I.

Athenaan on Antinous tullut, k‰yskelee Athenassa, veistosten ja temppelien kaupungissa.

Ovatko ihmiset ihanammat Athenassa? Onko taivas selke‰mpi ja korkeampi Athenan yll‰ kuin muualla? Ja onko kaupunki itse hele‰ ja heijaileva taivaallisen olon n‰ky? Niin rauhallisina n‰kyv‰t ihmiset, astuvat tyynin‰ toistensa keskell‰, jokainen heid‰n liikuntansa on notkea ja taipuva ja jokainen heid‰n puheensa hivelee hillityll‰ tasaisuudellaan mielt‰. Ja aurinko, joka levollisena kirkastaa kaikki, valaisee ylenev‰t pilarit ymp‰rill‰ selv‰piirteisiksi ja sulkee jokaisen ihmisvartalon tarkkamuotoiseksi kuin marmorista leikatun veistoksen.

Antinous k‰yskelee ja mielens‰ seestyy. H‰n katselee temppeleit‰, katselee ylenevi‰ pilaristoja ja veistoskuvien rivej‰ ja sielunsa tyyntyy kuin lep‰‰v‰n meren selkeydeksi. H‰n katselee k‰yskelevi‰ ihmisi‰, katselee heleilevien pilaristojen varjostoissa seisoilevia ihmisryhmi‰, ja tuntee oloansa valuvan kuin aallon, joka hiljaa ja hiljaa muodostelee jokaista h‰nen liikuntoansa ja jokaista h‰nen vartalonsa asentoa.

Niinkuin notkea, notkeneva taipumus kulkee j‰seni‰ns‰. Kun h‰n astuu, tuntee h‰n vartalonsa liikunnon norjempana kuin ennen, kun h‰n liikuttaa k‰tt‰ns‰, liikkuu se taipuvammassa kaaressa kuin ennen. Sielunsakin liikkuu selke‰n‰ ja sulavana, minne h‰n silm‰ns‰ nostaakin, aina on ajatus valmiina ja t‰ydellisen‰ mieless‰‰n l‰sn‰. Niin on koko olonsa kuin asettunutta kauneustyyneytt‰ ja jokainen h‰nen mielens‰ liikunto ja jokainen h‰nen ruumiinsa liike ovat sen rauhan ihanaa s‰teily‰.

Athenaa, veistosten ja temppelien tyynt‰ kaupunkia k‰yskelee Antinous, ja mielens‰ ja koko olonsa p‰ilyy tuudittavassa asettuneessa levossa.