VIII.

Niin hipuu kauneus ihmisen suonia kuin uuvutus. Tekee suonet sinisiksi ja kalvaa hiuduttavasti joka j‰sent‰. Niin kauneus valuu kuin hitainen ihana neste ihmist‰, joka hiljaa ja hiljaa hipuu jokaiseen verenpisaraan ja jokaiseen solun kudokseen ihmisess‰ ja raukasee jokaisen verenpisaran ja jokaisen solun suloiseksi ihmisess‰. On raukenemista, kauneudeksi raukenemista joka j‰seness‰‰n. Mit‰ tekisi? Ja miksik‰ tekisi? Kauneinta on lev‰t‰, kauneinta tunteinansa lev‰t‰. Miksi vaivautuisi tahtomaan ja toivomaan? Miksi ponnistaisi henke‰ns‰ selke‰ksi ja kirkkaaksi? Miksi s‰ihkyisi tahtovaksi toivovaksi rohkeudeksi? Ihaninta on rauhana lev‰t‰. Raukeana tahdottomana rauhana. Jokaisessa ihon kudoksessa hieno hipuva raukeuden nautinto. El‰m‰, ulkopuolinen, kolea hantela el‰m‰? Vaivaavaa ja runtelevaa olisi sen kosketuksen alaisena olla, ep‰mukavaa ja tukalaa. Levoton ja h‰iritty olisi ihminen sen kovassa syliss‰. Ei ihminen kauneudestansa el‰m‰‰n tahdo her‰t‰, kauneutensa h‰ilyv‰ss‰, koko sielun ja olon hervottavassa unessa on ihmisen halu her‰‰m‰tt‰ v‰ily‰. J‰tt‰‰ koko ihmisell‰‰n itsens‰ nautinto-olonsa syleilyyn, kuten koko olemista ihanasti uuvuttavaan kylpyyn, niin on ihmisen halu, ja siin‰ kylvyss‰ tuudittua ihanaan uneksuvaan herpoutumistilaan, jossa ei toivo, eik‰ tahdo mit‰‰n, el‰‰ ja tuntee vaan ja viruu rauenneena. Kutoutua kuin pehme‰‰n, koko sielua ja oloa hyv‰ilev‰sti verhoavaan harsoon, niin halajoitsee ihminen olla, ja sen harsonsa verhoomana uinailla itsens‰ ep‰mukavalta ja tyˆl‰‰lt‰ tuntuvasta el‰m‰st‰ hillittyyn ja hivelev‰‰n uneksumistilaan, jonka syliss‰ ihminen heruu nauttivaan hyv‰ilev‰‰n velttouteen. Kauneus, kauneus, kuin unnutus, hempe‰ raukaseva unnutus hiipii ja hipuu se ihmist‰, veltoksi heruneena ihanuuden herpoumuksena sulaa ja uneksuu ihminen sen syliss‰, eik‰ silm‰‰ns‰ tahtoisi avata sen raukasevassa syliss‰, jokainen solu ja jokainen verenpisara suloutuvana unenhumalana.