VI.

Antinous ajattelee.

Mit‰ on kauniina oleminen? Onko se syd‰men suloista halajoimisen haikeutta? Onko ihminen kauniina sulanutta, ihanan kipe‰t‰ halajoimisen herkkyytt‰?

Vai lep‰‰mist‰kˆ on kauniina oleminen? Lep‰‰mist‰ olonsa tyyneess‰ ja hiljenneess‰ rauhassa, jolloin ihmisen sielu ja maailma ymp‰rill‰ns‰ p‰ilyv‰t yhten‰ kuvana, kuten tyyntyneen‰ iltana taivas ja meri meren heijailevassa kuvastelevassa syliss‰?

Antinous ajattelee, k‰si otsallansa.

Niin joskus haikeutuu ihminen kuin imisi suuri hiljainen suru sieluansa. On koko mieli h‰ily‰v‰‰ haihtumaan halaavaa sumetta, koko oleminen nousee niinkuin suurena ‰‰rettˆm‰n‰ haluna, ja ihanassa nautinnossa h‰ilyilisi keve‰n‰, utuisaksi avaroituvana jonnekin kauas ylh‰isiin pid‰tt‰m‰ttˆmiin avaruuksiin. On niinkuin olisi pienuutta ja tukaluutta ja hantelaa pid‰tyst‰ olla niinkuin on, ja halajoitsisi h‰lvet‰, h‰lvet‰ ja ihanassa nautinnossa haihtua rajattomuuden vapaaseen ja kevyeen syliin. Tuntee olemisensa kuin sumuisen usvaisen vaipan, joka rasittavana kattaa ihmisen sielua, ja jonka pid‰tyksest‰ ihminen sielunsa haikeassa halajoinnissa pyrkii. Semmoista rajatonta ep‰m‰‰r‰ist‰ halajointia on ihminen joskus, kun sielunsa liikkuu kauniiksi herkkyneen‰.

Mutta sitte on kauniina oleminen joskus sointuavaa ja tyynt‰ peilailua, niinkuin asettava laine kulkee ihmisen l‰vitse silloin, joka hivelee jokaisen h‰nen j‰senens‰ sopusuhtaiseksi, ja tyynnytt‰‰ jokaisen h‰nen ajatuksensa selv‰ksi ja rauhalliseksi. Jokainen tunne, joka mieless‰ silloin her‰‰, on niinkuin olemisen ihanuuden tuntoon tulemista, jokainen mielen toivo on kuin oman sielun aaltoavaa ihanuutta, ja jokaisessa liikunnossaan on ihminen kuin kangastaisi sielunsa ja ruumiinsa yhten‰ kuvastelevana tuntona. Niin silitt‰v‰n‰ kulkee kauneus ihmisen sielua joskus.

Mit‰ on siis kauniina oleminen? Onko se sammumatonta, ‰‰retˆnt‰ hukuttavaa kaipaamista, jonka syliss‰ ihminen sulaneena herkkyy, vai onko se ihmisen l‰vitse heleilev‰‰, ihmist‰ soinnuttavaa tyyneydess‰ lep‰‰mist‰, joka saa ihmisen olemaan kuin ylt'yleisess‰ kullassa kuvastelevan vedenpeilin, niin tyyneen ja heijailevan ihanan? O kauneus, vai oletko sin‰ kumpaakin yhdess‰, oletko sin‰ sek‰ ihmisen sointumista ett‰ ihmisen riutumista, saat h‰nen ensin kuin rajattomuuden ihanuudella sytytetyksi ja v‰ristyt‰t h‰net suuren suuren levon, silm‰ns‰ ja sielunsa ihanassa kuoleentumuksessa ummistavan levon l‰ikemereksi, ja sitte herpaiset h‰net sill‰ rajattomuudellasi niin ett‰ h‰n j‰lkeenp‰in viruu sairaana ja haikeana ja k‰rsii sitovaa olemistansa, joka pid‰tt‰v‰n‰ lannistaa h‰net nautintoon h‰lvenem‰st‰? O kauneus, oletko sin‰ sek‰ ihmisen p‰ily‰v‰‰ t‰ydellist‰ ihanuutta ett‰ ihmisen sielun hiutuvaa kipeytt‰, joka toisena hetken‰ v‰ristyt‰t h‰net onnesi kultamereksi, toisena hetken‰ taas k‰tket ja kiedot h‰net himme‰n kyyneleisen suremisen sulattavaan vaippaan, jonka alla h‰n sis‰llisen‰ nyyhkyn‰n‰ kaivautuu?