XXVI LUKU.

Jumalattaren posket ne punoitti niin ma luulen, tukkahan tuli vähän hälle rommi — niin äänensä surumieliseksi se suli:

"Käyn vanhaksi. Syntynyt päivänä olen Hampurin perustannan. Oli emoni turskakuningatar tääll' äärellä Elben rannan.

Isä valtias mahtava, nimeltään Karolus Magnus, ja viisas, itse Preussin Fredrik Suurellekin hän mielevyydessä piisas.

On Aacheniss' istuin, jolla hän oli kruunauspäivänä; — toinen, joss' yöllä hän istui, se perintö oli emoni erikoinen.

Emo mulle jätti sen — huomaamaton, vähännäyttävä huonekalu! Mut kaikkiin Rothschildin kultiin ei sitä myödä mull' olis halu.

Nojatuolin nurkassa tuolla näät ikivanhan jo, isoin lovin selysnahka nauraa, on toppaus koinreikiin tullut kovin.

Mut mennös ja siirtäös sivuhun vaan tyynynen tuolilta tuolta, näet pyöreän aukon ja kattilan sen aukon alapuolta.

Se on taikakattila, jossa käy salaperäiset voimat ja väet, ja pääs jos aukkohon pistät vaan, niin vastaisuuden sa näet.

Siell' etees Saksan vastaisuus kuin pilvihaamuina piirtyy; älä säiky vaan, jos sieramiis miasmeja siivosta siirtyy!"

Omituinen nauru ol' äänessään, mut säikähtänyt ma tuost' en, ma tuolin aukkohon ankaraan heti joudutin päätäni juosten.

Mitä silmäni näki, sit' ilmaise en, mua vannottu valani estää, lupa tuskin on sanoa, mitä sai, oi taivas! nenäni kestää! —- — — Mua vieläkin inhojen, kirottuin esihajujen etova viima se viiltää, oli kuin lemunnut ois mätä kaali ja juhti ja liima.

Voi taivas, katkua kauheaa, mi sieltä nousi; ol' ihan kuin kuoppia kuudenneljättä ois luotu lantapihan. — —

Hyvän yhteisen valiokunnass' on Saint-Just tosin sanonut joskus: Ei suuren tautimme lääkkeeksi sovi ruusuöljy ja moskus —

vaan vastaisuutemme tuoksu tuo meni kaikesta etunenään, mit' on nenäni ikinä aavistanut — sit' en sietää voinut ma enään — —

ma tainnuin, ja silmät kun avasin taas, yhä viel' olin vierustalla Jumalattaren, hänen povellaan lepäs pääni mun avaralla.

Hänen säihkyi silmänsä, hehkui suu, väris sieramet, laulajan kauloi bakkanttisesti hän parmailleen ja vimmaista virttä lauloi:

"On kuningas Thulessa, jolla on pikar' ihana, ilman vertaa, kun siitä hän juo, niin silmänsä käy sumeiksi samalla kertaa.

Ajatuksia päähänsä pälkähtää, joit' ei olis arvannutkaan, mies silloin ois hän tuomitsemaan sinut, lapsi parka, putkaan.

Varo tuota Thulen valitsijaa; sitä santarmi-, poliisi-Spartaa, koko historiallisen koulun saat sa kumppanuutta karttaa.

Jää tänne luokseni Hampuriin, sua lemmin, me herkutelemme nykyhetken viinein ja osterein, tulevaisuutt' aattele emme.

Kansi umpeen! Riemumme sekahan haju ilkeä ei saa haista — sua lemmin, kuin lempinyt nainen lie runoniekkaa saksalaista!

Sua suutelen ma ja tunnen kuin minut henkesi haltioittaa; mun sielussani juopumus iki-ihana vallan voittaa.

On kuin sois kadulta korvaani yövahtien laulut loitot — oi suloinen kumppali, kuuletko, hymeneat soi, hääsoitot!

Häähuovit hulmuvin soihtuineen jo saapuvat orhein reiluin, ja soihtutanssinsa taidokkaan he tanssivat hyppien, heiluin.

Jo korkeanviisas senaatti, ylivanhimmat vakaat jo tiell' on! Pormestari tuolla yskähtelee, puhe hänellä pitää miel' on.

Lähivaltain nimessä esittämään tuoll' loistavin juhlavaattein jo onnittelunsa ehdolliset jono joutuu diplomaattein.

Rabbiinien, pappien hengelliset myös saapuu lähetystöt — vaan ah, tuoll' astuu Hoffmannkin, näen sensorisakset pystöt!

Ne kalisee hänen kädessään — tuo villitty, miesi vimman, käy päin sua — viiltää lihaas — ah, vei paikan parahimman!"