Viel‰ syvempin‰ n‰kyv‰t silm‰ns‰, kun h‰n hiljaa nostaa ne ja j‰‰ pitk‰ksi hetkeksi n‰kem‰‰n Niilin kultaista pintaa ja taivaan pohjatonta kirkkauskantta vastaan n‰kyv‰in rantojen tummanv‰ritˆnt‰ vyˆt‰. Silmiss‰‰n on syv‰ ja harras syttymys, siin‰ kun h‰n hiljaa ja liikkumatonna katselee.

Niin seisoo Antinous liukuvassa venheess‰‰n ja katselee vuoroin virran viev‰‰ kuplehtivaa vett‰, jonka syliss‰ taivas ‰‰rettˆm‰n‰ keinuu, vuoroin ymp‰rˆiv‰n maailman ‰‰retˆnt‰ v‰lk‰hytt‰v‰‰ kultasilm‰nr‰p‰yst‰, seisoo liikkumatonna liukuvassa venheess‰‰n, paljaalla vartalollaan hyp‰htelee veden kuulakas, kullalle v‰l‰htelev‰ kuvastelu. Seisoo h‰n siin‰ liikkumatonna, toinen k‰tens‰ rinnalla, toinen rentona riippumassa sivullaan, huulensa nauttivasti puol'avoimina.

Niin liukuu venhe, ja Antinous seisoo, Niil kuvastelee kultaisena ja rantojen viivat v‰istyv‰t tummemmiksi veden ja taivaan kullan keskelle. Hetki tyk‰ht‰‰ hetken j‰lkeen, Antinous seisoo yh‰ ja katselee ymp‰rilleen kallistuneen venheens‰ partaalla, illan viile‰ ilma hyv‰ilee paljaita j‰seni‰ns‰, hiljaa liukuu venheens‰ virran kultakantta.

Niin kuluu hetki hetken j‰lkeen, aurinko on l‰hennyt taivaan rantaa ja maailma muuttuu ylt'yleiseksi kullaksi, jonka syliss‰ rantojen viivat n‰kyv‰t ainoastaan ep‰selvin‰ juovina. Silloin viimein kun auringonsilm‰ on ik‰‰nkuin sulkeumassa taivaanrannan k‰tkˆˆn ja sen viimeinen hyk‰htynyt katse punervana hohteena leikkii maailman kasvoilla, silloin Antinous yht'‰kki‰ n‰kyy liikahtavan, silm‰ns‰ syvenev‰t ja suurenevat hetkess‰ ja kasvonsa v‰r‰ht‰v‰t ‰‰retˆnt‰ k‰rsiv‰‰ vakavuutta, kun h‰n nyt ik‰‰nkuin nousee korkeammaksi ja viimeisen auringon s‰teen mukana katsoo ymp‰rilleen. Niinkuin sis‰lt‰‰n valaistuna seisoo h‰n, ja rintansa liikkuu, kuin polttaisi sen jokaista j‰nnett‰ sanomaton kuoleuttava ihanuus, silm‰ns‰ katsovat hyk‰htynein‰ ymp‰rille, kun nyt koko maailma palaa viimeisen auringon s‰teen kultana. Kun viimein aurinko on vaipumassa varjoon, ja ainoastaan sen viimeinen s‰de leikkii kelmenev‰ss‰ ilmassa, silloin ottaa Antinous askeleen venheest‰‰n, silm‰ liitettyn‰ siihen v‰istyv‰‰n aurinkoon ottaa h‰n askelensa, valkea jalkansa k‰tkeytyy veden kalvoon venheen vierell‰, sinne veden helmaan vajoo Antinous hitaasti kokonaan, katse viel‰ viimeiseksi kirkastuneena kohotettuna ‰‰rettˆm‰n taivaan kultasyliin ja auringon viimeiseen sammuvaan silm‰ykseen. Hetki j‰lkeenp‰in hoippuu Niilin kantta tyhj‰ liukuva venhe ja auringon viimeinen kuoleva s‰de v‰lkkyy kultaisesti veden renkaissa, jotka ovat her‰nneet venheen vierell‰ vedenkannessa ja hiljaa levit‰iksev‰t, kohta sammuvat ne renkaatkin liikkumasta ja aurinko h‰ipyy, viile‰n‰ ja kosteana levitt‰ytyy yˆn haalea kelmeys Niilin ylle ja taivas sammuu v‰rittˆm‰ksi.