IX.

Antinous on vajonnut ajatuksiinsa, istuu avonaisessa pilaristossa, jonka yll‰ palmut heiluvat, ja vaivautuu syvemm‰lle ajatuksiinsa. K‰tens‰ ovat pujotetut toisen polvensa taakse ja otsassaan on syv‰ ryppy, silm‰ns‰ katsovat totisina eteen.

Mutta kun ihminen ei aina h‰ily kauneutena? Kun tulevat kolkot ja sammuvat hetket, jolloin koko olo on tuskallista tyhjyytt‰? Kun koko el‰m‰ melkein on kolkkoja tyhji‰ hetki‰?

Hiljaa ja hitaasti pudistaa Antinous p‰‰t‰‰n, ja silm‰ns‰ j‰‰v‰t ep‰m‰‰r‰isen pohjattomina tuijottamaan yhteen kohtaan, niiden katse ik‰‰nkuin seisahtuu ilmaan edess‰.

Niin sammunutta on ihmisess‰ v‰listi, niin mykk‰‰ ja pime‰t‰. Mieli uumoilee sekavana ja sakeana, ja kuin tukalassa k‰rsimyksess‰ tuntee el‰m‰n ymp‰rill‰. Niin tyhj‰n‰ ja nuutuvan laimeana uikottaa se el‰m‰ ymp‰rill‰, ja sekavana tukaluutena tuntuu se piinaantuviin aistimiin. Niin on ihminen usein, ja uumoilee sielussaan kolkkona. Miksi on ihmisell‰ semmoiset sammuneet tukaluuden hetket? Ja miksi ovat useimmat el‰m‰n hetket niit‰ kituvia tukaluuden hetki‰? Niit‰ synkki‰ hetki‰, joina ihminen j‰ykkenev‰n‰ v‰rjˆtt‰‰ el‰m‰n yksitoikkoisuuden keskell‰?

Katsovan Antinouksen kasvot v‰r‰htyv‰t viel‰kin totisemmiksi, ja silm‰ns‰ pysyv‰t entist‰ tuskallisempina.

Miksi on ihmisell‰ sammuneet hetkens‰, jolloin h‰ness‰ ei v‰lky mit‰‰n, ja jolloin kaikki halu ja tahto on lamassa h‰ness‰? Miksi h‰ilyy ihminen ihanuuden syliss‰ toiset hetkens‰, kun sent‰‰n enin el‰m‰ns‰ uumoilee pime‰n n‰‰ntymisen alla? Kolkolta tuntuu el‰m‰ kauneuden syliss‰ uneksuneelle, tyhj‰lt‰ ja tylylt‰ ja lohduttoman autiolta. Miks'ei saa el‰m‰st‰ kaikiksi hetkikseen h‰lvet‰ ja miks'ei aina saa hyv‰iltyn‰ kauneuden unena sulattaa kaikki koskettava el‰m‰ tuudittavaksi s‰veltymiseksi itselleen? Surullista, surullista on el‰m‰ ajatella, kauniina oleminen on vaan silm‰nr‰p‰yksen hyk‰htynyt tunne, kun taas el‰m‰, kelme‰ v‰ritˆn el‰m‰ tuikottaa ihmisen ymp‰rill‰ loputtomat n‰‰ntyv‰t hetket, ja joka hetki sulkee h‰net tukalaan syliins‰. Surullista ja kolkkoa on ihmisen enin el‰m‰ ja tukaltuvana el‰‰ ihminen enimm‰t hetkens‰.

Mutta eikˆ itse kauniina oleminenkin ole ihmisen sairautena k‰rsimist‰? Eikˆ kauniiksi v‰r‰htynyt ihminen juuri ole suurta sulattavaa surua?

Antinouksen suuret surulliset silm‰t j‰‰v‰t tuijottamaan yh‰ yhteen kohtaan ilmassa, hiljaa ja ajatuksissaan kohottaa h‰n k‰tens‰ pitelem‰‰n otsaansa.

Kauniinahan ihmisess‰ on imem‰ss‰ niinkuin suuri sulattava kaiho? Kun sielu ik‰‰nkuin kasvaa itsest‰‰n, ja sulautuvana levitt‰ytyy katsottavan ylle, silloin on koko olo suloiseksi haikeudeksi pehmenemist‰, totiseksi, totiseksi v‰r‰ht‰‰ koko ihminen, silm‰‰nkin on niinkuin kihoisi kyynel ja katse h‰‰myilee kosteana ja herkk‰n‰. Totista suloista suruisuuden pehmeytt‰ on kauniina oleminen, ja kauniina hetken‰‰n liikkuu ihminen sulana kaihon ja suloisen surumielisyyden herkkyyten‰. Kipeytt‰, haikeaa, koko syd‰men herkytt‰v‰‰ kipeytt‰ on kauniiksi v‰ristynyt ihminen, ja ihmisen her‰‰minen kauniiksi on ihmisen sulamista sairaaksi, sielunsairaaksi. Onko siis itse kauniinaoleminenkin ihmisen hivuttuvaa riutumista ja k‰rsiikˆ ihminen kauneudessaankin? Mit‰ on siis ihminen ja ihmisen el‰m‰?

Antinous j‰‰ yh‰ katsomaan eteens‰ ilmaan, silm‰ns‰ p‰ilyv‰t s‰rkyv‰n syviksi, kun h‰n yh‰ ep‰m‰‰r‰isesti tuijottaa eteens‰, tuontuostakin pudistaa h‰n hiljaa ja hitaasti kaunista kiharaa p‰‰t‰ns‰, ja silm‰ns‰ tuijottavat yh‰ tuskallisina samaan kohtaan.