II.

Kuolleiden ‰‰nettˆm‰n kaupungin keskell‰ seisoo Antinous, edess‰‰n kivijalustalla lep‰‰v‰ Sfinxi.

Lep‰‰ Sfinxi kivijalustallaan, tuijottaen kivisilmill‰‰n eteens‰, kivik‰p‰l‰ns‰ oiennettuna. Sfinxin takana n‰kee laajana ja matalana avauvaan holvistoon, joka n‰kyy silm‰‰n loppumattomina, vuorestahakattuina pilaririvistˆin‰, jotka viimein h‰vi‰v‰t n‰kyvist‰ kattaavan holvisuojan umpinaiseen pimeyteen. Sivulla sfinxist‰ seisovat kummallakin puolella kuningasten suunnattomat kuvapatsaat, ne istuvat liikkumattomina, k‰det kummallakin polvella, katse korkealta ihmisen ylitse j‰ykk‰n‰ kaukaisuudessa. Taampana nousevat ylt'ymp‰ri ilmaan louhittujen vuorien aaveelliset ja kaameanpaljaat haahmot.

Kuin kivettyv‰n‰ seisoo Antinous siin‰ sfinxin edess‰, silm‰ns‰ liikkumattomassa sfinxiss‰. Niin herkk‰muotoiset ovat sen sfinxin kasvot, kuin v‰r‰htyneen‰ hempenee mieli niiden sieluun sulavaa muotoa tuntiessa, mutta sitte tuijottavat niist‰ kasvoista harmaat liikkumattomat silm‰t, jotka kivett‰v‰ss‰ kylmyydess‰ ik‰‰nkuin katsovat ihmisen puhki ihmisen ohitse ja sielu ik‰‰nkuin j‰‰tyy sen katseen kohdatessa. Sfinxin rinnatkin vellovat hempeyten‰ silm‰‰n ja sulana ja halaavana j‰‰ katsomaan niiden v‰r‰hdytt‰v‰‰ naisellista kauneutta, ja olkap‰itten solava ja puhdas muoto, joka hyv‰n‰ ja hienona liikutuksena tuntuu sieluun, saa ihmisen antauvasti pehmenem‰‰n. Niin velloo Antinous v‰r‰htyv‰n‰, kun h‰n katsoo sfinxin rintaa, ja sielunsa valuu sulana nautinnonhaluna sit‰ hyv‰ilev‰n‰ hempeyten‰ tuntuvaa rintaa, mutta samassa kohtaa h‰nen silm‰ns‰ taas sfinxin j‰ykist‰v‰n kivikatseen, ja h‰n n‰kee jalustalle oiennetun sfinxin suonikkaan leijonak‰p‰l‰n, jonka k‰yr‰t voimakkaat kynnet ik‰‰nkuin liikahtelevat, ja samassa hyytyy kuin kivetys suonissansa. Kivett‰v‰sti tuntee h‰n samana hetken‰ kuningasten suunnattomat, liikkumattomina istuvat kivipatsaatkin ja matalalakisen pime‰n pilaristoaukenemisen edess‰‰n ja seisoo kuin joka tunnossaan j‰ykkenev‰n‰.

Ne kuninkaat istuvat mykkin‰ pime‰muotoisina paikoillaan k‰det polvillaan ja katsovat, p‰‰t j‰yk‰sti suorina liikkumattomasti korkealta ihmisen ylitse kallioiden er‰maisiin aukeuksiin ymp‰rill‰, ja sfinxin takana seisovat pilarit loputtomina pimeyteen h‰vi‰vin‰ rivein‰, jotka mataloina kannattavat lakeana levittyv‰‰ katon holvikkoa. Mielikuvitus j‰ykistyy, kun siin‰ katselee niit‰ liikkumattomia patsaita ja pilarien p‰‰ttym‰tˆnt‰ mets‰‰, ja kun ajattelee ett‰ ne samat kuningaspatsaat ja samat lakeat pylv‰sholvit ovat seisoneet, edess‰‰n sama lep‰‰v‰, eteens‰ selitt‰m‰ttˆm‰sti tuijottava sfinxi vuosituhannen vuosituhannen j‰lkeen samaa liikkumattomuuden untansa. Niin niinkuin kolkkonee mielikuvitus ja ajatuksetkin j‰hmettyv‰t tuijottaviksi siin‰ kuolleen ja aution liikkumattomuuden keskell‰. On kuin j‰ykkenisi itse sen i‰isen‰ seisovan kivettymyksen keskelle, ja kuin j‰‰tyisi el‰m‰st‰, rinnan ainoana tuntona sfinxin katseen selitt‰m‰tˆn ja kylm‰ hyydytys.

Vai onko ollenkaan el‰m‰‰? Eikˆ lep‰‰ koko maailma silm‰nr‰p‰yksen kivett‰m‰n‰, oma syd‰nkin lyˆm‰tˆnn‰? Kolkkona, kaameana kiviunena kaikki, aikakin h‰vinneen‰? Antinous katsoo kuin j‰ykistyv‰n‰ ymp‰rilleen. Niin on kuin j‰‰hmettymisen silm‰nr‰p‰ys itsess‰‰n, ja kolkkona hyytyy h‰nen mielikuvituksensa. Kaameat kivikasvot tuntuvat veress‰ns‰, tuijottavain elottomain silmien hyydytys kulkee j‰isen‰ j‰seni‰ns‰. Eikˆ koko maailma ole silm‰nr‰p‰yksess‰ seisahtunut ajattomaan kuolemiskivettymiseen? Eikˆ koko el‰m‰ ole hetkess‰ hyytynyt kiveksi?

Vai onko koko el‰m‰ muuta kuin kivettymist‰? El‰m‰, j‰‰nkylm‰, ankea ja autio, onkokaan se muuta kuin ihmisen j‰‰t‰v‰‰ kammottamista? Niinkuin suunnatonta ja muodotonta vierauden ja kylmyyden hirmua on el‰m‰ ja maailma, jossa joka hetki kolkot ja pime‰t kivetyskasvot ja kivetyssilm‰t tuijottavat ihmiseen, ja jossa ihmisen v‰rjyv‰ mieli joka hetki halvautuu hyydyttyv‰n‰ kammostumisena. Hetkeksi siin‰ kovassa liikkumattomassa el‰m‰ss‰ unohtuu silm‰ sfinxin hempe‰n‰, ja sielulle hyv‰ilyn lievityksen‰ tuntuvaan rintaan, silloin sulaa koko sielussaan hyv‰iltyn‰ ja herkkyv‰n‰ ja hiipii koko olollaan sen sfinxin hempeytt‰v‰n tuudittavan rinnan ylle ja on joka solussaan halajointia ja sulaumusta ja herkkyyden valuntaa, mutta samassa jo kohtaa silm‰ sfinxin katseen ja silm‰nr‰p‰yksess‰ hyytyy ihminen j‰ykistyv‰ksi kammoksi taas. Kylm‰n‰ ja vieraana hirmuna tuntuu paljas el‰m‰ ihmiseen ja kammostuvana kangistuu ihmisen sielu sen edess‰. El‰m‰ on ‰‰retˆnt‰ ja kovaa autiutta, jonka keskell‰ ihmisen jokainen tunto j‰‰hmettyy kivenlyˆm‰ksi ja h‰d‰ns‰ik‰hdykseksi.

Niin seisoo Antinous ja ajattelee Kuolleiden Kaupungissa, ymp‰rill‰‰n pime‰t ja liikkumattomat kuningasten patsaat, edess‰‰n kivetyssilm‰inen sfinxi, leijonak‰p‰l‰ oiennettuna.