VII.

Pylv‰stˆss‰ seisoo Antinous, nojautuu valkeaan marmoripylv‰‰seen ja katselee ajatuksissaan eteens‰. Ymp‰rill‰‰n ylenev‰t valkeat pilarit, niiden v‰litse k‰yskelee ihmisi‰, keskustelevia ihmisryhmi‰ edestakaisin. N‰kyy hetken joku ohitseastuva ihmisryhm‰, kuulee yksityisen lauseen heid‰n keskustelustaankin, sinne he hiljaa etenev‰t pilarien v‰lille, v‰istyv‰t silmist‰ peitt‰vien pilarien varjoon. L‰henee toinen verkkaan asteleva keskusteleva ryhm‰, astuu ohitse ja h‰vi‰‰ sekin pilarien taakse. Antinous seisoo yksin pilariinsa nojauvana, k‰sivartensa ovat pujotettuina ristiin rinnalleen, niin ett‰ toga on laskoksessa niiden alla ja j‰tt‰‰ jalkansa edess‰ paljaiksi l‰hes polviin asti, h‰n on ajatuksiinsa vaipuneena ja kuuntelee liikunnan hiljaista soljuvaa huminaa pilarien v‰lill‰. Joku yksin‰inen, jonkun ohitseastuvan lausuma ja korvaansa j‰‰m‰ lause j‰‰ joskus hetkeksi kajaamaan aivoissaan ja sielussaan.

"… Kauneus on lep‰‰mist‰…"

Siit‰ oli astunut ohitse kaksi keskustelevaa nuorukaista, jotka jo h‰visiv‰t pilarien peittoon taaskin, ja ne sanat olivat j‰‰neet ilmaan heilt‰. — Kauneus on lep‰‰mist‰? Antinous j‰‰ katsomaan pilareihin, siin‰ kun ne seisovat pitkin‰ valkenevina rivein‰ edess‰, katsoo marmoripalkkeja, jotka rauhaan laskeuneina lep‰‰v‰t niiden pilarien varassa, liittynein‰ kuin i‰iseksi levoksi. Onko kauneus kuin sen marmorin lep‰‰mist‰ ylenevien pilarien kannattamana? Onko kauneus sit‰ tasaista tyyntynytt‰ asettumusta, jossa marmoripaasien taakka sointuu pilaristoilleen lep‰‰m‰‰n kuin painostaan lievittyneen‰ rauhan aaltona? Onko kauneus rauhan lˆyt‰mist‰ ja rauhan tasaisuus-soinnussa lep‰elemist‰? Kauneusko kuin aalto, joka sopusuhtana liitt‰‰ kokonaisuuden jokaisen osan ja jokaisen yksityisen j‰senen kokonaisuuden keveysolemiseksi?

"… Ihminen on kaunis…"

Ihminen kaunis? Ihminenkˆ tasainen ja tyyneeksi asettunut? Ihmisenkˆ sielu levon soivana ja sointuneena aaltona? Antinous katselee ihmisryhm‰‰, joka hitaasti astelee ohitsensa. Harmaahapsinen, korkeavartaloinen vanhus, jonka valkea korkea otsa ja selke‰t rauhalliset silm‰t ovat kuin kirkastuneena levon asunto. Vierell‰‰n astuu kummallakin puolella kukoistava norjaolkainen ja notkeak‰velyinen nuorukainen, jotka kumpikin, paremmin kuullakseen ovat kevyesti kumartuneet vanhusta kohden vierell‰‰n ja, nuoret avoimet otsansa tottumattomasti rypistynein‰ tarkkaavaan ajatuksen ponnistukseen, unohtuneina kuuntelevat h‰nen hiljaista verkkaista puhettaan. Ihminen on kaunis? Antinous seuraa silmill‰‰n kummankin nuorukaisen norjaa solavaa vartaloa, jota valkea chlamys kauniissa poimuissa verhoo, seuraa chlamyst‰ holhoovan k‰den kaartoa ja kaulan siroa asentoa, katsoo k‰her‰n, ajatuksiinsa kumartuneen p‰‰n t‰sm‰llist‰ kauneutta ja silmien tyynt‰ selkeytt‰, ja tuntee kuin silitt‰v‰n rauhan sielussaan. Kaunis on ihminen, ja kangastavassa liikutuksessa tuntee ihmisen koko ihanan olon. Kun ihmist‰ katsoo, niin niinkuin s‰veltyneess‰ poljennassa liukuu sen ihmisen oloon, ja tuntee silm‰nr‰p‰yksellisen‰ runona itsess‰‰n l‰sn‰ koko sen ihmisen l‰mpim‰n ja joustavan olon. Kun n‰kee k‰den liikunnan, v‰r‰ht‰‰ se liikunto sulavana taipuvana aaltona omassa olossa. Kun n‰kee liikkuvan k‰sivarren nopeat v‰l‰htelev‰t lihastenleikit, sulaa silm‰nr‰p‰yksess‰ kuin itsess‰‰n koko sen ihmisen hennoissa liikkeiss‰ vavahtelevaan olemiskudokseen. Ihminen on olonsa lep‰‰v‰‰ ja silm‰nr‰p‰yksellist‰ valmiutta, joka hetkens‰ el‰‰ h‰n kuin l‰vitsens‰ sopusoinnun ja t‰ydellisyyden sulaumuksena, mutta seuraavassa hetkess‰‰n v‰l‰ht‰‰ h‰n joka j‰seness‰‰n uudeksi sopusoinnun ja t‰ydellisyyden tilaksi, joka s‰hkˆn herkk‰n‰ kulkee jokaista h‰nen j‰sent‰ns‰ ja olonsa kudosta ja muodostaa ne sen uuden tilan v‰r‰ht‰miksi. Ihminen on kaunis: joka silm‰nr‰p‰ys kulkee ihmist‰ kauneuden aalto, ja valaa ihmisen joka hetki t‰ydelliseksi sopusuhdan v‰l‰hdykseksi. Kaunis on ihminen; miss‰ ihmist‰ hentona katsoo, kokonaisenaan v‰r‰ht‰‰ h‰n siell‰ ihmisen sieluksi, ja ihanassa v‰ristyksess‰ tuntee h‰nen t‰ydellisyytens‰ itsess‰‰n. Antinous katselee, katselee niit‰ poistuvia, pilarien v‰liin h‰ipyvi‰ nuorukaisia, vanhus keskell‰‰n, ja jokaista j‰sent‰ns‰ hipuu ajatteleva kaunistuva lepo. Ihminen, ihminen on kaunis, jokainen ihmisen hetki on s‰vel, jonka sointuun koko h‰nen olonsa sulaneesti mukautuu. Antinouksen mieli ik‰‰nkuin seisahtuu siihen ajatukseen ja keinuvasti h‰ilyy sielunsa. Kaunista on olla ihmisen‰, norjana asettuneena tasaisuuden sointuna koko olento, jokaisessa olonsa kudoksessa t‰ydelliseksi sulaneena, ja v‰l‰ht‰v‰n valmiina her‰‰m‰‰n taaskin toiseksi ja uudeksi joka j‰seness‰‰n sointuvaksi tyyneyden kokonaisuudeksi. Antinouksen silm‰t katsovat unohtuneessa uneksunnassa valkeitten pilarien v‰lille, joilla marmori tyyneen‰ lep‰‰, ja koko tilansa on rauennutta ja tyyntynytt‰ ajatuksiinsa kajaamista.

"… Ihminen h‰lvenee hetkeen…"

Ihminen h‰lvenee hetkeen? H‰lvenee niinkuin hiljaa avaruuksiin h‰ipyv‰ soiton s‰vel. On kajaamista ja kajaamista, tuntee kuin h‰ipyisi jokaiseen k‰tens‰ suoneen asti sielunsa h‰ily‰v‰ksi tilaksi. Niin on kuin unohtuisi olemasta ja kasvaisi yhteen hetken kanssa ja liukenisi sen myˆt‰. Ei ole j‰sent‰ ihmisess‰, jonka tuntisi, ei ole mit‰‰n kovaa ja olevaa ihmisest‰ l‰sn‰, liuenneena h‰ilyy tunteenansa vaan, koko ihminen sielunsa v‰reilyn‰. On vaan yht‰ sulaamista, jokainen ajatus ja jokainen tunteminen ovat yht‰ hetken kuvastelua, eik‰ tied‰ miss‰ on, itsess‰‰nkˆ, vai hetken tuntemisessa. Ihminen unohtuu joka j‰seness‰‰n itsest‰‰n ja muuttuu tunteensa huuruvaksi vellovaksi sumeeksi, joka sulavana ja syleilev‰n‰ levitt‰ytyy kaiken ylle.

Antinous j‰‰ liikkumattomana tuijottamaan kauas pilarien v‰lille yhteen kohtaan ilmaan, n‰ytt‰‰ kuin kaikki ymp‰rill‰, pilarit ja k‰yskelev‰t keskustelevat ihmiset, tuntuisivat h‰nen sielussaan l‰sn‰ kuin huuruilevana ylt'yleisen‰ liikkumisena, jonka h‰ily‰v‰ss‰ keinunnassa h‰nen omat ajatuksensa ovat ainoana kiintonaisena tilana, johon h‰n mielineen j‰‰.

Kauniina oleminen on ihmisen h‰lvenemist‰ hetkeen. Niinkuin keinuvasti liukuu tunnelmakseen. Kauniina hetken‰ haamuilee sielu ja ruumis yhten‰. Mink‰ n‰kee, se v‰r‰ht‰‰ sieluksi ja sitte sulaa olossaan sen sielunsa tilan tuntemiseksi. Kaunis hetki kattaa ihmisen olon ja sulkee h‰net joka puolelta syliins‰. Kun katsoo maan sylin runsaus- ja vehreystulvintaa, hyk‰htyy kuin pisaraksi sit‰ h‰m‰r‰‰ umpinaista vehreytt‰ ja uumoilee sielussaan kuin maan vehre‰n‰ veren‰; kun n‰kee taivaan keve‰t‰, sini-iloista kuoroa yll‰ns‰, sukeltaa unohtuneesti sieluineen senkin helj‰ksi, ylentyv‰ksi soimiseksi, mereksikin, jota taivaan rannan valuinen piiru autereisesti rajottaa ja joka p‰ilyelee tyyntyv‰n‰ auringon ja taivaan peilin‰, hymisee sielussaan ja hyv‰iltyin‰ nuortuvat ihmisen muodot, kun saa katsoa nuoren t‰ydellisen ihmismuodon n‰ky‰, joka kangastavasti sulaa ihmisen aistimia myˆten ihmisen sieluksi. Unohtumista on kauniina oleminen, unohtumista sielunsa aaltoavaan, koko ruumiin olemattomaksi soinnuttavaan liikutukseen. Kaunis on ihminen, kun sielunsa ja ruumiinsa p‰ilyy yhten‰ herkk‰n‰ kuvastelevana peilin‰, josta kaikki itsen‰inen olemisen tunteminen on h‰lvennyt. Kauneus on hetkeen kuoleentumista ihmisess‰, jolloin ihminen kokonaan kuvastelee sielunaan, jokainen ruumiinsa syk‰hdys sielustumisena.

Antinous on ajatustensa myˆt‰ katsonut pilareihin, siin‰ kun ne kuin ylenev‰n‰ kuorona tuntuvat sielullansa, h‰ilyv‰sti tuntee h‰n valkopukuisten ihmisten liikunnan pilarien v‰lill‰ ja ik‰‰nkuin unessa j‰‰ h‰nen kangastelevaan sieluunsa aaltoamaan jonkun ohitse astuvan sana. H‰n ik‰‰nkuin hupenee siin‰ seisomiseksi, k‰tens‰ riippuvat voimattomina alhaalla sivuillaan ja leukansa on vajonnut rintaa vastaan, liikkumatonna h‰n seisoo ja sielunsa keinuu tuntemisenansa. Hiljaa hipuu hetki hetken j‰lkeen, ihmisi‰ astelee ohitse ja pilarit ylenev‰t; yh‰ seisoo Antinous p‰‰ns‰ rintaa vastaan taipuneena ja olonsa keinuu ihanana h‰ilynt‰n‰.

"… El‰m‰ on kauniina olemisen hetki‰…"

Ne sanat j‰‰v‰t v‰r‰htyneen Antinouksen mieleen kuin lempe‰n‰ joka suoneen levitt‰yv‰ valaistus. El‰m‰ on kauniina olemisen hetki‰! Kauniina oleminen lipuu niinkuin hivelev‰ muodostava k‰si ihmist‰ ja silitt‰‰ ja sulattaa jokaisen h‰nen j‰senens‰ kauneuden aallonnaksi ja koskettaa h‰nen koko olonsa sieluksi. Kauniit hetket ovat kuin ihmisen hienoksi v‰risemist‰. Niinkuin s‰vel hiipii niin‰ hetkin‰ ihmisen jokaiseen verenpisaraan ja joka j‰senen tuntoon, ja saa koko ihmisen l‰vitsens‰ hymisev‰ksi ja l‰vitsens‰ helenev‰ksi. Oh, koko ihminen on yht‰ hyk‰htynytt‰ ihanuuden v‰ristyst‰, k‰sien ja sormien suoniinkin riutuu kuin l‰vitsekuultavaa kaunenemisen raukeutta, lasiset helj‰t soinnun suonet s‰veltyv‰t koko ihmisen l‰vitse silloin ja el‰‰ kuin taivaalliseen hohtoon her‰nneess‰ ruumiissa, koko olo sieluna. Mit‰ ovat muut hetket paitsi ne, joina jokainen mielenv‰r‰hdys uneksuu ja keinuu kauneuden unena! Silloin on ihanaa ja t‰ydellist‰ el‰‰, silloin s‰teilee ihmisen sielu kuin loistelisi se kukkasena Elysiumin kirkkailla kedoilla. Kauniina, kauneuden hyk‰hdyksen‰ v‰risisi ihminen aina, ja kauneuden maailman syliin h‰ilyisi ihminen aina kuoleutuvan ihanuuden hukunnassa. Mit‰ olisikaan muu olo muuta kuin pime‰t‰ olemattomuuteen hiutumista! Kauniina, kauniina, aina ihanuuden kummuntana, niin halajoitsisi ihminen olla, aina kauneuden v‰r‰htyneen‰ kosketuksena koko ihmisen sielu ja olo, sitte olisi liev‰‰ ja sulouden lempe‰t‰ el‰m‰!

Antinous seisoo riippuvin k‰sin, p‰‰ns‰ rintaan nojauvana. Ei h‰n liikahda j‰sent‰k‰‰n, on vaan valuneena siin‰, silm‰ns‰ yht‰ haavaa kaikessa ymp‰rill‰‰n, sielunsa ylt'yleisen‰ keinuntana. Ei h‰n liikahda yhdess‰k‰‰n asennossaan, silm‰ns‰ uiskentelevat l‰sn‰olemattomasti kaiken yll‰, pilarien yleneminen yll‰ ja ihmisten humuava liikunta ymp‰rill‰ kangastaa yht‰haavaisena aaltoamisen tuntona l‰sn‰ h‰nen sielullansa, mutta ei h‰n huomaa siit‰ mit‰‰n, mielens‰ tuudittuu vaan niinkuin ylt'yleisen‰ liikkuvan, ihanan aaltoilun myˆt‰ ja hyv‰iltyn‰ j‰tt‰ytyy h‰n sen valtaan. Ajatuksensakin ovat vaan sen hivelev‰n aaltoavan tilan liikuntaa.