III.

Mutta mit‰ onpi el‰m‰? Onko se kammottavuutta, jonka keskell‰ ihmisen jokaista suonta kivett‰v‰ h‰t‰ lamaa? Vai onko se hyv‰‰ ja lempe‰t‰ herkkyyden katsetta, jonka edess‰ ihminen ihanasti v‰r‰htyy sielunsa sulaksi liikutukseksi? Kumpaa se on, suurta ja kylm‰‰ vierauden kosketustako, vai lempe‰n liikutuksen syleily‰, sill‰ kumpanakin tuntuu se syk‰ht‰v‰lle ihmiselle?

Toisinaan on ihminen el‰m‰n edess‰ paljasta haikeata nautinnon sulaumusta. Valuu herkkyneen‰ ihanana v‰r‰htelev‰n maailman ylle, ja ainoana suloisena kipeyten‰ on ett'ei saa viel‰ liuenneempana j‰tt‰‰ itse‰ns‰ sen ihanatuntoisen maailman ylle. Kaikki ymp‰rill‰ tuntuu kuin sielun suloiselta hyv‰ilylt‰, jokainen tuntoon virkoava huomio maailmasta v‰r‰htyy ihanasti mieleen, niinkuin sielun lievityst‰ on kaikki, ja mihin silm‰ j‰‰kin, sointuu sielu sulana kohta n‰kemyksen mukaan ja p‰ilyy t‰ytettyn‰ ja tyydyttyv‰n‰. Koko maailma on silloin joka ilmiˆss‰‰n mielelle kuin suloinen ja lempe‰aaltoinen lep‰‰myksen meri, jonka hyv‰ilev‰‰n syliin on ihanaa j‰tt‰yty‰, ja ihmisen ainoana suurena toivona on silloin viel‰ v‰littˆm‰mp‰n‰ tuntemuksena valua sen suloisuusmeren tuudittavain aaltojen mukaan. Niin on niin‰ hetkin‰‰n, kuin olisi koko olo maailman olon s‰estyst‰, tahtoisi kummuta itsest‰‰n sen maailman ylle, eik‰ ole mit‰‰n ihmisess‰, ei yht‰‰n tunnetta eik‰ yht‰‰n j‰sent‰, joka ei haikeutuisi halusta valua siksi tuntemiseen h‰ipymiseksi. Niin tuntuu el‰m‰ joskus suloisena ja sielua hyv‰ilev‰n‰.

Mutta sitte tuntuu el‰m‰ toiset kerrat taas kuin j‰‰hmett‰v‰ kova kolkkous, jonka edess‰ ihminen hyytyy jokaisessa tuntonsa syk‰hdyksess‰. Niin silloin n‰kyy maailma kuin tylyn‰ ja runtelevana autiutena ihmisen ymp‰rill‰, uhkaavana ja kovana seisoo se ihmisen edess‰ ja s‰ik‰hdytt‰‰ h‰nen jokaisen tuntonsa v‰r‰hdyksen kangistuvaksi kammoksi. Kuin rautaisilla liikkumattomilla kasvoilla tuijottaa se ihmiseen, kaameuttaa h‰nen sielunsa j‰iseksi kamaluudentunnoksi, ja halvaa jokaisen h‰nen her‰‰v‰n tunteensa puistattavalla pelolla. Pelottava on el‰m‰ joskus, kaamea ja kammottava, ja n‰kyy ihmiselle aaveellisen tyhjyytens‰ ja kylmyytens‰ paljaudessa, sen n‰yn edess‰ j‰‰tyy ihmisen joka j‰sen sis‰llisest‰ kammosta ja verens‰ heltee hitaasti vieriviksi kivihelmiksi suonissaan, helpottumattomaksi t‰r‰htyneeksi s‰ik‰hdykseksi seisahtuu koko olonsa.

Onko el‰m‰ nyt siis ihmisen ymp‰rill‰ aukenevaa pelotuksen tuijotusta, jonka edess‰ ihminen joka olonsa ja tuntonsa kudoksessa j‰‰hmettyy? Vai onko se sulaa sielun hyv‰ily‰, jonka haltuun hurmauvassa unhotuksessa halajoitsisi h‰lvet‰, ikin‰ siit‰ ihanuusv‰r‰htymisest‰‰n virkoamatta? Vai onko el‰m‰ kumpaakin, onko el‰m‰ sek‰ j‰ykist‰v‰‰, ihmisen tyhj‰ksi lamaavaa suuruuden autiutta, ett‰ myˆskin ihmisen syliins‰ sulkevaa ja ihmisen syliss‰‰n autuaaksi tyydytt‰v‰‰ armon kosketusta, onko el‰m‰ niinkuin sfinxi, joka kivenkylm‰n‰ lep‰‰ i‰isyysoloansa, mutta jonka rinnoille ihmisen olisi suuri sairas halu sanomattomassa nautinnonhukunnassa h‰lvet‰? Onko el‰m‰ kivij‰yk‰t leijonak‰p‰l‰ns‰ oientava ja hyydytt‰vill‰ kivisilmill‰‰n tuijottava sfinxi, jonka rinnoille sulana sieluna valuisi, mutta jonka silm‰yksen edess‰ j‰ykistyv‰n‰ tyrehtyy jokaisessa verens‰ pisarassa? Onko el‰m‰ sulouden ja kammotuksen kivisfinxi?

Sulan suloinen el‰m‰, kolkko ja runteleva el‰m‰! Pelvon ja h‰distyneen tuskan lamaamana kaameutuu ihminen jokaisessa olonsa sopukassa el‰m‰n edess‰. Joskus taas sulaa h‰n sen saman el‰m‰n edess‰ ihanuuttaan haikeaksi sulousnyyhkyn‰ksi ja herkkyneeksi onnen liikutukseksi. Miksi vaihtelee ihmisen olo niin? Miksi her‰‰ ihminen, kun h‰n kerran on saanut sulata onnena herkkym‰‰n, miksi her‰‰ h‰n siit‰ en‰‰ el‰m‰n kovaa paljautta tuntemaan? Miks'ei j‰‰ ihminen taintuneena, i‰ksi taintuvana el‰m‰nsfinxin suloisille sulouttaville rinnoille, ja huku niiden ylle hurmaukseen kuolevana! O el‰m‰, el‰m‰, joka tuo kylm‰n tunnon ihmisen joka j‰seneen, joka joskus hetkitt‰in halvaa ihmisen jokaisen tunnon ja jokaisen ajatuksen j‰iseksi s‰ik‰hdykseksi, el‰m‰, jolla on sfinxin kylm‰ tunnoton kivikatse ja sfinxin k‰yr‰kynsinen kivenraskas leijonak‰p‰l‰, miks'ei sen el‰m‰n edest‰ halajoitsisi i‰ksi h‰lvet‰ hetken‰, jolloin sen saman el‰m‰n rinta velloo sulana hyv‰ilyn tuntona ihmisen edess‰, ja jolloin h‰n ihanoituvassa lievityksess‰ voi koko sieluineen juosta sen herk‰n ja sulaneen hempeyden ylle! Kun luonto ja maailma avautuvat sulattavana hyv‰ilyn sylin‰ ihmisen edess‰, kun maailma ja ihmisen ihanoituva sielu liittyv‰t yhteen i‰isyys-syleilyyn ja ihminen kaikkine aisteineen ja koko v‰r‰ht‰vine oloineen raukenee sen maailman ylle, miks'ei h‰n silloin i‰ksi halajoitsisi sammua siihen onnensa hyk‰hdykseen ja i‰ksi lievittyneen‰ unohtaa koko muun el‰m‰n! O, kun sammuisi ihminen ihanana hetken‰‰n, kun lakkaisi el‰m‰st‰ hyk‰htyneen‰ ihanuuden hetken‰‰n, i‰ksi silloin lievittyisi ihminen olemisesta ja i‰ksi lauhtuisi ihmisen vapahtuneessa sielussa olemisen pime‰, umea pakotus!