I.

Antinous pit‰‰ otsaansa k‰tens‰ varassa, istuu kivell‰, kyyn‰rp‰‰ polvea vastaan ja tuijottaa mets‰‰n, mets‰n syliin.

Siin‰ se mets‰ h‰ilyy tummuutena yll‰ ja ymp‰rill‰. Puut nousevat, ylenev‰ runko ylenev‰n rungon takana, taampana h‰vi‰‰ kaikki sulkeuvaksi himmeyden sein‰ksi ymp‰rill‰, yll‰ kattaa latvojen l‰pin‰kym‰tˆn lehvistˆ mets‰n umpinaisen salin. Siin‰ jalkojen edess‰ luikertaa kalpea puro puiden juuria, sen kelme‰kalvoisessa kuvastuksessa n‰kee liikkumattoman hiljaisen mets‰n toistamiseen parkkisine, ylenevine, toistensa taakse peittyvine runkoineen ja raskaasti huojuvine lehtikatoksineen, jonka holvikosta tulikukkaiset kˆynnˆkset hinteloina riippuvat vett‰ kohden ja ik‰‰nkuin pisartavat helakanpunaiset varjonsa puron liikkumattomaan kuvastukseen. Pyˆrrytt‰v‰n‰ hiljaisuutena ja liikkumattomuutena seisoo mets‰, silm‰ hukkuu toistensa taakse h‰vi‰v‰in runkojen seisontaan, joka et‰‰mp‰n‰ ja et‰‰mp‰n‰ tihenev‰n‰ sein‰n‰ sulkee ihmisen olon ja mielen ylt'ymp‰rilt‰, yll‰ huumenevat aistit taajan el‰v‰n lehtikatoksen tuntemisesta, joka sankkana ja raskaana huojuu yll‰ ja levitt‰ytyy ymp‰rille yhtyen kaukaisuudessa runkojen kanssa niiden sameaan sankkaan taustaan, joka seisahtaa ihmisen mielikuvituksen ylt'ymp‰rilt‰.

Umpinaista on siin‰ mets‰ss‰, ja raskaana lumoavana h‰m‰rryksen‰ tuntuu se vereen ja oloon. Mielikuvitus seisahtuu vangittuna sen mets‰n n‰kemiseen ylt'ymp‰rill‰. Puiden juurilla tuoksuavat suuret punan- ja kellanhelottavat kukkaset ja ilma runkojen v‰lill‰ on raskas h‰ily‰v‰in kˆynnˆsten lemusta, kummallisesti vaippaa ja uuvuttaa se tuoksujen hˆyry ihmist‰. On niinkuin mets‰n suljettu umpinainen h‰m‰rrys kasvaisi ihmisen sieluksi ja kuin raskaana lemuileva ilma usvailisi ihmisen vereksi. Katoo itsest‰‰n ja seisahtuu lumoutuvassa sielussaan liikkumattoman mets‰n seisonnaksi.

Antinous istuu, k‰tens‰ lamauvina, ja tuijottaa, mit‰‰n yksityist‰ havaitsematta, mets‰n lumoavaan syliin. Kummallinen hervottumus levitt‰ytyy h‰nen mielens‰ ylle. Koko se mets‰ tulee kuin yhten‰ tuntona h‰nen sieluksensa, h‰n tuntee silmill‰‰n yht‰ haavaa ylenev‰t puunrungot ymp‰rill‰ ja mets‰n h‰m‰r‰n seisovan sisustan, jossa lehvistˆ hiljaa ja raskaasti liikkuilee, ja jonka suljetussa varjossa kukkasten tukahuttava lemu liikkuu. Niin on kuin h‰m‰rt‰isi veress‰‰n jokainen lehden liikunta ylh‰‰ll‰ puussa ja ik‰‰nkuin jokainen tuntoonsa tuleva kukkasen n‰ky tuntuisi l‰mpim‰n‰ syk‰hdyksen‰ veress‰‰n. Yht‰haavaisena liikkuvana v‰riusvana l‰ik‰htelee koko ymp‰rˆiv‰ mets‰ h‰nen sieluksensa ja vaippaa varjoovasti koko h‰nen olonsa.

Niin valahtuu ihminen kuin mets‰ksi ymp‰rill‰. Verta varjostaa ja v‰rj‰‰ mets‰n h‰m‰r‰ ja kukkasten puhkeilu, koko tunto on mets‰n umpinaisena kuvana l‰ik‰htelemist‰. On kuin hukkuisi mieli kukkasten h‰m‰r‰ksi punaksi tai kuin puhkeisi mets‰n hillitty raskaslemuinen henki ihmisen vereen. Liikkuu kuin omasta olemisestaan ja liittyy tuntevana vellovana usvana kaiken myˆt‰ ymp‰rill‰‰n. Omassa itsess‰‰n tuntee valahteluna jokaisen lehden hamuilevan liikunnan ja jokaisen, silm‰n tunnettavaksi pulpahtavan kukkasen v‰ripisaran. Lainehtii tuntemisena, koko sielu on lehtikatoksisen mets‰n suljettua ja umpinaista liikkuilemista ja tuoksujen ja v‰rien uiskentelemista. On siin‰ mets‰n keskell‰ kuin paikalleen lumottu kukkanen, jossa mets‰n koko el‰m‰ v‰rehtii.

Niin istuu Antinous mets‰ss‰, sielunsa mets‰ksi liikkuvana. Silm‰ns‰ lep‰‰v‰t mets‰ss‰, joka unnuttavana rauhana taajenee ylt'ymp‰rill‰, k‰tens‰ ovat vaipuneet kummallekin polvelleen ja lep‰‰v‰t auenneiksi herpouneina siin‰. Silm‰ns‰, kun h‰n katsoo sinne metsien v‰riin, suurenevat ja tummenevat hetkitt‰in ‰killisesti ja samassa puhkee rinnastaan pid‰ttyv‰ huokaus, kuin olisi h‰ness‰ puhkeemassa halu h‰lvet‰ itsest‰‰n siksi kaikeksi ymp‰rill‰. Rajatonna uumoilee mets‰ yll‰ns‰ ja kasvien veren‰ lainehtii maa ja ilma.