I.

Antinous seisoo pyramidilla, seisoo hiljaiseksi j‰‰hmettyneen‰ sen laella ja katselee liikkumatonna ymp‰rilleen.

Edess‰‰n aukenee aavikko ‰‰rettˆm‰n‰ tasona, joka huimaavassa et‰isyydess‰ tasaisena puoliympyr‰n‰ yhtyy taivaan kaukaiseen matalaan rantaan. Sen tummankellerv‰n tason keskell‰ luikertaa Niil vaaleana vyˆn‰, valuen esiin ik‰‰nkuin taivaan et‰iselt‰ rajalta l‰henee se heikosti kiemurrellen ja levenev‰n‰ keltaisen aavikon keskitse ja paisuu viimein l‰heten leve‰ksi mereksi siin‰ kun se hitaana ja majesteetillisena valuu pyramidin kohdalla pyramidin ohitse, siit‰ taas jatkaen mutkittelevaa kulkuansa pohjoiseen matalan aavikon keskitse viimein kuin luikertavana hopeajuovana h‰viten silmist‰ pohjoisen taivaanrannan kuulakkaaseen v‰riin. Suunnattomana levitt‰ytyy ymp‰rill‰ er‰maan keltainen tummeneva ‰‰rettˆmyyden syli, l‰hell‰, virran rannalla aaltoaa maanpinta heikkoina, tuskin tuntuvina kukkuloina, joilla siell‰ t‰‰ll‰ kasvaa joku yksin‰inen j‰ykk‰lehtinen palmu, mutta kauempana h‰vi‰‰ kaikki yksin‰iseksi tasaisuudeksi, joka tummenevana ‰‰rettˆmyyden n‰kyn‰ levitt‰ytyy joka puolelle ja jonka katsomiseen kaikki aistit j‰ykkenev‰t.

Antinous seisoo pyramidillaan, seisoo liikkumatonna ja katsoo et‰isyyteen ymp‰rill‰‰n. Allansa levenee joka puolella pyramidin suunnaton tumma kiviryhm‰.

Kuinka mit‰ttˆm‰ksi tuntee itsens‰ siell‰ huimaavan pyramidin laella ymp‰rill‰ns‰ er‰maa ‰‰netˆn ‰‰rettˆmyys! Niin on niinkuin sammuisi omasta olemisestaan ja seisoo siin‰, joka tunto huumauvana. Silm‰t ik‰‰nkuin sokeuvat, kun yht‰mittaa tuijottaa sinne ‰‰rettˆmille silm‰nkannattimille ymp‰rill‰, ‰‰retˆn hiljaisuus on ihmisen ymp‰rill‰, niin ett‰ on kuin lamattu kuulemasta, korvissa vaan joskus ‰‰rimm‰isen hiljaisuuden kuurouttava humina. Ajatustakin huimaa kun katselee kivipaasia allansa, jotka vuosituhannen vuosituhannen j‰lkeen ovat lev‰nneet samoissa liitoksissaan, ja jotka kaukaisen menneisyyden ihmiset, joita ei mielikuvituksessaan jaksa kuvitella oikeen todella el‰neiksik‰‰n, ovat sovittaneet sijoilleen omien el‰vien k‰siens‰ voimalla.

Kuinka mit‰tˆn ja turha on ihminen! Antinous katselee kivi‰ allaan ja antaa silm‰ins‰ vaeltaa taivaan kupua ja er‰maan ‰‰retˆnt‰ syli‰. Kuinka turhaksi kuihtuu ihminen tunnossaan! Paasi lep‰‰ paaden p‰‰ll‰ vuosituhannet liikkumattomuuden, ik‰‰nkuin i‰isyyden untansa, i‰isen‰ ylenee yll‰ taivaan kupu, jolla aurinko aina samana vaeltaa kaarensa, i‰ti samana lep‰‰ ylt'ymp‰ri er‰maan ‰‰retˆn povi ja i‰isen‰, joka p‰iv‰ samana kulkee Niil kulkuansa. Ihminen, ihminen vaan el‰‰ p‰iv‰n, surkastuu toisena kuin kuivan er‰maan k‰rvenev‰ ruoho. Ihminen, sinun ymp‰rill‰si seisoo i‰isyys ajanjaksojen l‰vitse pysyv‰n‰ vaihtumattomuuden ryhtin‰, ainoastaan sin‰ itse olet kuin hetken hehkuva tulenkipin‰n lento, joka kohta olet hupeneva kuolleena tuhkana, ja jonka el‰m‰ j‰lkeenp‰in on kuin unen muisto, jota j‰lkeenp‰in ei en‰‰ todeksi uskokaan. Antinous j‰‰ katsomaan sammaleisia kivi‰ allaan ja ajatuksensa seisahtuvat. Ne kivet on sijoilleen asettanut ihmisen toimelias k‰si, jokaisen liitoksen on sovittanut ihmisen taitava k‰si, miss‰ on se ihminen nyt, miss‰ on muistokin siit‰ ihmisest‰? Kivet lep‰‰v‰t kivien p‰‰ll‰ samoina kuin vuosituhannet sitte ja j‰‰v‰t tuleviksi vuosituhansiksi samaan liikkumattomaan lepoonsa, mutta jaksaako kuvailla sit‰ ihmist‰ joka liitti ne kivet sijoilleen, todelliseksi el‰neeksi ihmiseksi, joka n‰ki auringon ja joka vavistuen tunsi er‰maan ‰‰rettˆmyyden ymp‰rill‰‰n, niinkuin itse nyt? Tyhj‰‰n h‰lvenev‰ ja ohitsemenev‰ on ihminen, ik‰‰nkuin meren nouseva, hetken el‰v‰ ja sitte i‰ksi sammuva aalto. Ik‰‰nkuin hetken kest‰v‰ tuulen humu on ihmisen el‰m‰, joka hetken liehuu el‰m‰ns‰, mutta kohta on ohitse taas ja kaikki ymp‰rill‰ yht‰l‰isen‰ j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰n‰ muuttumattomuutena, ik‰‰nkuin se tuulen humu ei ikin‰ olisi humissutkaan sen liikkumattomuuden keskell‰. Turha on ihminen ja turha ihmisen olemassa olo ja j‰lke‰j‰tt‰m‰tt‰ h‰vi‰‰ ihminen el‰m‰st‰.

Antinous on j‰‰nyt tuijottamaan kiviryhm‰kkˆˆn edess‰‰n ja silm‰ns‰ ovat j‰ykenneet. V‰hitellen selkenee h‰nen katseensa taas, h‰n katsoo yh‰ kiviryhm‰kkˆˆn allansa, mutta mieless‰‰n sulavat hereille ik‰‰nkuin uudet ajatukset. Eikˆ ihmisess‰kin ole rajaton el‰m‰? Eikˆ ihminenkin hetkin‰‰n liiku rajattomana? Antinous tuntee yht‰haavaisesti koko sen suunnattoman kiviryhm‰n haahmon allansa, mutta samassa tuntuu h‰ness‰ myˆs er‰maan autio ja rajaton avaroituminen ymp‰rill‰ ja taivaan i‰inen korkeus yll‰ ja h‰n ik‰‰nkuin j‰rk‰htyy koko olossaan. H‰n tuntee kuin omana sielunaan sen er‰maan rajattoman uumoilun, rajattomana ylenee ja kaareutuu mieless‰‰n taivaan ‰‰retˆn kupu ja kivien suunnaton levitt‰yv‰ ryhm‰ allansa tuntuu kuin liikahtavan el‰v‰ksi ja keinuvana kannattavan h‰nen sieluansa. Kaikki sulaa sieluksensa ja vavahtuneessa silm‰nr‰p‰yksess‰ on niinkuin purjehtisi h‰n pyramidinsa syliss‰ ajattomien aikojen l‰vitse ja n‰kisi yht‰haavaisena hyk‰htyneen‰ unena aikojen vallettuvan muuttuilemisen. Hetken on kuin kangastaisi silmiins‰ laajan korkean kaupungin keinuva n‰ky aavikolla pyramidin edess‰, h‰n n‰kee sen selv‰n‰ ja kirkkaana piirtyv‰n keltaista er‰maata vastaan, n‰kee sen s‰rmikk‰‰t muurit ja tasaiset katot ja kuulee katujen vilkkaan humun, samassa h‰lvenee koko kaupunki silmist‰ kuin n‰kym‰ttˆm‰n k‰den pyyhk‰sem‰n‰ ja er‰maa levitt‰ytyy vaan tyhj‰n‰ ja tummana edess‰‰n. Seuraavana hetken‰ on kuin n‰kisi h‰n pyramidien sivut yht'‰kki‰ her‰‰v‰n h‰linˆiv‰‰n el‰m‰‰n, tummia vilkkaita ihmisi‰ liikkuu, kiskotaan suuria suunnattomia paasia ylˆs ja kuulee vasaroiden el‰v‰n kalkkeen, h‰linˆiv‰n‰ kirjavana liikkeen‰ ja ihmisten toimeliaana vilin‰n‰ ovat pyramidin sivut, mutta samassa n‰kyv‰t ne taas kuolleena pime‰n‰ kiviryhm‰kkˆn‰ edess‰, joka seisoo kuin i‰isyyden j‰ykk‰n‰ vaarumattomuutena. Suuri suunnaton sotajoukko ilmestyy aavikolle pyramidin edess‰, hetkess‰ on koko keltainen er‰maa vilkasta liikkuvaa h‰lin‰‰, sotavaunujen ja ihmisten vilin‰‰, Niili‰ kattaa sotalaivojen paljous, joiden mastomeress‰ pitk‰t kirkasv‰riset viirit iloisesti heiluvat, seuraavassa silm‰nr‰p‰yksess‰ n‰kee senkin n‰yn selitt‰m‰ttˆm‰sti sammuvan silmien edess‰, ja er‰maan taas vaan aukeavan ymp‰rill‰ ‰‰rettˆm‰n‰ liikkumattomuutena ja vaikenemisena.

Niin seisoo Antinous pyramidin laella liikkumattomaksi j‰‰hmettyneen‰ ja n‰yt kulkevat sieluansa. V‰r‰htyneen‰ seisoo h‰n ja vavahtunutta sieluansa leimuu ihana ilo. Eikˆ ihminenkin silm‰nr‰p‰yksitt‰in v‰l‰htele i‰isyyden hyk‰htyneen‰ tuntemuksena? Eikˆ ihminen hetkess‰ joskus aukene i‰iseksi ik‰‰nkuin yht'‰kkisen salaman valaisemana?

I‰inen on ihminen silm‰nr‰p‰yksitt‰in! Yht‰haavaisesti on h‰n kaikkea ymp‰rill‰‰n, aikojen l‰vitse upottautuu h‰nen tunteensa ja syleiltyn‰ sulaa h‰nen mielens‰ hetken ‰‰rettˆmyyden t‰ydelliseksi hymin‰ksi. ƒ‰retˆnn‰, ‰‰retˆnn‰ p‰ilyy ihminen, kun h‰n itsest‰‰n unohtuvana vavahtuu i‰isyyden tunnoksi ymp‰rill‰‰n. Vapisuttavan ihanaa on ihmisen olla, kun h‰n sieluineen sulaa n‰kemyksens‰ ylle ja sieluineen h‰lvenee n‰kemykseksens‰, l‰ikky‰v‰‰ ihanuutta on ihminen silloin ja rajattomana p‰ilyy h‰nen olonsa. Miks'ei ratkekkin ihminen ihanasti olemisesta katsomisen rajattomana hukuttavana hetken‰?

Antinous seisoo pyramidill‰‰n, niinkuin ‰‰rettˆm‰n‰ keinuvana ryhm‰n‰ tuntuu se pyramidi kannattavan ajatustunnelmoimisiaan, silm‰ns‰ ja sielunsa keinuu yht‰haavaisen p‰ilyv‰sti sen pime‰ss‰ kannattavassa ryhm‰ss‰, aavikon ‰‰rettˆm‰ss‰ ‰‰nettˆm‰ss‰ levenemisess‰ ymp‰rill‰ ja Niilin vaaleassa vyˆss‰, joka mutkitellen luikertaa alavien lakeuksiensa keskitse. Miks'ei j‰t‰ ihminen itse‰ns‰ katsomuksensa unohtuneeseen, kaikkituntevaan hetkeen ja vapahdu ihanasti el‰m‰st‰?