II.

Apollon temppelin edess‰ seisoo Antinous, katselee Apolloa, Apollon kuvaa temppelin edess‰. Ymp‰rill‰‰n ylenee Claudiopolis marmorisena, aurinko katselee hoikan palmun ylitse, joka h‰ilyv‰n‰ seisoo temppelin ter‰v‰n‰ n‰kyv‰ss‰ kulmassa ja levitt‰‰ lempe‰n viherj‰n viuhkansa temppelin valkeata sein‰m‰‰ vastaan, ymp‰rill‰ liikkuu ihmisi‰ v‰lj‰in ja valluisten pilaristojen varjoissa. Apolloa katselee nuori Antinous, Apollon ylh‰isen‰ seisovaa kuvaa, katselee liikkumatonna, vartalonsa hiukan eteenp‰in kumartuneena, toinen k‰tens‰ on heikosti kohotettuna sivullaan, toinen holhoo togaa, joka suorissa poimuissa laskeuu nuorta vartaloansa alas. P‰‰ns‰ on kevyesti kumartuneena, kun h‰n siin‰ katselee.

Mik‰ lepo sen Apollon silmiss‰, siin‰ kun se marmorisena n‰kyy? Ylh‰isen‰ se seisoo, otsa ylennettyn‰, kohotetussa k‰dess‰ lyra. Antinous seisoo totisena ja liikahtamatonna kuvan edess‰. Silm‰ns‰ seuraavat jokaisen j‰senen joustavaa muotoa. Niin siit‰ kuvasta s‰veltyy ihmiseen kuin aaltoavain viivojen h‰ilyv‰ tuudinta. Mieli keinuu hyv‰iltyn‰ solavain muotojen myˆt‰ ja koko ihmisen sielu sulaa liuenneena sen kuvan ylle.

Tuntee kuin itsess‰‰n jokaisen j‰senen muodon. N‰kee rinnan, jonka joustava keve‰ kupu kutoutuu kun oman rinnan notkeaksi kiinteydeksi. N‰kee kohotetun k‰sivarren kaarean solavan muodon ja polven hoikan ja kimmoisan pyˆrˆn, n‰kee vyˆt‰isten valmiin ja notkean ymp‰ryst‰n, ja jalkojen joustavan kiinte‰n kimmon, ja tuntee joka j‰seness‰‰n itsens‰kin notkeana ja t‰ydellisen‰. N‰kee ylennetyn otsan ja kirkastuneet silm‰t sen alla, n‰kee lyran herkki‰ kieli‰ koskettelevat sormet ja on kuin selkenisi omakin otsa yht‰ kepein‰ ja tyynin‰ leijaaviin ajatuksiin ja kuin s‰estelisi tyynen‰ tuudittuvan mielen kangastuksia metallikielien valuinen keve‰ hel‰htely.

Niinkuin aalto, tuudittava muodostava aalto kulkee ihmist‰, siin‰ kun seisoo ja katsoo kirkastuvaa Apolloa. Eikˆ her‰‰ k‰sivarsi pyˆre‰mp‰n‰ ja eikˆ taivu k‰den nivel notkeampana ja hienompana? Rinta hengitt‰‰ kevyen‰ ja kiinte‰n‰, vyˆt‰isten joustava notkeus herkkyy, tuntee k‰tens‰ ja olkansa, tuntee polvensa ja jalkainsa nivelet t‰ydellisin‰ ja kauniina ja liikkumaan valmiina. Niin hyp‰ht‰isi esiin kuin joka j‰seness‰‰n notkeana kimmoisuutena ja kajahuttaisi ilmoille olemisensa kevyen riemun, mutta sitte valuu otsan ja silmien valaistu loisto ihmisen l‰vitse ja hillittyn‰ ja valaistuna tyyntyy t‰ydellisyytens‰ keinuntaan.

On tyyni ja kirkas, mieli kuin marmorin rauhana. Tuntee j‰sentens‰ sopusuhdan, tuntee sielunsa peilailevan olon, ja on koko olossaan kun meren p‰ilyilev‰‰ peili‰, joka tyyntyneen‰ rannattomana lepona kangastellen heleilee. Onnellisena kauneutena h‰ilyilee koko ihmisen tila. Ajatukset soutelevat mielt‰, kuin joutsenet heijailevan veden kantta, sielu liikkuilee tyyntynein‰ hyv‰ilevin‰ uneksumisina ja koko olo on kuin hillityn hivelev‰n aallon keinuttama ja lempe‰ss‰ syliss‰‰n kantama.

Niin seisoo Antinous liikkumatonna ja katselee, toinen k‰tens‰ riippuvana, Apollon kuvaa. Niin ovat ajatuksensa kuin ottaneet koko h‰nen olonsa ja sieluineen sulaa h‰n itse Apollon muotoon, koko mielens‰ h‰ilyy Apollon kuvana. Siin‰ liikkuu ohitse togapukuisia ihmisi‰, ymp‰rill‰ h‰‰myilev‰t valkeat pilaristot, ja ylh‰‰ll‰ taivaalla vaeltaa korkea aurinko marmorisen kaupungin ylitse, se kaikki on sent‰‰n vaan kuin et‰isen‰ ep‰selv‰n‰ unena l‰sn‰ Antinouksen tunnossa, h‰n seisoo Apollossa silm‰ns‰ vaan ja juo sieluunsa Apollon kuvaa, h‰lvenee sieluineen Apollon n‰kyyn, koko se valkeneva kaupunki ymp‰rill‰ on aistimissaan l‰sn‰ vaan kuin tunteitansa keve‰sti s‰estelev‰n‰ sointujen kosketteluna.