XXV LUKU.

Mulle teetä joudutti Jumalatar, kaas sekaan rommia tilkan, mut itse ilman teetä joi hän suuhunsa rommin silkan.

Mun nojasi vasten poveain hänen päänsä — mun olkapääni vähän rutisti linnakruunua — hän haasteli hellänä ääni:

"Peloll' usein aattelin, siell' että sä Pariisissa siveettömässä kerä rivojen ranskalaisten niin omin päin olet elämässä.

Menet minne vaan, eikä rinnallas edes uskollista siellä ole saksalaista kustantajaa, joka kaitsis ja ohjais tiellä.

Ja siell' on niin kova kiusaus, sylfiidejä paljon kärkkyy epätervehiä — ei tiedäkään, kun mielen rauha jo järkkyy.

Jätä matkas ja tänne jää, tääll' on toki siveys ja tapa hyvä; on täällä meilläkin tarjona moni riemu hiljainen, syvä.

Jää tänne, tääll' entistä paremmin nyt käydä asias alkaa; me edistymme — sen itsekin olet huomannut — täyttä jalkaa.

Jo sensuurikin on lievennyt, jo Hoffmann vanheten lauhtuu, sun matkakuvias kohtaan jo häitä nuoruudenraivo rauhtuu.

Sun itseskin ikä lauhduttaa, mukaannut moneen jo kohtaan, ja entisyyskin silmissäs kai kauniimmalta jo hohtaa.

Tila vanha niin kurjaksi kuvatakin, se on liikaa; orjuuden paulan, kuin muinen Roomassa, kirvoittaa voi aina leikkuulla kaulan.

Oli kansalla ajatusvapaus, sen suurilla joukoilla, vainoon ne harvan harvat joutui vaan, jotk' antoi kirjoja painoon.

Meill' oikeutta koskaan polkenut ei laiton mielivalta, ei tuomiott' otettu virkaa pois demagogilta pahimmalta.

Niin kurjasti koskaan ollut ei ajan kaikissa ahdingoissa — sano, nälkään kuollut konsanaan kuka Saksan on vankiloissa?

Moni kukoisti- uskon ja alttiuden esimerkki ihana muinen; nyt epäily, nyt kieltäminen vain vallall' on alituinen.

Nyt käytännöllinen vapaus tää tuo ihanteelle hukan, joka poveemme piili, — niin puhtaana, ah, kuin unelma liljankukan!

Alas kauniin runoutemmekin käy tähti jo tästä puoleen; kera muitten murjaani-kuningas myös Freiligrathin kuolee.

Pojanpoikamme kyllin ne syö ja juo, mut ei hiljaista hengen rauhaa ole sulattaa — menoss' idylli on, melukappale palkeille pauhaa.

Jospa vaieta voisit, niin kohtalon sulle kirjan ma auki loisin, lumokuvastimessani nähdä sun ajan vastaisen vaiheet soisin.

Sulle näyttäisin, mitä nähnyt ei ole inehmo kuolevainen: isänmaas tulevaisuuden — mut ah, vait olla et voi sa vainen!"

Ma innolla huusin: "Oi Jumalatar, kovin hauska ois katsoa tuota, suo nähdä mun tuleva Saksanmaa — olen mies, vait'olooni luota!

Valan sulle vannon, min tahdot vaan, joka takeen mult' olet saava vait'oloni ehdottomuudesta — miten vannon? vain sano kaava!"

Hän mulle vastasi: "Vala tee se, jonk' isä Abraham vaatei Eleasarilta, kun matkaa tää Haranin maalle laatei.

Ylös vaatteeni nosta ja kätesi mun kupeeni alle paina, puheessa ja kirjoituksessa vait sa vanno ollasi aina!"

Pyhä tuokio! Oli kuin henki ois ajan menneen juhlaisin kammoin liki liikkunut, kun valan vannoin ma, niinkuin esivanhemmat ammoin.

Ylös vaatteen nostin, ja käteni Jumalattaren kupeen alla, — puheessa ja kirjoituksessa ma vannoin vaiti olla.